Valtatie 66

Valtatie 66 on varmaankin Amerikan tunnetuin tie. Se kulkee mantereen poikki Chigagosta Kaliforniaan, ja sitä pitkin ovat ajaneet vaikka ketkä, minäkin. Minun ajoni tosin oli lyhyt pätkä Kalifornian päässä, ja siitä on aikaa jo yli neljännesvuosisata. Mutta silti, voin leuhkia.  

John Steinbeckin kirjassa Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath 1939) ja kirjan pohjalta tehdyssä John Fordin elokuvassa tie on keskeisessä osassa. Sitä pitkin matkaa kurja joukko ihmisiä kohti lännen oletettua kultamaata. Musiikissa tiestä ovat laulaneet mm. Nat King Cole, Chuck Berry, Manhattan Transfer ja Rolling Stones. Aku Ankkakin on ajanut sitä pitkin, kuten kuvasta näkyy. Tiehen liittyy myös vanha TV-sarja.  

Harvempi sen sijaan tietää, että Suomessakin on samanniminen tie, ja vielä harvempi on ajanut sitä pitkin. Nimitys "Valtatie" on hieman liioitteleva, parempi nimi on "Kantatie" Tärkein on kuitenkin numero, ja se on 66.  

Mistä mihin tie kulkee, sen näyttää oheinen Maanmittaushallituksen kartta. Tätä tietä pitkin minä ajoin eilen kuskatessani inva-autolla pyörätuolimummoa hautajaisiin. (ks. tarkemmin edellinen postaukseni tässä heti alapuolella).  

Tien alkupää Orivedeltä Ruovedelle ja Virroille asti on minulle hyvin tuttu, sillä kesäkotini on kohtalaisen lähellä. Loppupupää sen sijaan on oudompi.  

Monenlaista nähtävyyttä tien varrella sijaitsee, mutta talvi ei ole niille suosiollista aikaa. On maineikas Maitolaiturimuseo, Topeliuksen suosima kestikievari, Runebergin lähde, Gallen-Kallelan korpiateljee, Kautun kanava, Visuveden kanava ja kääntösilta, Torisevan rotkojärvet ja monta muuta. Mihinkään emme voineet poiketa. Ainoa "nähtävyys", johon olisimme paluumatkalla voineet poiketa on erään lööpeistä tutun veljeksen kyläkauppa, mutta sinne minä en suostu poikkeamaan.  

Tästä tiestä ei ole kovin paljon kuuluisia teoksia, kuten amerikkalaisesta kaimastaan. Jotain kuitenkin. Vuonna 1975 Jussi Raittinen levytti kappaleen "Tehkää uus / valtatie kuuskytkuus". Siinä Jussi kulkee koko matkan Orivedeltä Lapualle saakka ja valittaa tien kuntoa.  

Uutta ei ole tehty, tie on aivan entisillä sijoillaan, mutta ehkä sitä on korjailtu. Ei se mitenkään erityisen huonokuntoinen ole. Jussin kappalettä en muista kuulleeni vuosikymmeniin, joten piti vilkaista, löytyykö se netin aarrearkusta. Löytyy, tosin ei se kaikkein alkuperäisin versio.  Täältä   sen voi ilokseen kuunnella.   

Matkustavaisille lukijoille voin suositella ajelua tällä tiellä, mutta mieluummin kesällä. 

Kuski

Sain ajokortin heti kun olin täyttänyt 18. Lauantaisin poikaporukka lähti naisiin, ja yleensä reissut suuntautuivat Jyväskylästä lähiseudun kirkonkylien tanssilavoille. Juomia oli mukana, mutta yhden piti olla ajokunnossa. Minä olin usein vapaaehtoisesti juoppokuskin roolissa.  

Minun Rättisitikkani ei kelvannut ajoneuvoksi näille reissuille. Ei kuulemma tehnyt vaikutusta naisiin. Niinpä käytössä oli Opel Rekord tai Anglia, kavereiden isiltä lainaksi saatu. Ne kuulemma tepsivät naisiin.  

Kuinka väärässä kaverit olivatkaan.   

Muistikuvakseni jäi, että Opelit ja muut eivät tepsineet ollenkaan. Kyytiläisteni menekki jäi vaatimattomaksi. Tai ehkä se ei johtunut autosta. Selvin päin en itse isommin osallistunut temmellykseen vaan odottelin pitkästyneenä autossa. Hoitelin sitten pettyneet juopuneet aamuyöllä turvallisesti koteihinsa.  

Sen sijaan minun Rättisitikassani riitti viehättäviä kyyditettäviä, sellaisia runotyttöjä ja teiniteatterilaisia. Mutta ne reissut eivät tapahtuneet lauantaisin aamuyöstä maaseudun tanssilavoilla. 

*   *   *    

Nyt varttuneessa iässä olen taas muutaman kerran joutunut kuskiksi.  Seuran puutteesta myös nykykuskattavani taitavat kärsiä. Onnistumisen mahdollisuudet kuitenkin ovat heiltä lopullisesti hiipumassa.   

Huomenna olen taas lähdössä tällaiselle reissulle. Kuskaan yhdeksänkymppisen sukulaismummelini Etelä-Pohjanmaalle hautajaisiin. Känniä ei kyytiläiselläni ole luvassa, korkeintaan lääketokkura, sillä reissulle tulee mukaan palvelutalon hoitaja, joka huolehtii lääkkeistä ja muusta huollosta.

Haudattava on vielä vanhempi mies. Olen saanut kuulla salaisuuden: nämä kaksi olivat joskus nuoruudessaan vähän aikaa rakastavaiset. Jostain maalaiskylän tanssiaisista sekin oli alkanut.

Tälläkin reissulla on väliä, millaisella autolla liikutaan - perustelut ovat kuitenkin muuttuneet. Nyt tärkeää on, että auto soveltuu pyörätuolipotilaan kuljetukseen. Sellaisen saamme käyttöömme. 

Taitaa taas mennä aamuyöhön ennen kuin saan matkustajani turvallisesti kotiin.

Ekakerta

Luultavasti useimmilla on nuoruudenmuistoja, jotka ovat vähän noloja. Sellaisia kuin eka känni tai eka seksi, jotka eivät sujuneet aivan ihanteellisella tavalla. Minulla ainakin on. Molemmissa tuli tunarointia.   

Silloin aikanaan se tuntui pahalta. Nyt paljon jälkeenpäin osaa olla itselleen armollinen ja ottaa muistot huumorilla. Niin kai niiden kuuluikin mennä, se on melkein kuin luonnonlaki.  

*   *   *     

Päteeköhän sama varttuneen iän ekakertoihin? Tuli vaan mieleen, kun minulla oli juuri yksi sellainen.  

Menin museoon. Liian myöhään hoksasin, että olen neljättä päivää eläkkeellä ja minulle kuuluu eläkeläisalennus pääsylipun hinnasta. Tuli sählinkiä, kun piti vaihtaa lippu ja näppäilla muutos kassakoneeseen. Nolotti tällainen ekakerta.   

Museossa sisällä tuntui nololta olla liikkeellä muita halvemmalla. Oli sellainen olo, että kuuluukohan tämä minulle ihan oikeasti vai olenko vilpillisesti liikkeellä, ihan samalla tavalla kuin nuorena opiskelijana tuntui, kun lintsasin Tukholman tunnelbanassa ilman lippua.   

Saa nähdä, meneekö tällainen nolotus joskus ohi vai jääkö se pysyväksi.   

*   *   *    

Joka tapauksessa, kävin alennettuun hintaan yhdessä suosikkimuseoistani, Amos Anderssonissa. Siellä ajan aina hissillä ensimmäiseksi ylimpään kerrokseen, johon tämä upporikas liikemies rakensi itselleen yksityisen kappelin alttareineen ja urkuineen (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi). Siinä paikassa on jotain poikkeuksellisen vaikuttavaa, varsinkin kun tuntee Amoksen omalaatuista henkilöhistoriaa.  

Kuten aina, minulle kävi taas niin, että en ehtinyt katsoa kuin vähän alkua näyttelystä, kun tuli museon sulkemisaika. Juutun aina liian pitkäksi aikaa katsomaan jokaista teosta.   

Pitää siis mennä uudestaan. Onneksi pääsen halvalla. Ehkä en silloin kuitenkaan enää aloita Amoksen kappelista.

Hyviä neuvoja

Hyviä neuvoja on tunnetusti hauska antaa mutta ikävä noudattaa.  

Olen puolieläkkeelle jäädessäni saanut hyvää tarkoittavilta työtovereiltani melkoisen määrän neuvoja ja ideoita, miten voisin lisääntyvän vapaa-aikani täyttää. Ettei nimittäin tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia...  

Esinaiseni ehdotti, että opiskelisin uuden kielen. Mietin hetken ja päätin että en opiskele. Olen koko työurani ollut tehtävissä, joissa olen tarvinnut kielitaitoa. Kahden kotimaisen kielen lisäksi pärjään sujuvasti kolmella muulla kielellä, ja se on riittänyt. Ranskan kielen taito olisi kyllä joskus ollut hyödyksi, mutta ilmankin olen saanut asiat hoidetuksi. Nyt on myöhäistä. En tunne motivaatiota.  

Viraston naisväki on ehdotellut kaikenlaista: joogaa, akvarellimaalausta, tanssia, sukututkimusta, muistelmien kirjoittamista, väitöskirjan tekemistä... Mielenkiintoisimmalta idealta äkkiseltään tuntuu ikonimaalauksen kurssi. Siihen puuhaan minulla ei ole vähäisintäkään kosketusta, joten menisin aivan tuntemattomille teille. Harkitsen.   

Vuoronvarausviraston väki tietää, että osaan kutoa. Niinpä eräs ehdotti, että laajentaisin taitoani, vaikkapa villapaitaan. Kollegani ovat nähneet, että joskus piruuksissani olen ottanut pitkään ja ikävään kokoukseen kutimen ja alkanut vakavana vääntää kaulaliinaa. Tähänastisen taitoni äärimmäisin ulottuvuus on sukan kantapää. Harkitsen tätäkin ehdotusta.  

Miespuoliset kollegani ovat tietenkin ehdotelleet urheilulajeja - kuitenkin tietoisina penseydestäni. Myönnän silti, että hauska olisi olla nuori ja notkea. En kuitenkaan ota edes harkintaan seiväshyppyä, kolmiloikkaa, vuorikiipeilyä tai mäkihyppyä. Enkä varsinkaan lumilautailua. Jousiammunta voisi ehkä sopia - kesäkotini niityllä siihen olisi tilaa.  

Yksi miespuolinen tuttava suositteli, että tekisin samoin kuin hän itse: menisimme syksyllä työväenopiston nikkarointikurssille, jolla valmistetaan ruumisarkku. Hmm, tätä täytyy vielä miettiä.  

Kuten tavallista, parhaan idean - tosin ihan eri sarjaan kuuluvan - sanoi fiksu sihteerini neiti B. Idea liittyi ulkonäköni kohentamiseen.  

Neiti B:n mielestä minä muistutan kaktusta.  

Hän tarkoitti partaani, jonka olen aina päättäväisesti trimmannut kahdeksan millimetrin sängeksi. Sihteerini mielestä minulle sopisi selvästi pidempi malli.  

Tätä ehdotusta olen jo alkanut toteuttaa.