Puutostila

Tunnen kärsiväni ankarasta puutostilasta.

En tarkoita vitamiinipillereitä. Niitä en ole koskaan syönyt, vaikka ilmeisesti olisi pitänyt, jotta olisin tullut pirteämmäksi.

Tarkoitan kirjastopuutostilaa. Töölön kirjasto on nimittäin ollut jo pitkään remontissa. Minulla ei ole lähikirjastoa, johon voisin ohimennen poiketa tutkiskelemaan hyllyjä, sattuisiko löytymään jotakin sytyttävää. Tai selailemaan lehtiä. Lähikirjastoni remontti jatkuu vielä toivottoman pitkään.

Kymppikirjasto vanhassa Postitalossa on kyllä kävelyreittini varrella ja siellä poikkeankin usein. Mutta sen valikoima on vähän yksipuolisesti musiikkiin painottuva. Kallion kirjasto ei ole ihan kävelymatkan päässä. Se olisi kyllä tunnelmaltaan sellainen kuin perinteisen kulttuurikeitaan tulee olla. Uusi keskustakirjasto (kuva) on vasta kaivinkoneiden tekemä kuoppa.

Uudesta keskustakirjastosta odotan kyllä paljon. Havainnekuvassa (etualalla) se näyttää hyvältä. Paikkakuntaa huonosti tunteville esittelen hieman sen sijaintia. Keskellä kuvaa näkyy rautatieaseman torni. Oikeassa alakulmassa on Musiikkitalo. Eduskuntatalo jää hieman kuvan ulkopuolelle oikeassa laidassa. Kaarevakattoinen talo oikeassa laidassa on Kiasma, nykytaiteen museo. Lasiseinäinen rakennus siitä vasemmalle on Sanomatalo, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimitustalo. Etualan vesialtaat ovat rakentamatta ja taitavat jäädäkin.

Minun pitää siis mennä Rikhardinkadun vanhaan pääkirjastoon (toinen kuva). Se sijaitsee lähellä ykköskuvan oikeassa ylänurkassa näkyvää kaksitornista Johanneksen kirkkoa. Se on kirjasto minun mieleeni, vanhanaikainen, sokkeloinen, monikerroksinen, täynnä aitoa kirjastotunnelmaa.

Pentti Saarikoski kirjoitti nuorena (1957) päiväkirjaansa:

"Kävelin Esplanaadin puistikon kautta Kaupunginkirjastoon. Istuin siellä puolisen tuntia lueskellen Parnassoa. Aurinko kultasi tyttöjen hiukset."

Minä tein täsmälleen samoin kuin Saarikoski. Minä kun olen vähän tällainen stalker, joka seurailee milloin kenenkin jalanjälkiä.

Esplanadin puistosta oli aivan luontevaa kääntyä kohti kaupunginkirjastoa. Vähän oli ylämäkeä, mutta ei se haitannut. Perillä rupesin selailemaan Parnassoja. Eivät olleet entisten veroisia. Katselin tyttöjä, kun kerran Saarikoskikin. Mutta ei näkynyt auringon kultaamia hiuksia.

Ei ole aika enää niin kuin ennen. Ei edes kirjastoissa.

Aukeavat ovet

Kuvan kupariseen ovenkahvaan olen tarttunut jo vuosikymmenien ajan usein, hyvin usein. Ovesta olen päässyt yhteen mielipaikoistani Helsingissä. Ovi ja talo sijaitsee Pohjoisesplanadin ja Keskuskadun kulmassa Ruotsalaista teatteria vastapäätä. Ovenkahvan ja koko talon on suunnitellut Alvar Aalto.

Talon nimi on Akateeminen kirjakauppa. Se on kirjallisuuden ystävän paratiisi. Sieltä löytyy vaikka mitä, ja jos ei löydy, äkkiä tilataan. Koko maailman tiede, taide ja kulttuuri on tavoitettavissa. Toki sieltä löytyvät myös viihteen ja kaupallisuuden saavutukset, mutta ne eivät ole pääasia.

Nyt alkaa kuitenkin näyttää huonolta. Voi olla, että ovenkahvaan ei tule enää tartuttua entiseen malliin. Iso bisnes näyttää iskevän koko tuhovoimallaan tähänkin kulttuurilaitokseen. Stockmann-konserni on nimittäin myynyt Akateemisen ruotsalaiselle Bonniersille.

Edellinen tuhoisku osui perinteikkääseen WSOY-kustantamoon. Iskun tekijä oli Sanoma-konserni, ja iskussa menivät sen siliän tien sekä perinteet että upea vanha talo Bulevardilla. Nyt vuorossa on Akateeminen. Seuraavaksi uhriksi veikkaillaan jo Kansallisteatteria.

Ensioireena Akateemisen lehtiosasto muutettiin amerikkalaisen kahvikuppilaketjun toimitilaksi, vaikka talossa oli oma, perinteikäs kahvila-ravintola. Nyt uusi omistaja, Bonniers-konserni, on päättänyt lakkauttaa Suomen oloissa ainutlaatuisen pienlehtien myynnin. Ei kuulemma ole riittävän kannattavaa. Tilaan löytyisi tuottavampaakin toimintaa.

Juuri tämä pienlevikkisten kulttuuri-, mielipide-, tiede- ja alakulttuurilehtien osasto on ollut Akateemisen erityisaluetta. Opetusministeriö on arvostanut toimintaa antamalla kirjakaupalle huomattavaa tukea tämän toiminnan ylläpitämiseksi. Mutta ei. Bonniersin Akateeminen kieltäytyy olemasta akateeminen.

Esitänpä ennustuksen, koska siihen minulla on taipumusta - tai ainakin palavaa innostusta:

Akateeminen kirjakauppa seuraa edistyksen tuulia eli siis lakkauttaa itsensä turhana ja kannattamattomana. Tulevaisuudessa sen kirjaosasto sijaitsee ovensuussa ja sen kaunokirjallisuusosastolla  myydään Ilkka Remeksen kirjoja miehille ja Paulo Coelhon kirjoja naisille. Tietokirjaosaston puolella on jääkiekkoilijoiden ja Big Brother -esiintyjien elämäkertoja. Tyhjiksi jääneissä tiloissa sijaitsee hampurilaisravintoloita ja yläkerroksissa Sedun VIP-yökerho.

Ehkä löytyy myös virtaviivaisempi ovenkahva.

Muuttomiehet

Minä en ole vuosikymmeniin muuttanut. Nykyiseen asuntooni muutin heti opiskelujen päätyttyä 1980-luvun alussa.

Muutettavaa tavaraa ei silloin paljon ollut. Homma sujui melkein kokonaan Rättisitikalla. Muistiin jäänyt Rättärin mestarisuoritus oli, että sillä siirtyi jopa isokokoinen kirjoituspöytäni. Se on Billnäsin tamminen tuote jostain vuosikymmenien takaa. Se on vieläkin käytössä tässä tietokoneeni alla. Sitikasta vaan katto rullalle ja peräluukun kansi pois. Niin kulki kirjoituspöytä opiskelijakämpästä Rööperin Merimiehenkadulta Töölöntorille. Kantoapua toki sain.

Joku sanoi, että muuttaminen kasvattaa ihmistä, lisää hänen luonteensa uudistumiskykyä, antaa uutta elämänkokemusta. Minulta siis tältä osin elämänkokemus ja luonteenkasvatus on jäänyt puutteelliseksi. Se taitaa näkyä esimerkiksi siinä, että minulle on kertynyt joka paikka täyteen tavaraa, suurelta osin tarpeetontakin. Ison asunnon lisäksi ullakon ja kellarin komerot ovat täynnä. Meillä paikalleen jämähtäneillä ihmisillä on tunnetusti taipumus varastoida tavaroitaan, muistojaan, tarpeitaan ja tunteitaan.

Tällaisista henkilökohtaisista syistä minulle oli elämys käydä katsomassa Kom-teatterissa Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä nimeltä Muuttomiehet. Siinä siirretään turhaa rompetta ammattimiesten voimin. Muuttolaatikoita riittää, mutta niitä ei ole tarkoitus pistää Rättisitikan kyytiin.

Tämä sydämellinen komedia antoi perspektiiviä. Yleisön tyytyväinen hyrinä yhdisti paljon muuttaneet ja vähän muuttaneet, minutkin, osaksi ihmiskunnan yhteistä kokemusta. Tuli ymmärrys, että samassa veneessä ollaan. Eikä kokemus jäänyt pelkän konkretian tasolle. Ajankohtainen pakolaistilanne ja jopa käynnissä oleva ilmastonmuutos ulottuivat osaksi näytelmän hallitsematonta muuttomelskettä, jossa ei ollut selvää, onko muuttolaatikossa ja jätesäkissä omaa vai naapurin tavaraa ja mihin mikäkin viedään.

Tuli kokemus, että saa sen luonteen kasvun ja uudistumisen teatteristakin. Ei tarvitse välttämättä itse muuttaa. Enkä ole aikeissakaan muuttaa. Näytelmän loppulaulu herkisti jopa tällaisen kovapintaisen katsojan kuin minä: "Tarvitsemme lisää todisteita siitä mitä olemme."

Perinteitä kunnioittaen

Nyt se on nähty. James Bond. En ole niin ketterä kuin jotkut, esim. pitkäaikainen blogiystäväni, joka kirjoitti  jo nähneensä tuliterän Spectren. Minä sen sijaan näin vasta sen viimeistä edellisen, Skyfallin,  joka tuli lauantaina televisiosta. Uusimman näen viimeistään sitten, kun se tulee televisiosta. Tai ehkä harkitsen, menisinkö katsomaan sen heti elokuvateatterissa.

Uudet Bondit ovat aina epäilyttäneet minua. Olen kai konservatiivi, sillä Sean Connery on minusta ainoa oikea Bond. Näin "Dr. No" -elokuvan heti tuoreeltaan, varmaankin 1963. Kyllä Roger Moorekin sitten menetteli, mutta myöhemmät päätähdet eivät ole saaneet luottamustani.

Skyfall oli kuitenkin yllättävän perinnetietoinen, joten muistikuvia charmikkaasta Conneryn kulta-ajasta tipahteli vähän väliä. Jopa Aston Martin DB5 löytyi  Bondin tallista ja pääsi taas käyttöön. Pahikseksi löytyi tietysti taas maaninen rikollisnero. Pelikasinollakin käytiin ison rahakasan kanssa, mutta nyt ei ylletty Kultasormen herkkuhetkien tasolle. Takaa-ajokohtaus kuului tietysti perinteisiin. Nyt rymisteltiin pitkin Istanbulia.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt perinteitä kunnioittaen. Bikinipimua ei Bondin vierellä ollut kaahailemassa. Bondin persoonassa ei ollut entisenlaista eleganssia, pikemminkin hänessä oli arkipäiväistä työmiestä. Tietotekniikka oli Britannian salaisessa palvelussakin syrjäyttänyt vanhan koulukunnan parhaina päivinään kehittämät tekniset ihmevempulat. Eikä Bond ollut enää hääppöisessäkään kunnossa, sillä leuanvedot ja muut kuntotestit menivät nippa nappa hyväksytysti läpi.

Täysin uutta oli päähenkilöiden taustan avaaminen. Katsoja sai nähtäväkseen Bondin ja hänen esinaisensa traumaattista menneisyyttä, jopa lapsuuteen asti ulottuvaa. Pidin tätä onnistuneena uudistuksena.

Suurin yllätys oli kuitenkin ennalta aavistamaton poikkeaminen ns. korkeakirjalliseen kulttuuriin, vieläpä kesken hurjan takaa-ajon Lontoon metrotunneleissa.

Bondin pomo M alkoi yllättäen lausua runoa kesken kuulustelun, jossa korkea-arvoisille poliitikoille piti vakuuttaa, että 00-agentit ovat tarpeellisia vielä tietotekniikan aikakaudellakin.

Eikä se ollut mikä tahansa loru. Sen kirjoittaja on silosäkeen taitaja, lordi Alfred Tennyson (1809 - 1892). Näin M sen elokuvassa lausui:  

Tho’ much is taken, much abides; and though

We are not now that strength which in old days

Moved earth and heaven; that which we are, we are; 

One equal temper of heroic hearts,

Made weak by time and fate, but strong in will 

To strive, to seek, to find, and not to yield.

Tuli totta kai halu selvittää runon tausta, kun se tällaiseen paikkaan oli päässyt. Paljon ei näin nopeasti löytynyt. Katkelma löytyy runoelmasta Ulysses (1842). En tuntenut runoa aikaisemmin enkä löytänyt tietoja sen suomennoksesta. Elokuvan tekstityksessä se käännös meni näin:  

On meistä kaikonnut voima, 

joka maat, taivaat myllersi 

olkaamme siis mitä olemme 

Karaistunut sankar´joukko 

heikentämänä ajan ja kohtalon 

Mut tahtonsa on vahva 

Se uurastaa, etsii löytääkseen eikä hellitä.

(Kuvassa ei ole agentti Bond vaan runoilija Tennyson)