Kaukokaipuu

 

Oli saunailta. Kuuma löyly ja kylmä hanki.  

Löylyn jälkeen istuskellessa ja hankea katsellessa puhe kääntyi etelän iloihin. Yksi oli kohtapuoliin lähdössä lomailemaan Thaimaahan, toinen Teneriffalle. Joku muisteli käyntiään Kanarian saarilla, toinen Karibialla, kuka missäkin. Kaikkialla oli koettu hienoja hiekkarantoja, upeita uima-altaita, lauhkeita laguuneja,  paratiisillisia paikkoja.  

Minä pysyin enimmäkseen hiljaa enkä muistellut menneitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut oireilevasta dementiasta vaan siitä karusta tosiseikasta, että en ole koskaan käynyt missään rantalomapaikassa. Paljon olen matkustellut mutta hiekkarannat ja hotellien uima-altaat ovat jääneet väliin.  

Ainoa kerta, jolloin olen pari kolme päivää viihtynyt hiekkarannalla, sattui niinkin eksoottisessa paikassa kuin Vänersborg Länsi-Ruotsissa suuren Vänern-järven rannalla. Olin 19-vuotiaana kaverini kanssa liftausmatkalla ja kimppaan sattui kaksi paikallista tyttöä. Pikku pikku bikinit viettelivät viettämään rantapoikaelämää.  

Mutta siihen se loppui. Längelmäveden kesäkodissani kyllä uin, varsinkin kellun, mutta aurinkoon en jää lojumaan. Istun suuren terijoensalavan alla lukemassa ja kierrän tuolin aina varjon puolelle.  

Saunaporukka sen sijaan oli kokenutta uimarantaväkeä. Monenlaista oli koettu, myös lajia, mitä minä ja kaverini 19-vuotiaina metsästimme Vänersborgissa. Menestystarinoitakin kerrottiin. Oli eletty herroiksi, oli nautittu herkkuja ja saatu monenlaista palvelua.   

Siitä puhe kiertyi palveluammatteihin ja etelän ihmisten mentaliteettiin, joka on kovin kaukana suomalaisesta. Siinä asiassa minullakin oli kerrottavana mainio muistikuva tapauksesta kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.  

Olin ottanut 10-vuotiaan tyttäreni mukaan työmatkalle Ateenaan. Kokousten loputtua lähdimme laivalla Kreetan saarelle. Asuimme pienessä hotellissa ja kiertelimme katsomassa nähtävyyksiä.  

Eräänä päivänä istuimme pienen ravintolan terassille. Tytär halusi jäätelöannoksen. Kävi niin, että tarjoilija toi hänelle väärän sortin annoksen, muistaakseni sitrusta kun tytär oli tilannut suklaata.  

Alkoi kauhea hälinä, ravintolan henkilökunta juoksenteli vauhkona, anteeksipyyntöjä  sateli, tyttärelle tuotiin jättiläiskokoinen annos oikeaa lajia ja isälle tuotiin lohdutukseksi iso mukillinen jotakin viinaa. Minä vaivihkaa hienotunteisesti kaadoin pahanmakuisen lahjajuoman johonkin kukkaruukkuun. Eikä puhettakaan mistään maksusta - talo tarjosi kaiken. Toisenkin mukillisen olisin saanut. Lähtiessä vielä uusi kierros anteeksipyyntöjä ja valitteluja tapahtuneesta.  

Siihen ravintolaan palasimme vielä monta kertaa.

 

Kieliopin viehätys

 

Tuli tarve katsoa neuvoa kieliopista. Minulla niitä on hyllyssäni paljon, vanhoja ja uusia.  

Otin esiin vanhan Setälän Suomen kielen oppikirjan (1935, neljästoista painos). Se on niin herkullinen, siihen aina juuttuu. Niin nytkin.   

Keskikoulussa minulla oli vuoden verran äikkämaikka, jolla oli tapana esittää opettajainhuoneen tapahtumat ja juorut kieliopin esimerkkilauseina. Niistä oppi asiat. Kettusen - Vaulan kielioppikirjassa oli paljon tylsempiä esimerkkilauseita. Maikka joutui kuitenkin koevuoden jälkeen lähtemään. Syytä en tiedä.  

Vanhassa Setälän kirjassa ei ole juoruja. Siellä on kuria ja nuhdetta ja jumalisuutta. Ja on jotakin nykynäkökulmasta kovin absurdilta maistuvaa. Ennakkoluulojakin. Ei ole ollut tarvetta virkistää oppilaita eikä antaa heille turhanpäiväisiä myönteisen ajattelun virikkeitä.   

Kirjan alkuperäinen omistaja on sentään rohjennut liimata etuaukeamalle kiiltokuvan. Voi helposti kuvitella pientä tyttöä katselemassa kaunista kiiltokuvaansa tiukan opiskelun keskellä.   

Lehtien yleisönosastoissa on taas viime aikoina ollut kirjoituksia, joissa ihmetellään, miksi koko ajan tarvitaan uusia koulukirjoja. Eivätkö vanhat kelpaisi?   

Mietitäänpä, kelpaisiko Setälä. Keräsin muutamia näytteitä.  

 

• Hevonen polkaisi lapsen kuoliaaksi.
• Tuolta mieheltä ovat kädet ja jalat poikki.
• Ei ole kehumista ketään onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.
• Vaimo, kuultuaan miehensä sairastuneen, juoksi lääkäriä hakemaan.
• Kuka se maannee tuolla ojassa?
• Älkööt ihmiset onnen päivinä ylvästelkö, sillä murheen päivät tulevat.
• Ojat olisi kaivettu, jos olisi terveinä oltu. Renki teki eilen reen.
• Älköön kukaan lähtekö synnyinmaastaan!
• Luulen hänen kansalaisena katsovan velvollisuudekseen lähteä sotaan.
• Suomeen muuttaneet tämän maan ruotsinkieliset asukkaat asuvat meren rantamilla ja saarissa.
• Jumalalle kiitos olkoon siitä, että hän on antanut köyhälle Suomellemme oppineita miehiä, jotka rakastavat pienimpiäkin kansan lapsista.
• Seppä käski hänen vain tunnustaa kaikki syntinsä, niin armo tulee aikanaan.
• Meillä on koulu, jossa meitä opetetaan tuntemaan yhteistä suurta kotiamme, rakasta isänmaatamme, ja parempaa kotiamme, taivasta, johon pääsemistä kaikki työmme tarkoittaa. 
• Minä olen toisinaan syönyt sokeripalan, jonka äiti on antanut lintua varten.
• Kaupungissa naisilla oli paljon kaulassa kannettavia koristuksia.
• He juoksivat eteenpäin kaulat kenossa ja katseet kohdistettuina ylös taivaisiin.

 

Outoja taideteoksia 3

 

[jatkoa eiliseltä ja toissapäivältä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Malmberg aloitti musiikista ja Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratoriosta, jota hän ei  oppinut ymmärtämään. Minun musiikinkuunteluni kehityslinjassa on samantapainen kokemus.  

Alkuhetki oli Beatles. Bändi ilmestyi maailmaani ja matkaradioooni, kun olin 14 v. Se mullisti maailmankuvani ja jätti pysyvän jäljen. Meihin rokkijätkiin iski heti puberteettinen ylemmyydentunne: tangot, humpat ja muut menneen maailman malmstenit olivat siitä hetkestä alkaen roskaa. Taidemusiikki ei ollut roskaa, se oli vain vaikeaa ja siksi sitä ei kuunneltu. Kun pop-musiikkiin ilmestyi vaikutteita klassiselta puolelta, sitä kyllä osattiin arvostaa. Sellaisia oli Beatleseilla (A Day in the Life), Jethro Tullilla (Bourrée), Ekseptionilla, Keith Emersonilla, Moody Bluesilla ja monilla muilla.  

Nyt, varttuneessa iässä käyn mielelläni sinfoniakonserteissa ja messuissa, vaikka musiikki ei ole ollenkaan leipälajini. En ole pitänyt suurtakaan väliä sillä, mihin konserttiin olen lipun ostanut. Tulee mitä tulee, "ymmärtämisellä" ei ole väliä, menen ensisijaisesti nauttimaan ja useimmiten se on onnistunut. Kovin vaikeita tai omituisia konsertteja ei ole osunut kohdalle. Erikoisimpina elämyksinä muistan Einojuhani Rautavaaran ja Per Nørgårdin teokset. Kaija Saariahon oratoriota en ole kuullut, siihen en osaa sanoa mitään.   

*   *   *     

Kirjallisuudesta Malmberg ilmoittaa vihaavansa teennäistä monimutkaisuutta ja  kunnioittavansa Veijo Merta niin ettei hänen nimeään lausu lakki päässä. Hyvä, minäkin kunnioitan. En kuitenkaan osaa pitää Merta mitenkään erityisen vaikeana kirjailijana. Jännittävänä, kekseliäänä, yllättävänä ja epäsovinnaisenakin, mutta en vaikeana. Samalla tavalla outona pidän sitä, että Malmberg liittää nimen Truffaut vaikeasti ymmärrettävien taiteilijoiden listaan.  Ei minusta. Elokuvat kuten 400 kepposta, Jules ja Jim, Morsian pukeutui mustaan ovat uuden aallon merkkiteoksia, mutta en pidä niitä erityisen vaikeina. Godard ennemminkin sopisi listalle.   

Kirjallisuudessa on kiistämättä monia teoksia, jotka kuuluvat vaikeiden klassikoiden listalle. Malmberg mainitsee James Joycen Odysseuksen ja Volter Kilven Alastalon salissa. Jälkimmäisestä hän sanoo viisaasti: " Sitä voisin hyvin pitää yöpöydälläni. Sitä pitää nauttia siivu kerrallaan kuin iltaviskiä."  

Minä en nauti iltaviskiä enkä pidä Alastalon salia yöpöydälläni, mutta asenne on oikea. Juuri niin pitää tehdä. Sillä tavalla kirjan lukemiseen menee vuosi ellei kaksikin, mutta saa mennäkin. Hyvästä pitää nauttia kauan.  

Minulla ei aikoinaan ollut mahdollisuutta nauttia siitä kauan vaan kirja piti kiitää läpi pikavauhtia, sillä se kuului tenttivaatimuksiin. Sellainen otti voimille. Sama pätee Joyceen. Yliopisto tuhoaa lukunautinnon, joskin onnistuu välillä herättämään kiinnostuksen. Minäkin menin Dubliniin viettämään Bloomsday-juhlaa (16. kesäkuuta). Aika villiä oli. Toivottavasti tulee tilaisuus mennä joskus uudestaan.  

Malmberg kehuu Saarikoskea ja Haavikkoa, hieman yllättäen. Luulen, että moni kokematon lukija voisi suhtautua Haavikkoon samalla tavalla kuin Malmberg Saariahon oratorioon. Olen itse ollut Haavikon kanssa jonkin kerran niin ymmälläni, että olisin voinut heittää kirjan ikkunasta ulos. En ole heittänyt. Töölöntorilta sitä ei kuitenkaan enää löytäisi.  

Joku sanoi: "Taideteos on taideteos, jos tekijä niin sanoo". En muista kuka, taisi liittyä dadaismiin. Ei siihen vastaanottajan ymmärtämistä tarvita, ei minun sen enempää kuin Ilkka Malmberginkään. Kiitän kuitenkin veteraanitoimittajaa kelpo puheenvuorosta. Ei se tabloidi-Hesari ihan kelvoton läpyskä ole, kun onnistuu minutkin näin provosoimaan.  

(Kuvassa James Joycen patsas Dublinissa ja detalji Tuomas Kyrön piirroksesta, jonka aiheena on Paavo Haavikko, julkaistu Parnassossa 5/2007)

 

 

 

 

Outoja taideteoksia 2

 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  

Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]