Tuoksu haju lemu löyhkä

Dessutomilla on aika huono nenä. Silmälasit sen avulla pysyvät paikoillaan, muuta hyötyä siitä ei taida olla.
Vainukoiraksi Dessutomista ei olisi, sillä hän ei haista edes jalkahien hajua (näin on kerrottu).

Heikon hajuaistin syyksi väitetään tupakointia, mutta toisaalta hajuaistin luvataan palaavan, kun tupakointi loppuu. Dessutom lopetti jo yhdeksän vuotta sitten, mutta erityisempää muutosta en ole havainnut. Makuaistin herkkyys on ehkä jonkin verran parantunut. Näiden kahden sanotaan kuitenkin olevan yhteydessä.

Heikko aisti ei häiritse kun ei tiedä mitä menettää. Ei se arkipäivässä miltään menetykseltä tunnu. Kesäisessä luonnossa se kuitenkin aiheuttaa mietteitä, kun kirjallisuus niin paljon ylistää tuoksujen hurmaa. Näyttää selvältä, että hyväksi runoilijaksi ei voi tulla, jos ei omista herkkää hajuaistia.

Eino Leino kirjoitti tunnetuimman runonsa, romanttisen kesäyön kuvauksen nimeltä ”Nocturne” kesällä 1903. Se oli Leinon elämän ehkä seesteisintä aikaa. Hän vietti kesän Kangasniemellä Savossa ystävänsä Otto Mannisen kodissa.

”- - tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen.”

Dessutom on yrittänyt kulkea leinolaisissa kesäyön aistimaisemissa, tosin ei Savossa vaan kesäkodissaan Hämeessä. Vanamo tuoksunee samalla tavalla molemmissa. Vanamoita on helppo löytää Hämeestäkin, mutta tuoksu… Se on jäänyt havaitsematta. Ei olisi Yölaulu Dessutomilta syntynyt.



Katri Vala muistuu mieleen toisena hajuaistivoimaisena runoilijana. ”Kaukainen puutarha” -runoteos syntyi 1924. Siitä sitaatti:

Kukkiva maa

Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuottavaa
pakanallista maan ihon tuoksua!

Suitsukkeen hajun tunnistan. Nuorena tuli tutuksi myös marihuanan hento tuoksu, joka leijui rock-konserttien yllä. Se oli hippiaikaa. Mutta kukat ovat vaikeampia, muutkin kuin vanamo. Kesäisistä luonnonhavainnoista kirkkaimmat taitavat olla suopursu ja syreeni. Ja yrteistä basilika ja valkosipuli, molemmat murskattuna.

Muut tuoksuhavainnot taitavat olla ihmisen toiminnan tuloksia.

Kesäasunnon vanha luhtiaitta tuli tervatuksi pari vuotta sitten. Kuumana kesäpäivänä sen hurmaavan tervantuoksun havaitsee huonollakin nenällä. Samaa sukua on paikkakunnan rautatieasemalla helteisenä kesäpäivänä leijuva tervan ja junan ja savun ja ratapöllien vuosikymmenten mittaan pinttynut tuoksu, joka on tuttu jo lapsuudesta Jyväskylän asemalta.

Hyvistä tunnistamistani hajuista voisi mainita joulupiparin, saunavihdan ja mäntysuovan. Erityisen epämiellyttävä on tutussa vanhainkodissa leijuva löyhkä. Olisi syytä perustaa vanhustenhuoltoon jonkinlainen löyhkäasiamiehen virka.

Kummallinen jakomielisyys liittyy bensiiniin. Bensa-asemien haju tuntuu epämiellyttävältä, toisaalta omilta tupakointivuosilta tutuksi tullut bensasytkärin tuoksu oli miellyttävä. En osaa selittää.

Naisten parfyymit eivät tee minuun vaikutusta, sillä en niitä juuri huomaa (ellei sitten alitajunnassa?). Omaa Bvlgar-partavettä siedän mutta en sen enempää.
Helsingin viehättävin tuoksupaikka löytyy Alppilasta Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun risteyksen paikkeilta (tuulen suunnasta riippuen). Siellä tuoksuu vanha kahvipaahtimo.

Rekisterit ja Coca-Cola-kamera

Jo pikkupoikana Dessutom oppi keräilijäksi. Sitä on jatkunut läpi vuosikymmenten.

Meillä Jyväskylän pikkupojilla oli 50-luvun loppupuolella tieto, että poliisipäällikkö maksaisi korvauksen, kun hänelle tuotaisiin lista maantiellä liikkuneiden autojen rekisterinumeroista. Ja vielä parempi, jos listassa olisi merkintä, mihin suuntaan mikäkin auto oli menossa.

Miksi ihmeessä?

Oli sellainen käsitys, että sillä tavalla poliisi pääsisi varastettujen autojen ja rosmojen jäljille.

Se oli jonkinlainen aikansa kaupunkilegenda, ties mistä peräisin. Mutta me otimme sen tosissamme. Minäkin istuin monena kesäloman iltana vihko ja lyijykynä kädessä Taulumäen kirkon takana risteyksessä, josta käännyttiin Laukaan suuntaan. Vihko täyttyi rekisterinumeroista ja nuolista, jotka kertoivat auton menosuunnan.

Ei niitä autoja siihen aikaan kovin paljon liikkeellä ollut. Automerkin tulivat tutuiksi. Kuskitkin olivat enimmäkseen tuttuja: Riikonen, Räty, Paananen, Heinämäki, Kutinlahti, Komi, Jussila… Ne samat siinä ajelivat edestakaisin, niinpä keräilyyn kyllästyi aika pian. En koskaan käynyt tarjoamassa vihkoani poliisille, en tiedä, kävikö kukaan muukaan. Mutta seikkailun makua siinä oli: oltiin ikään kuin rosvoja jahtaamassa.

¤

Sitten tulivat purukumien keräilykuvat. Purukumit olivat ohuita leveitä laattoja, ja paperikuoren alla oli kuvia. Oli filmitähti-sarja, Elvis-sarja, Buffalo Bill -sarja, eläinsarja. Varmaan muitakin, mutta näitä minä keräsin.

Seuraavaksi muistan keränneeni limsapullojen värikkäitä repäisykorkkeja. Sellaisia ei ole enää aikoihin ollut, varmaankin siksi, että niistä sai helposti haavan sormeen. Korkki oli taipuisaa metallia, siinä oli tarttumisnipukka ja siitä vedettiin ympäri. Näitä korkkeja taivuttelimme kiinni polkupyörän pinnoihin. Oli komea näky, kun etupyörän pinnat olivat täynnä välkkyiviä ja kimaltelvia korkkeja.
¤

Seuraava keräilykohde oli Coca-Cola-kamera. Pullojen kruunukorkin sisäpinnassa oli pieni tarra, joita piti kerätä. Kun määrätty määrä tarroja oli saatu, ne lähetettiin tehtaalle, ja sieltä tuli palkinnoksi kamera.

Se oli valtava menestys. Uskaltaisin väittää, että suuri osa Suomen nuorisosta 1960-luvun puolivälissä oppi  valokuvaamaan tällä yksinkertaisella mutta luotettavalla laitteella. Dessutominkin albumit niiltä vuosilta sisältävät suuren määrän kuvia, jotka on otettu tällä kameralla. Se oli helppo ja kevyt pitää mukana liftausreissuilla, ja monenlaista hetken ihastusta ja vähän pysyvämpääkin tyttöystävää tuli tallennetuksi.

¤

Jossain vaiheessa tuli uusi keräilyvillitys, johon Dessutom ei kuitenkaan jostain syystä osallistunut. Siinä kerättiin tupakka-askien repäisynauhoja. Kun niitä oli kerätty tietty määrä, ne lähetettiin jonnekin, ja palkkioksi maksettiin rahaa poliisikoirien hankintarahastoon. Siis mitä enemmän tupakoit, sitä enemmän Suomen poliisi sai koiria.

Kertakaikkisen loistava idea! Tupakointi yhdistyy hyväntekeväisyyteen!

Nykyisin Dessutom keräilee enää muutamia kirjasarjoja, äänilevyjä ja elokuvia. Ja wanhanajan apteekkipulloja ja wiinapulloja kesäkodin aitan hyllylle.

Vaatimaton Nalle

Pankkikonserni Nordea aikoo maksaa 280 miljoonaa euroa bonuksia johtajilleen viime vuodelta.

”Vaatimatonta” (anspråkslöst), sanoo Björn ”Nalle” Wahlroos. Hän on hallituksen puheenjohtaja Sampo-konsernissa, joka puolestaan on Nordea-pankin suurin osakkeenomistaja.

Nallen mielestä on tärkeää, että ihmisen hyvä suoritus näkyy hänen palkkioissaan. Ne kannustavat häntä ”extra-saavutuksiin”. ”Nordea kilpailee sellaisella työmarkkinalla, jolla kaikki maksavat bonuksia. Myös meidän on tehtävä niin, jos haluamme pitää parhaat voimat”, Wahlroos toteaa haastattelussa Svenska Dagbladetille ja pitää 280 miljoonan euron tasoa vaatimattomana.

¤

Vaatimatonta on, hyvin vaatimatonta, myöntää Dessutom. Finanssialalla on aina puhuttu miljardeista, kun saalista jaetaan.

Jostain syystä Ruotsissa on kuitenkin noussut iso pöhinä tästäkin. Sekä poliitikot että pankin asiakkaat ovat protestimielellä. On sanottu, että 270 miljoonaa on ”valtava” summa veronmaksajille, joiden osaksi on tullut verorahoillaan pitää pankkeja pystyssä.

Taitaa tulla Nordealle kiivas yhtiökokous myöhemmin keväällä, kun asiasta lopulliseti päätetään. Siellä joutuvat vertailtavaksi ruotsalaisten veronmaksajien pihiys ja suomalaisen pankkiherran Vaatimattomuus.

Dessutomilla itselläänkin on palkkatili Nordeassa. Lisäksi hän on aikoinaan ostanut muutamia osakkeita (silloin pankin nimi oli vielä Kansallis-Osake-Pankki). Viime vuodelta hän nautti näiden osakkeiden tuottoa 96 euroa (ennen veroa). Hän on siis mitä suurimmassa määrin asianosainen. Yhtiökokoukseen Tukholmaan hän ei kuitenkaan aio matkustaa.

¤

Kuinka vaatimaton summa 270 miljoonaa euroa sitten oikeastaan on? Toimittaja Marcus West (Hbl) on ansiokkaasti laskenut vertailukohdan.

Nordea antaa pankkiherroilleen bonuksia 270 miljoonaa euroa.

Euroopan Unioni (EU) antaa Haitin maanjäristyksen tuhoihin 130 miljoonaa euroa.

Ero 140 miljoonaa euroa.

Kauan on kärsitty vilua ja...

Dessutom ajoi tänään autollaan ojaan.

Tapaus sattui aamupäivällä sakeimman lumipyryn aikaan pikkutiellä Karjalohjan suunnalla. Turma ei aiheuttanut vahinkoja, ei edes naarmuja autoon.

Dessutomilla on ollut ajokortti 40 vuotta, mutta en voi väittää olevani erityisen kokenut talviautoilija. Olen asennoitunut niin, että vältän liukkaita kelejä. Se ei ole ollut vaikeaa, sillä minulla ei ole paljon välttämättömiä ajoja. Käytän mielelläni julkista liikennettä aina kun mahdollista.

Auto lähti käsistä metsäisellä pikkutiellä, vastasataneessa lumessa. Vauhtia oli ehkä 35 - 40 km/t. Oli alamäki ja mutka oikealle, johon piti jarruttaa. Auto meni suoraan.

Lumipenkka oli vastassa. Ei se iso tyssähdys ollut, mutta sen verran molemmat vasemmanpuoliset pyörät upposivat penkan piilossa olleeseen ojaan, ettei auto omin voimin irronnut, eikä lykkäämälläkään. Lapiota olisi tarvittu.

Oli kylmä, noin 20 miinusastetta ja kova tuuli. Olin huonosti varustautunut. Samettihousut, ei pitkiä kalsareita, ei päähinettä. Toppatakki kyllä ja siinä huppu, mutta se ei ollut kätevä lykkäämisessä. Ohuet sormikkaat. Lenkkitossut. Aivan niin kuin umpikaupunkilaiselta sopii odottaakin.

Lykkäysyrityksissä tuli hiki ja lunta meni tossuihin. Kun lopetti, tuli vilu ja hyytävä kylmyys. Tiellä ei ollut liikennettä. Kännykkä oli mukana, mutta kenelle soittaisin?

Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden loistavin kuvaus talvisesta hädästä: Pentti Haanpään ”Noitaympyrä”. Siinä päähenkilö Pate Teikka joutuu yksin Kairanmaan korpeen arktisessa kylmyydessä. Loputon hiihtotaival umpihangessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä kuuluu susien ulvonta. Siinä on hengenhätä.

Onneksi minun tilanteeni Karjalohjan pikkutiellä ei ole yhtä paha. Kohta paikalle ajaa auto, avolava-Corolla. Riuska nuorimies pysähtyy, ottaa hytistään köyden, kiinnittää sen vetokoukkuun ja pelastaa minut hädästä. Eikä edes suostu ottamaan korvausta.

¤

Dessutomin on pakko myöntää, ettei hän ole asianmukaisesti varustautunut talviseen poikkeustilanteeseen - eikä oiken normaalitilanteeseenkaan. Lumeton ja lauha talvi on muodostunut normiksi, ja nykyinen tuntuu saavutetun edun menetykseltä.

Dessulla ei ole lakkia eikä pitkiä kalsareita. Lapsuuden vuosina Jyväskylässä sellaiset olivat itsestäänselvyys. Oli myös välihousut - ”raappahousut” - joita pidettiin kaiket talvet. Isoäiti kutoi paksuja villapaitoja, -lapasia ja -sukkia. Sellaiset tuntuvat nyt kaukaiselta menneisyydeltä. Parhaat talvijalkineet olivat pitkävartiset huopasaappaat eli töppöset. Niitä kyllä koulussa vähän pilkattiin, mutta silti kaikilla oli sellaiset. Hiihtoreissut Tuomiojärven taakse Laajavuoreen sujuivat notkeasti, kun yllä oli anorakki. Ei haitannut hirmupakkanenkaan.

Kun Dessu nuorena miehenä muutti Helsinkiin, hänellä oli lippalakki, korvaläpät ja duffelitakki. Muistikuva on, että ne olivat lämpimiä ja tyylikkäitäkin. Napit olivat kuin pieniä sarvia, ja vastakappale oli väljä lenkura, joka oli helppo saada kiinni. Oli lämmin huppukin ja isot taskut. Saakohan sellaisia enää mistään?

Talvisaappat olivat 80-luvulla mukavia - pehmeitä, väljiä, helppoja vetää jalkaan - joskaan eivät ehkä kovin tyylikkäitä. Ne eivät olleet nahkaa vaan jotain sinipintaista toppakangasta. Mihin ja miksi nekin katosivat?

Mutta eiköhän tämä nykyinen jää taas pitkäksi aikaa viimeiseksi pakkastalveksi, joten varustautuminen toiseen samanlaiseen olisi pessimististä liioittelua. Toivoa sopii.