Laadukasta ja kelvotonta

Ennen tavarat kestivät.

Lapsuudenkotiini hankittiin ensimmäinen televisio joskus 1960-luvun alussa. Se kesti. Joskus melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin hankin äidilleni uuden. Hän kyllä vastusteli tekoani, sillä vanha oli aivan hyvässä kunnossa, eikä hänen mielestään väritelevisio ollut mitenkään tarpeellinen.

Mainostan tässä vähän:  sen laatukoneen nimi oli Helkama.

Joskus 1970-luvun alussa tulin ostaneeksi tehtaan myymälästä ison kontillisen miesten alusvaatteita, raidallisia paitoja ja kalsareita. Ne olivat laatukangasta. Niitä on käytössä vieläkin, eivätkä ole venyneet eivätkä vanuneet.

Mainostan tässäkin vähän: niiden laatukalsareiden nimi oli Marimekko.

*   *   *  

Nyt mikään ei kestä. Kaikki hajoaa.

Ensin hajosi ruohonleikkuri. Se oli kolme vuotta vanha. Se käynnistyi ja toimi muutaman minuutin normaalisti ja sitten alkoi piiputtaa ja lopulta sammui. Ei käynnistynyt uudestaan. Seuraavana päivänä käynnistyi taas normaalisti mutta muutaman minuutin päästä sammui taas. Ja sama joka päivä. Kylmänä kävi hetken mutta lämmettyään sammui.

Onneksi varastosta löytyi vanha leikkuri, joka auttoi pahimmassa hädässä. Tekniikaltaan aika yksinkertainen.

Kotimatkalla autoon tuli ongelma. Hämeenlinnan ABC-aseman kahvitauolta lähtiessä kojelautaan syttyi outo valo. Piti kaivaa lokerosta käsikirja ja katsoa, mitä se hälyttää. Löytyi yksiselitteinen vaatimus: vie auto korjaamoon.

Epäselväksi jäi, onko korjaamoon menolla kiire. Minulla oli auto täyteen lastattuna tavaraa, joten halusin päästä Helsinkiin. Ajelin maltillista vauhtia moottoritietä pitkin ja pääsin ongelmitta perille. Palava hälytysvalo aiheutti kyllä stressiä. Pelkona oli, rähähtääkö auto tai tekeekö äkkipysähdyksen ja joudun moottoritiellä jalkamieheksi.

Ei autoni uusi ole mutta ei kolmasosaakaan siitä, mikä oli äitini television ikä. Nyt epäilen, että auto onkin jo ajonsa ajanut.

Tämä ei ole mainos:  autoni nimi on Toyota Yaris.

Nyt hajosi työtuolini, jolla istun tätä kirjoittamassa. Se on kolme vuotta vanha ja tyylikäs pyörivä ja monella tavalla säädeltävä. Sellainen kuin jokaisella johtajalla kuuluu olla.

Nyt sen tekniikka oireilee niin, että istuin hupsahtaa alas. Kirjoitan tätä leuka melkein kirjoituspöydän kannen korkeudella. Ei hyvä. En tiedä, onko tällaisen tuolin teknisille osille saatavissa varaosia.

Kirjoittaisin tähän tuolin valmistajan nimen, mutta sitä ei löydy.

Hyötyruotsi

Törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa oli voimakasta aggressiivisuutta ruotsin kieltä kohtaan.

En voi ymmärtää, miksi asenne on niin laajalle levinnyt. Voiko kyseessä olla vielä häivähdys perisuomalaista hurriherravihaa kohtaan? Minulle ruotsin kieli on ollut tärkeä ja hyödyllinen taito.

Osaan ruotsia aika hyvin. Luen päivittäin ruotsinkielistä sanomalehteä, luen ruotsalaiset kirjat alkukielellä, olen nuorena asunut Tukholmassa melkein viisi vuotta ja minulla oli silloin ruotsalainen tyttöystävä -  ja pienen hetken myös norjalainen. Minulla on paljon ruotsinkielisiä suomalaisia ystäviä, ja heidän kanssaan pyrin puhumaan ruotsia.

Koulussa minulla taisi olla pientä etua siitä, että olin lapsena saanut kosketuksen ruotsin kieleen isoäitini kautta. Hän tosin kuoli varhain, mutta jotain jäi mieleen.

Minun sukupolveni opiskeli lukiossa ruotsia Anders Collinin oppikirjasta Ruotsin kielen käännöstehtäviä. Se ei ollut kovin mukava oppikirja.

Ykkösosa oli teksiosa. Siinä oli jokaisessa kappaleessa alussa ruotsinkielinen teksti ja perässä suomenkielinen teksti. Ne piti kääntää sanasta sanaan. Aiheet pysyivät tiukasti Ruotsin muinaisissa kuninkaissa ja heidän urotöissään, tai muissa lukioikäiselle opiskelijalle vastenmielisissä aiheissa. Kirjoissa ei ollut kuvia, pelkkää tiukkaa tekstiä alusta loppuun.

Kakkososa oli sanasto. Siinä riitti pläräämistä, sillä aihepiirin mukaisesti sanasto keskittyi ikivanhoihin aiheisiin.

Englannin oppikirjat tuntuivat Colliniin verrattuna raikkailta ja moderneilta. Niissä oli jopa omaa aikakautta ja nuorisoa käsitteleviä tekstejä. Oli väljä taitto ja paljon kuvia.

Ruotsin kielen opettaja oli vähän pahoillaan siitä, että joudumme käyttämään Collinin kirjaa. Syy oli siinä, että yliopettaja Collin laatii itse ylioppilaskokeen tehtävät, ja ne noudattavat siis kokeen laatijan omien oppikirjojen aiheita ja sanastoja. Muun kirjan käyttö olisi epäviisasta.

Minulla ovat Collinin tallella kesäkotini kirjahyllyssä, repaleisina ja täynnä rivien väleihin tehtyjä käännösmerkintöjä. 

Näytteeksi nuorille ja nostalgiaksi omalle ikäpolvelleni pari sivua tästä sukupolvikokemuksesta.

Filunkimies

Pelasin pasianssia. Ei mennyt läpi, ei lähellekään. Sitten vähän fuskasin, ja heti meni.

Ei olisi pitänyt. Omatunto kolkuttaa. Paheksun itseäni. Hyi minua. 

(kuva: Eeva Maria Haikala:  Elle se sentait profondement honteuse 2012)

Ennakkoluulottomia kokeiluja

Liikuntaa pitäisi lisätä. Näin on käsky käynyt.

Koska tunnetusti olen myötämielien kaikkea uutta ja innovatiivista kohtaan, kokeilin kesän mittaan uusia urheilulajeja. Jospa innostuisin.

Kokeilin nyrkkeilyä. Koska niinkin fiksu mies kuin Kalle Holmberg on ikämiehenä innostunut nyrkkeilystä, siinä täytyy olla jotakin kokeilemisen arvoista. Viimeksi olen kokeillut lajia koulupoikana, siihen aikaan kun Ingemar Johansson ja Floyd Patterson hallitsivat otsikoita. Naapurin Jorman kanssa yritimme matkia mestareita, mutta se muuttui kunnon tappeluksi. Piti lopettaa.

Siitä pitäen olen suhtautunut nurjamielisesti väkivaltalajeihin. Nyt kokeilua edesauttoi mökkinaapurini, joka on alan ikämiesharrastaja. Häneltä sain hanskat lainaksi. Lisäksi motivaatiota lisäsivät uutiset Jyväskylästä, lapsuuteni kotikaupungista. Saatanhan minäkin osua  Suomen Sisun tai muun Vastarintaliikkeen kohteeksi. Sellaista aikaa nykyisin elämme. Että osaisin vähän pitää puoliani.

Ei mennyt nyrkkeily hyvin. En innostunut ollenkaan, kertakokemus riitti.

Vierailulle tuli vanha kaveri, jolla oli mukana auton perällä taljajousi. Hän näytti, miten sillä ammutaan. Niityn perälle vietiin heinäpaalin näköinen maalitaulu. Sain kokeilla. Hieman epäröin, onko jousiammunta vanhalle sivarille eli aseistakieltäytyjälle soveliasta puuhaa, mutta päätin tulkita väljästi. Ensimmäinen nuoli lensi kohtuullisen lähelle heinäpaalia mutta toinen karkasi metsään. Sen etsiminen kesti kauan. En kehdannut pyytää enää kolmatta. Se laji loppui siihen.

Jotain kevyempää ja rennompaa pitää minun urheiluni olla. Aitan ullakolla on vuosikymmenet ollut esine, jonka merkityksen tunnistan, koska olen sen käyttämistä 1960-luvulla nähnyt. Esineen nimi on hula-hula-vanne. Se voisi sopia minulle.

Rengas lantiolle pyörimään. lantio keikkumaan, pylly pyörimään niin että vanne pyörii ympäri eikä putoa.

Sitä yritin ihan tosissani monta kertaa ja seuraavana päivänä vielä uudestaan, mutta ei siitäkään tullut mitään. Rengas pyöri puoli kierrosta kohdallaan, toisen puoli kierrosta paljon alempana ja putosi siitä sitten maahan. Ei auttanut vaikka kuinka vanhojen elokuvien vamppinaisten tyyliin keikutin peppua. Mahdoton mikä mahdoton.

Ei auttanut muu kuin tyytyä vanhaan tuttuun kuulantyöntöön (pakittamalla, ei pyörähdystyylillä!). Kuulaa meillä maalla on aina työnnetty kylän äijien kanssa saunan jäähdyttelytauolla kuohuvaa dopingia maistellen. Se sujuu.