Hitaasti hyvä

Olin lähdössä ulos ja pukemassa kenkiä, kun mieleen muistui tarina runoilijasta talonsa rappusilla Tjörnin saarella. Siinä hän kaikessa rauhassa istuskeli miettimässä, vetäisikö vielä toisenkin saappaan jalkaan.

Noinhan elämänasenteen pitäisi olla. Oikeastaan minäkin olen aika lailla samanlaiseen taipuvainen. Pysähtyneisyyden tila. Hitaus. Mihin tässä muka kiire on?

Paitsi että ulkopuolelta tulee vaatimuksia päinvastaiseen. Kävin äskettäin jo neljännen kerran noin vuoden sisällä syömässä pikaruokaa. Tällä kerralla siinä hampurilaispaikassa, joka sijaitsee Stockmannia vastapäätä Mannerheimintiellä ja jonka minä olen oppinut tuntemaan nimillä Primulankulma / Baker´s.

En minä tietenkään itse sinne olisi mennyt, mutta kun sihteerini vaatii aina hampurilaista silloin kun pidämme työlounaan kaupungilla. Minusta se on sotkuista syömistä. Majoneesia tarttuu viiksiin ja partaan ja roskia kertyy iso kasa. Jos itse saan päättää, valitsen mieluummin slow foodia. Mutta siinä menee puoli päivää, niin kuin runoilijalla saappaansa kanssa. Ei sihteeri sellaiseen ehdi. Hänellä on aina kiire - töitä muka!

Hitaus on elämänasenne, johon kannattaa pyrkiä vaikka ei onnistuisikaan. Minä noudatan nopeusrajoituksia. Koskaan en ole saanut ylinopeussakkoa. Minä pidän hitaista elokuvista, sellaisista kuin Aki Kaurismäen, joissa ei tapahdu mitään mutta rivien välissä tapahtuu sitäkin enemmän. Niissä on hiljaisia ja vaatimattomia henkilöitä, jotka köyhyydessäänkin elävät arvokkaasti. Siitä huolimatta ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että Bruce Willis ja Sylvester Stallone yhtäkkiä ilmestyisivät paikalle pistämään omituisen porukan järjestykseen ja varmistamaan turvallisuuden.

Haaveet on haaveita. Tosielämässä syön hampurilaisia ja pistän nopeasti kengät jalkaan - molemmat. 

Paljasta pintaa

Kävin autokorjaamolla keväthuollossa. Öljyt ja joitakin suodattimia on kuulemma hyvä vaihtaa kun auto on seisonut kuukausikaupalla.

Se on minulle tuttu paja, kaksi ukkoa työssä. Siniset haalarit, öljylammikoita, työkalut levällään, pihassa kasa renkaita, tynnyreitä, autonraatoja. Kaikki niin tyypillistä kuin olla voi.

Ja tietysti tissityttökalenteri konttorikopin seinällä.

Ei sellaista asiakkaan sovi jäädä tarkastelemaan, etteivät luule mitään. Sivusilmällä sen noteeraa, sitten äkkiä kääntää katseensa kirjoituspöydällä olevaan paperipinoon, jossa on tekeillä lasku. Sen verran sivusilmällä huomasi, että silikonilla saattoi olla osuutta asiaan, mikäli minun puutteelliseen asiantuntemukseeni on luottamista.

Tuollaisia kalentereita on aina ollut autokorjaamoissa ja muissa verstaissa. Virastoissa ja laitoksissa sellaisia ei ole, sillä niissä kytee tasa-arvo-ongelma. Sen sijaan virastoissa ja laitoksissa on usein kahvihuoneen seinällä ilmoitustaulu, johon kiinnitetään nastalla henkilökunnan etelän rantalomiltaan lähettämiä postikortteja. Sellainen on meillä Vuoronvarausvirastossakin.

Korttien kuvissa on aika usein näkymiä hiekkarannoilta tai hotellien uima-altailta. Kuvissa on vähäpukeisia naisia tai miehiä, riippuen lähettäjän sukupuolesta. Niinpä tasa-arvo-ongelmaa ei ole. VVV on naisvaltainen työpaikka, joten monissa korteissa on poseeraamassa nuoria hoikkia karvarintaisia miehiä. Takasivulle on kirjoitettu rempseitä terveisiä.

Viime syksynä lomalta palattuani ilmoitustaululla oli yllätys. Päällimmäisessä kuvassa oli kolme vähäpukeista (tarkemmin sanottuna kokonaan pukeutumatonta) miestä. Minä ja kaksi ruotsalaista kollegaani kesäasuntoni saunalaiturilla.

Tiesin kuvan. Olin saanut sen sähköpostiini, mutta en tiennyt, että se oli myös ilmoitustaululla. Liikkeissään vikkelä sihteerini neiti B. poikkesi moottoripyörällään Längelmäveden kesäkotiini tapaamaan tuttavia. Iltahämärissä saunoimme miesporukalla ja kävimme jäähdyttelyuinnilla. Neiti B. oli hoksannut tilaisuutensa ja jostakin puskan takaa napannuti kuvan, kun nousimme uimasta laiturille.

Kortin etusivulla luki: "Hot life in Lake Langelma", ja takana oli jotain rempseitä juttuja.  Nappasin kortin pois.

Tähän blogikirjoitukseen ei poikkeuksellisesti tule kuvaa. Ei ollut komea.

Puhalluksia

Kävin hakemassa autoni talvivarastosta. Siellä se oli seissyt käyttämättömänä monta kuukautta. Jätin sen talveksi pois käytöstä, kuten aina. Luulin talven jatkuvan ja auton pysyvän varastossa lähelle vappua, mutta nyt oli toisenlainen talvi.

Kuinka ollakaan, heti kotiin ajaessani jouduin ratsiaan. Hiukan ehdin säikähtää, kun näin mutkan takana odottavan partion. Ei siksi, että olisin ryypännyt, vaan siksi, että olen ottanut yskänlääkettä. Siinä taitaa olla alkoholia. Olen ollut viime päivät kunnon flunssassa ja elänyt sen mukaisesti rokulielämää. En ole tehnyt mitään paitsi katsellut elokuvia ja kuunnellut vanhoja levyjä.

Poliisin puhallustesti näytti kuitenkin nollaa. Ainoa ongelma oli siinä, että itse puhallus aiheutti huomattavan kovan yskänpuuskan. Kysyin konstaapelilta, että kai he desinfioivat tai vaihtavat puhalluspillin, etteivät bakteerini tartu seuraavaan puhaltajaan. En päässyt käsitykseen, miten he asian hoitavat.

Ilman flunssaakin olen huomannut, että puhallus ei ole entisensä. Kävelen usein huonon hissin vuoksi portaita pitkin kotiini viidenteen kerrokseen. Suureksi harmikseni täytyy tunnustaa, että siinä hengästyy. Äskettäistä lääkärintarkastuksen yhteydessä tehtiin testejä, mm. kuntopyöräajo. Läähätykseksi meinasi mennä sekin. Ilmapallon puhalluskaan ei tunnu hyvältä. Tämän totesin syksyllä kun piti juhlan koristukseksi puhaltaa muutama iso pallo. Tuli huimausta. 

Nuorena muistan puhaltaneeni telttaretkellä tuosta vaan ilmapatjan kovaksi - tai saman tien kaksikin ilmapatjaa, eikä tuntunut missään. Huimausta taisi kyllä tulla, mutta se tuntui vähän kuin hyvältä humalalta. Ja siihen aikaan olin sentään vielä tupakka- / piippumiehiä.

Mietin, että onkohan tämä muutos jonkinlainen ikäjuttu. Vai kuntojuttu? Vai luulotautijuttu? Että tässäkin asiassa muistan vain parhain päin vanhat hyvät ajat, jolloin jopa ilmapatjojen puhaltelulle oli riittävän hyvä motiivi.

Menneen talven lumet

Jo ennen joulua kävin siirtämässä kellarikomerossa sukset peräseinältä lähelle ovea. Samoin sauvat. Monot löytyivät vaatekomeron takaosan lattialta muiden jalkineiden takaa. Pipo löytyi muiden villavaatteiden seasta, samoin kaulaliina. Kaikki oli valmista, ei muuta kuin ryntään ladulle  Latu löytyisi Keskuspuistosta, kunhan kävelisin sukset kainalossa Töölöntorilta alas Stadionin reunalle ja siitä vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan laidalle. Siitä ratsastuskentän kohdalta alkaa latu, jota pitkin voisin hiihtää kuinka kauas tahansa (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla", ei vapaalla tyylillä!).

Romanttinen haave. Ei toteutunut.

Kuvassa näkyvät menneen talven lumet (siinä kuvan keskipaikkeilla). Kuvan päivämäärä on 27. helmikuuta 2014. Minulla on siis kohtalaisen pätevä perustelu sille, miksi en tänä talvena lähtenyt hiihtämään. Viime talvena oli jokin muu perustelu, en enää muista, mikä.

Kun reaalimaailma pettää, jäljelle jää fantasiamaailma. Sellainen löytyi - kuten monessa muussakin asiassa - runoilija Aaro Hellaakoskelta. Siteeraan tähän toteutumatta jääneen haavekuvan.

SUKSILAULU (kokoelmasta Jääpeili - 1928)

Suksien sihinä hangen

rytmissä riemukkaassa

puoliksi ilmassa

puoliksi maassa

käärmeenä lentäin

lintuna matain

tuolle puolen

tuttujen ratain

hankien veistos

marmorimattona mailla

valon ja varjon

herkkyys vertoja vailla.

suksi sen tuntee:

hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee

suksimiehen tulon:

liukuva käsi

iholla valkealla

ystäväsi

hengityksen alla.

-   -   -

Millaisen elämyksen olenkaan menettänyt. Ilmastonmuutos vaikuttaa jo tähänkin? Kävin siirtämässä sukset pois kellarikomeron ovenpielestä ja monot pois vaatekomeron etuosasta. Pipo saa pysyä siinä missä tähänkin asti.