Tuntuu oudolta, kun en enää istukaan yösydännä työtuolissani kerrostalon viidennessä kerroksessa vaan kuljeskelen ulkona kuunnellen metsän ääniä. Äänet ovat täysin toisenlaisia kuin kaupungin torilta kuuluvat.
Kylmä vielä vaivaa, vaikka olen pukeutunut toppatakkiin ja villasukkiin. Tunnin verran kuljeskelua riitti, sitten piti palata tupaan. Nojatuolin viereen nostettu lämpöpatteri hohkaa vilun pois.
Äkkiä tähän taas tottuu, niin kuin ennenkin. Se on harmillista. Miten saisi muutoksen viehätyksen jatkumaan pitkään - ei kai mitenkään. Kohta tämä kaikki uusi tuntuu taas ihan tavalliselta.
Ympäristö on vielä sotkuinen. En ole ehtinyt siivota syksyllä pudonneita lehtiä ja risuja pois pihasta. Nopeimmat kukkijat ovat jo aloittaneet. Atsalea on jo päässyt vauhtiin, alppiruusu vielä empii.
Jukojärven korpirastas Einari Vuorela tavoittaa vanhan ajan idyllin havainnollisesti, ilman turhaa helskyttelyä. Ihan kaikki ei enää ole noin kuin runossa, mutta tuntuu hyvältä kuvitella, että näilläkin seuduilla elämänmeno on saattanut olla tuon runokuvan mukaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti