Kolmostietä Tampereelle

Dessutom ajoi eilen aamulla Töölöstä Tampereelle hautajaisiin ja illalla takaisin. Tie on tuttu, tuhanteen kertaan ajettu.

Reitti on kokonaan moottoritietä ja siksi sujuva ajaa. Mutta jotenkin yksitoikkoinen ja pitkästyttävä se on. Sielun sopukoissa kytee aina harmistus, kun tietää kohta sille tielle joutuvansa.

Dessutom ajoi usein samaa reittiä jo silloin kun moottoritietä ei ollut kuin suunnittelijoiden piirustuslaudalla. Kehä kolmoselta pohjoiseen oli ainainen ruuhka ja jonojen nykivä kulku. Ohituksille ei juuri ollut mahdollisuuksia. Mutta viihtyisämpää ajaminen oli.

Vai mahtaako tämä olla sitä kuuluisaa ”muistin laupiasta likiarvoisuutta”?

Kun Helsingistä nyt lähtee, mitään odotettavia välitavoitteita ei ole. Merkittävimmät nähtävyydet ovat ABC-bensa-asemien tienlaidassa törröttävät keltaiset mainostornit Hyvinkäällä, Riihimäellä, Hämeenlinnassa ja Valkeakoskella. Valkeakoskella on myös pitkä silta, josta voisi olla hieno näköala molemmin puolin, mutta korkea kaide on rakennettu esteeksi.

Muuta mainittavaa kiintopistettä matkalla ei ole.

Kaksi kummallista bisnesmiesten keksintöä matkan varrelle on pystytetty. Janakkalassa tien yli kurkottaa ahdas ravintolasysteemi Linnatuuli. Lempäälässä tien varressa on samanlainen Pirkanhovi. Molemmat täynnä pikaruokaa.

Linnatuuleen sentään liittyy kirjallista fiktiota. Muistan siinä aina Kari Hotakaisen kirjan ”Klassikko”. Sen huima loppukohtaus sijoittuu Linnatuulen rampeille. ”Hotakaisen” pakomatka päättyy siinä, poliisit saavat kiinni juovuksissa paenneen minä-kertojan.

Lempäälässä tien laidalle on rakennettu Dessutomin tietämistä maisemanrumentajista se kaikkein kamalin: Ideapark. Ei suurempaa hirvitystä Suomeen ole vielä saatu. Jumalaton rykelmä tyylitöntä peltihalliarkkitehtuuria ja jättikokoisia kylttejä: Suomisoffaa, Maskua… Niitä kehittyvien maakuntien…

Sisäpuolella Dessutom ei ole käynyt.

Tämän päivän Hesarissa tämä hirvitys oli ostanut kokosivun mainoksen. Sen haaleanvihreä perusväri on kuin valheellinen irvistys.

Mainoksesta luen, että siellä peltihallissa on ”nostalginen Vanha Kaupunki, jossa on käsityöläispuoteja”. Voiko liikemiesten hämäyshomma iljettävämmäksi mennä?

Missä on aito Häme ja Pirkanmaa? Missä on kulttuuritietoisuus? Niillä seuduilla pitäisi näkyä jälkiä Niskavuoresta.

Kolmostieltä sellaista ei näe. Sääksmäen sillat ja Rapolan harjukin jäivät syrjään, kun moottoritien viimeinen osa valmistui. Siellä oli sentään viehättävä taukoravintola ”Kolmennumero”. Visavuoren museokin vieressä. Ja joka heinäkuussa upeat työväen musiikkijuhlat. Niistä ei pysähtymättä voi ohi päästä.

Jos Dessutomilla ei ole kiire, hän ajaa mielellään välin Hämeenlinnasta Tampereelle Pälkäneen kautta. Se on hitaampi mutta tyylikkäämpi. Sillä reitillä näkee vielä hämäläistä perusmaisemaa ja kulttuuria.

On Vanajavesi ja Aulanko, on Pyhän Ristin kirkko, on tienviitta paikkaan nimeltä Lepaa. Sinne F.E. Sillanpää sijoitti kaipuunsa naisen. On Kaivannon kanava ympäristöineen, voi ajaa pikkutietä Saarikylien kautta, on vapaa näkymä Roineelle ja Längelmävedelle, voi poiketa katsomaan Kangasalan harjua ja kesäpäivää…

Pienillä sivuteillä aito Suomi ja Häme vielä ovat näkyvissä. Kolmostiellä siitä ei ole juuri mitään jäljellä.

Eivätkö ne näe, mitä menettävät, kun lähtevät ostoksille kaikenmaailman Ideaparkkeihin?

Haudan partaalla

Tänään olin kaverin hautajaisissa. Eturauhassyöpä vei miehen puolessa vuodessa 58-vuotiaana.

Meissä miehissä on tuo heikko kohta - luojan tunaroima valuvika, sanoi joku. Ensin se häiritsee, sitten vaivaa, sitten reistaa, sitten pettää, lopuksi tappaa. Runoilijakin sen tiesi: ”Mies kun tulee tiettyyn ikään…”

Muistotilaisuus oli ikävä - eikä pelkästään kaverin katoamisen vuoksi. Pastori täytti kaikki klassisen hörhön kriteerit. Puhui puuta heinää ja esitti välillä virsilaulua. Olisi kannattanut jättää sellaiset pois, mutta kai hänenkin pitää palkkansa jotenkin ansaita.

Viime päivinä on julkisuudessa mellastettu kuolleen ex-kansanedustajan kunnian loukkaamisesta lehtikolumnissa. Jotenkin tuli mieleen kuolleen loukkaaminen kuunnellessani tänään, kun täysin uskonnottomalle miehelle pappi vetää naama vakavana jumaluusoppineet seremoniat.

Kai se kuuluu niin tehdä, kun mies ei silkkaa saamattomuuttaan tullut eronneeksi kirkosta. Näitähän Suomessa riittää.

Papin muistopuhe ei kuvannut vainajaa. Se oli joku muu. Faktatiedot olivat oikein mutta luonnehdinta ei. Kai pappien virkaeetos on kehua vainajaa, ja jos tarkempaa tietoa ei ole, sitten pitää keksiä itse jonkinlaista yleispätevää haihatusta.

Saattoväki ei ollut suuren suuri, ehkä parikymmentä. Naisten määrä oli silmiinpistävän vähäinen. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä sisaria tai vaimoja ei ole. Tietääkseni ei lapsiakaan. Meitä kavereita vain. Ja veljet ja veljien vaimot.

Naisia kyllä vainajan elämässä oli, nuorempana runsaastikin, mutta ei vakiintuneita pitkäkestoisia parisuhteita. Yhtä hilpeää poikamiesmeininkiä koko elämä. Eivät sellaiset kumppanit näytä hautajaisiin tulevan. Vain yhden tunnistin.

Luulen, että vainaja olisi toivonut toisenlaista muistotilaisuutta itselleen. Kaverit kaljalle kapakkaan ja ilo irti. Mutta hänellä ei ollut päätösvaltaa. Veljet päättivät. Tai ehkä veljien vaimot.

Vainaja oli mukava veikko, tutustuin häneen opiskeluvuosina yliopistossa. Siitä asti pidettiin yhteyttä. Vakiovieras kesäasunnollani. Saunomista, saunakajoja, soutureissuja, puolukka- ja sieniretkiä. Hän tunsi linnut ja yritti opettaa minullekin. Ei tarvittu kuin ohi vilahtava lento tai etäinen laulunpiiperrys.

Helsingissä tapaaminen sovittiin useimmiten Kosmokseen tai Eliteen tai Sea Horseen. Miellyttäviä juttutuokioita, aiheena yleensä kirjallisuus, jota opiskelimme yliopistossa samoilla kursseilla. Laajasti lukenut mies. Erityisosaaminena oli Venäjän kirjallisuus. Hän osasi kieltä.

Viimeinen tapaaminen sairaalassa pari kuukautta sitten. Ei puhettakaan mistään vakavasta. Suunnitelmissa ensi kesä, vaikka hänestä aavisti, että sitä ei tule. Kyllä hän itsekin sen tiesi, näin luulen.

Ystävän, kaverin muistoa kunnioittaen.

Miehet ja väkivalta

Suomalainen yhteiskunta on väkivaltainen. Maailmallakin ihmetellään.

Syyllinen on useimmiten mies, vain harvoin nainen. Ylen Voimala-ohjelmassa keskiviikkona (13.01.) tutkija selosti tuloksiaan naisten väkivaltaisesta käyttäytymisestä - siis kyllä sitäkin on. Miesten osuus on kuitenkin ylivoimainen sekä väkivallan määrässä että laadussa.

Väkivaltaisen käyttäytymisen syiksi on väitetty sekä lapsesta asti opittua mallikäyttäytymistä, testosteronin eritystä että viihteestä ja netistä saatua mallia.

Miesten kulttuurissa on lähtökohtaisesti monenlaista väkivallalle altistavaa tekijää. On syrjäytymistä, päihteitä, yhteiskunnan välinpitämättömyyttä, mielenterveyshoidon säästöjä. Pyssyleikit alkavat jo pikkupoikaiässä, televisiossa ammutaan kaiken aikaa ja sotaväessä opitaan lisää alan osaamista.

Jostain sieltä näiden kaikkien erilaisista kombinaatioista ne vaimonhakkaajat, kouluampujat ja muut rähinöitsijät lähtevät liikkeelle.

Dessutomilla on lähipiirissäänkin yksi tällainen ongelmatapaus. Siinä ei kuitenkaan ole kysymys mistään edellä luetelluista piirteistä. Mies on korkeasti koulutettu ja huippuvirassa. Silti vaimo saa nyrkistä. Lapsuuden leikeistä ja television vaikutteista en tiedä.

Julkisuudessa paheksutaan lainsäädännön lepsuutta. Rangaistukset ovat lieviä eivätkä riitä pelotteiksi (koulu- ym. ampujia rangaistusvalta ei edes tavoita - he tekevät sen itse).

¤ ¤ ¤

Yhtä asiaa lainsäädännössä Dessutom ihmettelee.

Jos hakkaat vaimoa ja lapsia tai tappelet kylillä tai uhkailet aseella tai aiheutat vaaraa, selviydyt käräjillä yleensä sakkotuomiolla tai ehdollisella vankeudella.

Jos sen sijaan totaalikieltäydyt aseista ja armeijasta kokonaan, sinua ei pelasta vankilatuomiolta edes hyvä asianajaja. Ja tuomio näin vaarallisille miehille on pitkä.

Tällaista sanotaan paradoksiksi.

Kamalat luokkakuvat

Konttorin kahvihuoneessa tiedotussihteeri Katri muisteli kouluaikojaan M:n pikkukaupungissa Etelä-Savossa 60-luvun puolivälissä.

Traumoja jäi.

Luokkakuvaus oli vuoden tärkein tapahtuma teinikunnan konventin ohella. Kampaus kuntoon. Ilme harjoiteltiin kotona peilin edessä. Puuteria finnien päälle. Yksittäiskuva oli tilauksessa kirjeenvaihtotoverille Saksaan.

Tuloksena katastrofi: ryhmäkuvassa Katrilla on silmät kiinni. Yksittäiskuvassa naama jotenkin punakka ja finni poskessa näkyi. Itku meinasi päästä illalla.

¤

Kului vuosi, löytyi Beatles, Mary Quant ja tuli uusi luokkakuvaus. Katrillakin oli nyt minihame.

Tämän kuvan Katri oli ottanut mukaansa kahvilaan. Siinä hän istuu eturivissä. Kuvassa silmät ovat kyllä auki, ehkä vähän turhankin suurellaan. Mutta siinä on yksi tyrmäävä vika: hame on vähän liian lyhyt. Pikkupöksyt pilkistävät.

Luokan keskenkasvuiset nulikat pääsivät maiskuttelemaan näkymästä.

Kolmantena vuotena Katri halusi jäädä pois koulusta kuvauspäivänä. Mutta ei auttanut, kouluun oli lähdettävä. Mutta tällä kertaa ei mitään minihameita vaan pitkät housut.

Ja kuinkas kävi: silmät olivat taas kiinni.
Pitikö isänkin vielä pahentaa murhetta: ”Onneks sentään suus on auki.”