Kokemusta on

 

 

Voi tuota Minnaa!

Eipä tiennyt Minna mitään populistipoliitikoista. Äkkiä tuommoinen Kristus täältä huushemmettiin hätisteltäisiin. Kokemusta on.

 Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19. maaliskuuta!

 

Toivoa täynnä

Torstaina menen rokotukseen. Tuntuu kuin se olisi ensiaskel uuteen elämään. Torstai on toivoa täynnä.

Voisi tietysti sanoa, että se on ensiaskel paluuseen vanhaan elämään, siihen vanhaan normaaliin. Mutta jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että tulevaisuus on jotenkin enemmän kuin paluu entiseen.

Tiedän toki, että ei torstaina heti mikään muutu. Mutta sen jälkeen voi elättää realistista toivetta, että ehkä jo kesällä elämä on toisenlaista. Ei silti, ei kotona nököttäminen minulle mitenkään vaikeaa ole ollut. Kaikki pelaa. Kirjoja, elokuvia ja sarjafilmejä on riittänyt, ruokalähetykset kannetaan ovelle. Talous on kunnossa, terveydessä ei ole ollut ongelmia. Monella tavalla olen ollut kriisin keskelläkin etuoikeutettu.

Nobel-kirjailija John Steinbeck sanoi tunnelman onnistuneesti kirjansa nimessä, Torstai on toivoa täynnä. Tai itse asiassa sen sanoi suomentaja Jouko Linturi, joka onnistui saamaan kirjan nimeen lennokkaan allitteraation. Steinbeckin oma nimi kirjalleen oli latteampi, Sweet Thursday (1954). Ruotsinkielinenkään käännös (Carl Sundell) ei sen kummemmin revitellyt, kuten kuvasta näkyy.

Mitä olen eniten kaivannut vuoden kestäneen vapaaehtoisen karanteenin aikana? 

Vastaus on yksiselitteinen: taidetta.

Näyttelyitä, museoita, teatteria, konsertteja, elokuvia, tapahtumia. Yhdessäkään en ole yli vuoteen käynyt, ja sen huomaa syvällä sisimmässään. Tietokoneen ruudulta on kaikenlaista poikkeusajan korviketta tullut katsotuksi, mutta ei se korvaa aitoa.

Ehkä tässä kesällä taas vauhtiin pääsee. Toivoa täynnä! Ongelman laadun ilmaisee hyvin Leena Krohn ennen pandemiaa ilmestyneessä kirjassaan "Kadotus".

 

Miehen mittainen

 "Se on mies, joka on Elmon mittainen. Pidempi on roikale ja lyhyempi on tappi."

Tämä kirjailija Juhani Peltosen kirjasta Elmo (1977) peräisin oleva ajatus oikeanlaisen miehen  olemuksesta ohjaa ajatuksia ainakin silloin, kun menen vaatekauppaan. Myynnissä olevat tuotteet valmistetaan selvästikin Elmon mitoissa oleville miehille. Aina ovat housunlahkeet minulle liian pitkät ja niitä pitää ruveta lyhentämään.

Tosin kirjassa ei missään kohdassa mainita täsmällisin numeroin Elmon pituutta. En kuitenkaan usko pahasti erehtyväni, jos arvaan hänen pituudekseen 180 cm tai vähän yli. Minulla jää peukalonmitan verran ali. Kirjassa ei puhuta mitään Elmon ympärysmitasta. Siinä uskon olevani Elmoa edellä.

Peltosen kirja on jonkinlaisen erehdyksen vuoksi saanut mainetta urheilukirjana. Sitä se nimenomaan ei ole. Se tutkiskelee urheiluun liittyvää nationalismia ironisessa valossa. Se on riehakas satiiri urheiluhulluudesta, samalla kuitenkin hyvin surullinen ja melankolinen. Elmo voittaa kultamitaleja monessa lajissa mutta hän ei suostu perinteiden mukaiseksi kansallissankariksi. Hän ei edes halua kuulla radiossa soitettavan Porilaisten marssia olympiavoittonsa kunniaksi vaan vaatii sen tilalla soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun. 

 

Osittain samaan terminologiaan miehen mitoista olin tutustunut jo kouluaikoina. Lukion jumppamaikka komensi pojat jonoon sanoin "rääpäleet eteen ja roikaleet taakse". Siinä järjestyksessä sitten me nuoret uimahousuiset miehenalut loikimme kyykkyhyppyä ympäri jumppasalia kädet niskan takana. Minä siinä jossakin puolivälin paikkeilla, ehkä hieman lähempänä rääpäleiden päätä. Seuraavina päivinä oli sitten täyttä tuskaa nousta portaita kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan kotiluokkaan. Reisiin sattui. - Mieleen iskostui vanha totuus siitä, että tuskainen on urheilijan taival, siinä ei tervettä päivää näe!

Nyt sitten koronan vuoksi pistetään kiinni kuntosalitkin. Ei silti, en minä sellaiseen menisi vaikka auki pysyisivätkin. Sellaiseen saliin en ole koskaan uskaltanut mennä. Ehkä vanha muisto kipeistä reisistä aiheuttaa pelkoja. Luulen, että en pärjäisi. Joskus vähän katselin erään kuntosalin oven lähettyvillä, millaista joukkoa sisälle menee. Nuoria, notkeita, kimmoisan ja voimakkaan näköisiä. Ei yhtään lähellekään minun oloistani.

Onneksi pituutta voi lisätä ja kuntoa voi kohentaa kotioloissakin. Näin kertoo vanha perinnekirja Mieleni minun tekevi. Sieltä löytyy ohjeita mielenkiintoisen näköisiin temppuihin. Pistän niitä tähän blogin lukijoille iloksi ja yllykkeeksi. Muillekin kuin Elmon mittaisille. Siitä urheilijan terveestä päivästä en kuitenkaan uskalla mennä takuuseen.

 

"Ihminen joka järkkyi"

                                  Christer Kihlman (14.06.1930 -  09.03.2021)

Katselin joskus kauan sitten Rikhardinkadun pääkirjastossa, kun lainaustiskillä töissä ollut rouva Kihlman ojensi tässä otsikossa mainitun kirjan asiakkaalle (Människan som skalv - 1971). Mietin, mitä mahtaa rouvan mielessä liikkua.

Kirjan on täytynyt olla vaikea pala rouvalle ja perheelle, kuten Kihlmanin "autofiktiot" muiltakin osin.  Eivät tosin päästäneet kirjailijaa itseäkään vähällä. Eivätkä suomenruotsalaista väestönosaa muutenkaan, varsinkaan sen "yläluokkaa".

Sama ajatus toistui kerran 80-luvulla Unga Teaternin Diana-näyttämöllä, jossa esitettiin jotain Kihlmanin pitkää monologia. Kirjailija rouvineen istui edessäni, ja näyttämöltä kuultiin aika ronskia seksuaalista paljastuskertomusta.

Aikakausi on selvästi muuttunut. Ilmestymisajankohtanaan erilaiset vapaamielisyyttä ilmaisevat hurjastelut olivat kai lukijalle keino näyttäytyä ajan virrassa hyvin mukana pysyvänä. Nykykatsannossa eräät yksityiskohdat eivät enää menisi läpi ilman protesteja. Enkä tällä tarkoita mitään kristillis-siveellisestä ahdasmielisyydestä kumpuavaa paheksuntaa, päin vastoin.

Mutta Kihlmanin romaanit olivat silloin ja ovat edelleen erittäin arvostettavia, varsinkin Kallis prinssi (Dyre prins - 1975), jota pidin ilmestyessään vuosikymmenen ykkösenä.

Minulla oli ilo keskustella kirjailijan kanssa useita kertoja hänen tuotteliaimpina vuosinaan. Kihlman vaikeni kirjailijana jo pari vuosikymmentä sitten ja vetäytyi Porvoossa sijaitsevaan Diktarhemmet-kotiinsa. Tänään, kuolinviestin tultua, keräsin kirjoja hyllystä valokuvaa varten ja ihmettelin, miksi kummassa minulla kaikki nämä romaanit ovat suomenkielisinä käännöksinä. Syytä en muista, en osaa selittää. Minähän pyrin lukemaan ruotsinkieliset kirjat alkukielellä. 

 

                               (Runo kokoelmasta Munkmonolog  - 1953)

Onni on osua oikeisiin porukoihin

Valistus tepsii, näin väitetään. Ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Maailman tai ainakin Suomen kaikki varttuneessa iässä olevat setämiehet - tällaiset kuin minä - virittyvät valistukselle ehkä hitaasti, mutta toivotonta se ei vieläkään ole. Nuorempana se kävi sutjakkaasti.

Yli viisikymppiseksi minullakin kesti uskoa esimerkiksi siihen valistukseen, että tupakka pois. Kun sen lopulta uskoin, se oli kerrasta poikki ilman laastareita tai nikotiinikorvikkeita. Siitä tulee kohta 16 vuotta.

Liikunnan lisääminen on myös sujunut huonosti. Pikkupoikana urheilu kyllä maittoi mutta sitten jouduin koulun liikuntatunneille, ja traumoja tuli. Aikuisena Längelmäen mökillä vieraiden ja naapurin äijien kanssa heitettiin keihästä ja työnnettiin kuulaa saunan jäähdyttelytauoilla, mutta ei se varsinaiseksi kuntourheiluksi kelvannut, sillä sitä tapahtui harvoin ja dopingia käytettiin. Nyt vanhemmiten kaupunkikävely on ainoa, joka on säilynyt miellyttävänä kokemuksena. Korona-aikana sekin on jäänyt turvallisuussyistä vähiin. Korvaajaksi yritettyä kuntopyörän veivaamista en menisi isoksi iloksi kehumaan.

Muista yleisistä setämiehiä kiusaavista valistusaatteista sain onnekseni hyvän otteen jo nuorella iällä. Tarkoitan ekologisia ja tasa-arvonäkökohtia korostavaa elämäntapaa, kuten ruokailutottumuksia, kulutus- ja kierrätystapoja sekä kaikkea sitä, mikä nykyisin menee nimikkeen #metoo tarkoittamalle alueelle. Minulla oli iso onni osua jo nuorena sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys kasvoi ihan luonnonmenetelmillä. Siis jo paljon ennen kuin näistä tuli voimakkaasti kulttuuria uudistavia virtauksia.

Liharuoat jäivät vähiin ja kasvisruoat nousivat tilalle jo puoli vuosisataa sitten. Sama jatkuu edelleen, poikkeuksena perinteellinen grillimakkara hyvässä seurassa juhannusyönä. - Se on kyllä kummallista, että tällainen ruokavalio ei ole mitenkään helpottanut taipumusta ylipainoon. Ehkä sillä juhannusmakkaralla niin suuri haittavaikutus?

Virkavuosina tuli kyllä  lentomatkailua työasioissa mutta ei juuri yhtään yksityismatkailussa. Nyt taitaa lähestyä jo 10 vuotta viimeisimmästä. Olen jokseenkin varma, että loppuelämäni sujuu ilman lentämistä. Tukholmaan, Osloon, Tallinnaan, Brysseliin, Berliiniin ja Amsterdamiin pääsen muilla välineillä, ja muualle en usko enää lähteväni. 

Yksityisautoilu on aina liittynyt pelkästään mökkiasumiseen kesäisin, matkamittariin siitä tulee alle 5000 km kesässä. Muuna aikana käytän joukkoliikennettä ja oma auto joutuu talviteloille.

#metoo on kummallisin. Totta kai olen läpi vuosikymmenten nähnyt monenlaista sopimatonta suunsoittoa ja klähmimistä. Työssäni jouduin muutaman kerran puuttumaankin häiritsemisiin, mutta ongelman yleismaailmallista mittavuutta en silti vielä silloin tajunnut. Tässä jos missä olen joutunut havaitsemaan miehekästä asennoitumisvaikeutta. - Mitään ei enää uskalla sanoa. -  Uskaltaako edes flirttailla?  - Pitäisikö muka pyytää allekirjoitus suostumispaperiin?

Jotain erityisyyttä tähän aiheeseen liittyy, sillä tällaisia kommentteja kuulee fiksuiltakin miehiltä. Ehkä heitä ei ole nuorena kohdannut se onni, että olisivat osuneet sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys olisi luonnonmenetelmällä kasvanut?

On mahdotonta arvailla, millaiseen virtaan olisin itse ajautunut, ellen olisi jo lukioikäisenä osunut ns. tiedostavien teiniteatterityttöjen seuraan. Heiltä sain asian perusvalistusta ja muutaman feministiklassikkokirjan luettavaksi. Yliopistossa kävin kielitieteen naistutkimuksen kursseja. Ilokseni olen kuullut luotettavilta tahoilta, että tämä viime vuosien näkyvä metoo-julkisuus on ihan havaittavasti vähentänyt ongelmia.

On iso onni, jos tällaisen opin ja ymmärryksen saa jo nuorella iällä. Vanhemmallakin iällä pitkämielinen valistus kyllä uskoakseni tepsii, mutta luolamiesvaistot saattavat olla vaikeammin purettavissa ja johtavat aluksi hieman pinnallisiin korjausyrityksiin. Mutta tepsii se, ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Toivotan hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Topeliuksenkadun toisessa päässä

 

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)

 

 

Naisenergiaa

Kirjalliset elokuvat ovat arvaamattomia. Usein pettyy, mutta ei aina.

Pettymyksen puolelle valui TV:n lauantai-illan Colette (ohj. W. Westmoreland 2018). Henkilökuva tästä kiinnostavasta ranskattaresta kiinnosti todella, sillä perehdyin hänen tuotantoonsa opiskeluvuosina. Pettymystä loivensi kyllä etukäteen luettu nyrpeähkö lehtikritiikki - tosin HS:n kriitikko ei ole niitä luotettavimpia.

Elokuva hukkasi herkullisen henkilönsä keskittymällä vääriin elämänvaiheisiin ja unohtamalla kirjailijan hätkähdyttävät ja epäsovinnaiset vaiheet. Miksi keskittyä nuoruuden miessuhteisiin, kun vahvimmat elämykset ja tunnemyrskyt olivat varttuneen iän naissuhteet? Voin siis ilokseni todeta Hesarin kriitikon perehtyneen aiheeseen, kun hän kirjoittaa toiveen, että "jospa joku vielä tekee elokuvan kuusikymppisestä Colettesta".

Toisesta uudesta klassikkokirjallisuuteen liittyvästä tuotteesta minulla on paljon parempaa sanottavaa. Se on kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn  Anna-kirjoihin perustuva TV-sarja Anna, A lopussa.  Sen katsominen on ollut iso ilo.

Siinä on rautaisannos päättäväistä ja aloitekykyistä nuorta naisenergiaa parhaimmillaan, vähän Li Anderssonin hahmon ja sanavalmiuden mieleen tuoden.

Ihan heti ykkösosassa en päässyt kunnolla mukaan, sillä nuoren näyttelijän (Amybeth McNulty) luoma Vihervaaran Annan hahmo ei vastannut Montgomeryn kirjasarjan ja aiemman filmisarjan luomaa mielikuvaa. Mutta äkkiä uuteen tottui ja sopeutui.

Erilainen se kyllä on, ei niin kiltti ja tasapainoinen. Voi tietysti keskustella, meneekö roolihahmo välillä ylidramaattiseksi ja vähän adhd-oireiseksi. Vanhat Annat eivät saaneet yhtä voimakkaita kiukunpurkauksia eivätkä kohdelleet yhtä tylysti muita, varsinkaan tallirenkiä.

Mutta miksi kaiken pitäisi näyttää samanlaiselta kuin aina ennenkin? Minulle tämä kelpaa. Kiitos siitä, kiitos taas kerran myös Ylelle.

 

Aina myöhässä

 

Iän karttuessa alkaa ihmetellä, miten oli mahdollista, että nuorempana ehti kaiken. Nyt varttuneessa iässä kaikki tuntuu tapahtuvan myöhässä.

Niin kuin nyt vaikkapa merkkipäivien viettäminen. Kuvassa havainnollinen esimerkki myöhästymisestä.

Periaatteessa olen sillä kannalla, että kansallisia ja kansainvälisiä merkkipäiviä on syytä viettää jollakin asiaankuuluvalla tavalla. Sellaisia kuin Aleksis Kivi, naistenpäivä, Kalevala, Bloomsday, Vappu, Minna Canth, Eino Leino, Agricola. Ja Runeberg. Tämä listan viimeisin oli nyt taas myöhässä. Se tuli vasta eilen.

Juhlaseremonia olisi kyllä onnistunut ajallaan, jos pelkkä kirjojen ottaminen hyllystä olisi riittänyt. Mutta juhlaseremonian vietto vaatii muutakin kuin juhlakalun kirjallisten tuotteiden lukemista.

Runebergin kohdalla välttämätöntä on myös makunautinto eli torttu. Se tosin menee rouva Runebergin nimiin. Hyvä niin - ilman Fredrikan uhrautuvaa asennetta Johan Ludvigista ei olisi tullut se mikä tuli.

Nyt kun kaivoin hyllystä juhlaan sopivia kirjoja selailtavaksi, muistui taas mieleen oma kouluaika. Vänrikki Stoolia luettiin runo runolta läpi keskikoulun viimeisellä luokalla. Se oli kamalaa. Siitä sai pysyvän vastemielisyyden tätä runoilijaa kohtaan.

Mutta se ei jäänytkään pysyväksi minun kohdallani.

Yllättävä asennemuutos tapahtui opiskeluaikana. Kirjallisuustieteen opinnoissa luin Runebergin tuotantoa ruotsin kielellä. Yllätys oli suuri. Runeberg alkoikin maistua hyvältä. Jopa tuoreelta.

En sano, että käännökset olisivat huonoja, mutta jotenkin erilaisilta runot alkukielellä maistuivat. Poissa oli muinaismuiston hurmoshenki ja ylenpalttinen ylevyys. Neuvon siis muitakin: lukekaa Runeberg ruotsiksi, jos kielitaito suinkin riittää.

Merkillistä muuten on, että olen hyllyssäni säilyttänyt näin monta Vänrikkiä, vaikka krooninen tilanpuute vaivaa. Mutta kyllä tämä runoilija taitaa useammankin version arvoinen olla.

Toisessa kuvassa se Fredrikan osuus juhlaan, onneksi vielä nettikaupasta löytyi. Kahvikupin kyljessä toinen kunnianarvoisa muinaismuisto. Tämä ei koskaan ole maistunut vanhentuneelta.

 

Mokailuja

Nettikaupan lähettifirma mokasi. Toi ovelle väärän ruokakassin. Nyt on jääkaappi aika huonossa hapessa.

 

Sattuuhan sitä mokia itse kullekin. Minullekin, vaikka ei uskoisi. Yritin muistella, mikä on ollut pahin mokani. Se oli ehkä eräs virkamatkalle lähtö. Olin lähdössä seminaariin Müncheniin. Saavuin kyllä lentokentälle oikeaan kellonaikaan ja päivän numerokin oli oikea. Ainoastaan kuukausi oli väärin. Se ei ollutkaan syyskuu vaan lokakuu.

Minä pääsin siis korjaamaan mokani mutta tämä ruokalähetti ei päässyt. Minun tilaukseni oli mennyt ties mihin, eikä sitä lähdetty etsimään. Sain pitää väärän kassin ilmaiseksi. Kadonnut tilaukseni pitää tilata uudestaan ja se on valmiiksi maksettu, mutta kuljetus onnistuu vasta ensi viikon alussa.

Olisi tietysti ollut mahdollista, että siinä väärässä kassissa olisi ollut käyttökelpoista ruokaa, mutta eipä vaan. Siellä oli piimää, maksalaatikkoa, lenkkimakkaraa, meetwurstia, jauhelihaa ja monenlaisia makeisia. Ja jumittuneita nutturoita.

Miten voikin! Tällainen kranttu nirppanokka kuin minä ei koske tuollaisiin. Pilaantuneet maitotuotteet eivät ole kelvanneet koskaan, ja näistä muista olen luopunut myöhemmin. Jauheliha olisi mahdollisuuksien rajoissa, mutta ei kaikkein rasvaisin sikanauta.

Soitin naapurissa asuvalle iäkkäälle karjalaismummolle, että kelpaisiko hänelle. Kyllä kelpasi, hyvin iloiselta näytti, kun ovelle vein. Olisi kutsunut kahville, mutta se siirrettiin pandemian jälkeiseen aikaan.

Mietin, miten tuntematon vastaanottaja suhtautui tarkastellessaan ilmaiseksi saamiaan minun tilaamiani ruokia. Lohta, kuhaa, broilerisuikaleita, jääsalaattia, porkkanoita, sipulia, valkosipulia, tomaattia, mandariineja, selleriä, paprikaa, raejuustoa, pakastemustikoita, ruis- ja kauraleipää, pitaleipää, paseerattuja tomaatteja, tomaattimurskaa, tomaattikeittoa, oliiveja, oliiviöljyä, fetajuustoa, mozzarellaa, viininlehtikääryleitä, Varmaankin ärtyi kovasti turhuuksista?

Tarkkaavainen lukija jäi ehkä ihmettelemään yhtä minulle tulleen ruokakassin tavaran nimeä. Sille selitys.

Eräs ruotsinkielinen Fb-kaverini kirjoitti päivityksessään kuvan kanssa syöneensä laskiaispullan (ruotsiksi fastlagsbulle). Automaattisen kääntäjäkoneen mukaan tämä näyttää olevan suomeksi "jumittunut nuttura".

Kovia mokailemaan nämä netin kääntäjäkoneet. Tämän mokan logiikka jää minulta ymmärtämättä.

Tilapäinen optimisti

Pandemia-aika näyttää yllättävästi vääntävän tuttuja asioita outoon asentoon. Niinkin kummallinen kierre on käynnissä, että jopa tällainen peripessimisti kuin minä alkaa jostakin kulmasta katsottuna näyttää optimistilta.

Syytä on kyllä olla huolissaan, varsinkin täällä Helsingissä, jossa tartunnat ja sairastumiset ovat koko ajan valtakunnan pahimmat. On täysin realistista olettaa, että virus hyökkää kimppuun heti kun astun ovesta ulos. Siksi noudatan äärimmäisen tarkasti suojautumisohjeita. Maskit ja käsidesit ovat koko ajan käytössä, missään en käy, ketään en tapaa. Näin on jatkunut jo kohta vuoden.

Vähäisiä poikkeuksia on. Olen käynyt ruoka- ja juomakaupassa. Sellaiset sijaitsevat muutaman askeleen päässä ulko-ovestani. Kirjastosta olen käynyt hakemassa ja palauttamassa netissä tilaamiani kirjoja. Siinä kaikki ulkopuoliset kontaktit.

Puhelimitse pidän kyllä yhteyttä moneen suuntaan, varsinkin iäkkäisiin läheisiini. Viime ajoilta on tullut huolestuttavia havaintoja. On merkkejä, että monen kestävyys alkaa pettää. Vanhuksilla alkaa näkyä toivottomuutta. Ja nuoremmillakin, jos tämä sana sopii käytettäväksi suunnilleen minun itseni ikäisiin, varsinkin yksin eläviin. Heillä on tuskaa kestää yksinäisyyttä, tulee voittamaton halu lähteä menemään riskistä välittävättä.

Tuttavissani on myös toimeentulonsa menettäneitä taiteilijoita, näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita. Nuoria ja perheellisiä, velkaisia. Ei hyvältä näytä.

Tällaisessa ympäristössä minä alan vaikuttaa optimistilta. Tunnen olevani jokseenkin turvassa, kun ei ole pakko lähteä asunnosta mihinkään. Yksinäisyyskään ei ole osanani, joka ajaisi minut menemään. Juniorisarjalaisilta saan lisäksi tarpeen mukaan apua. Kotona on runsaasti kirjoja ja viihdykettä. Talous on kunnossa eikä heikentymistä ole odotettavissa. Rokotuskin alkaa jotenkin jo häämöttää, sillä riskiryhmäläisen status pätee minuun.

Näistä lähtökohdista minä olen luontevasti ryhtynyt lietsomaan valoisampia näköaloja varsinkin niille vanhuksille, joita en ole kohta vuoteen päässyt tapaamaan. Yhdellekin yhdeksänkymppiselle lähetin runon ja laulun (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius). (linkki) 

Lupailin, että kyllä kohta taas tulee aika, jolloin hyvä elämä pääsee valloilleen (vaikka itsekin ihan pikkuisen epäilen - mutta sitä en tietenkään kertonut). (Kuva: Luchino Visconti: Tiikerikissa - 1963)

 

 

Harhapoluillakin löytää

Tarkoitus oli vain etsiä, löytäisinkö erään pakinan. Sen, jossa kirjoittaja Mikko Vilkastus pilkkaa vanhasuomalaisia ja erityisesti kirjailija V. A. Koskenniemeä. Halusin katsoa, millainen ilkimys tämä Vilkastus oikeastaan oli. Pilkkaamisen aihetta toki oli.

Kuten valistunut lukija tietysti tietää, tämä Aleksis Kiveltä kähvelletty kirjoittajanimi Mikko Vilkastus ei ole oikea nimi vaan pseudonyymi. Sen taakse kätkeytyy itse Eino Leino.

Kuinka ollakaan, taas eksyin harhapoluille. Juutuin selailemaan aivan väärää kirjaa. Ei täältä Vilkastuksen pakinaa löytynyt, mutta muuta mielenkiintoista löytyi heti alkusivuilta niin paljon, että pakinan etsiminen unohtui. Saarikosken teksti varhaisesta kollegastaan ei ollut minulla kovinkaan tuoreessa muistissa.

Saarikoski ja Leino - on siinä ollut harvinaisen epäsuhtainen pari, jolla on ollut tavattoman paljon yhdistäviä piirteitä. Esipuheessa Saarikoski kertoo tuntevansa ihmisten houreet  siitä, että hän olisi suorastaan jonkinlainen Leinon inkarnaatio. Hän kertoo suostuneensa kustantajan ehdotukseen Leino-kirjan kirjoittamisesta "kirjoittaakseen itsensä eroon koko äijästä". Hän vakuuttelee, että "Leino tuskin jätti jälkiä minun omiin runoihini".

Muistelin, että Eino Leino -seurassa käsiteltiin joskus Leinon ja Saarikosken yhtäläisyyttä. Sen esitti niinkin asiantunteva taho kuin Saarikosken vaimo numero neljä eli Tuula-Liina Varis. Tämä löytyi.

Yhtäläisyyksiä tuppaa löytymään kosolti:
”Noidanlapsen” iso pää. Suuri henkilökohtainen viehätysvoima. Poikkeuksellinen kirjallinen lahjakkuus. Hyvä, itse hankittu sivistys… Kirjallinen menestys harvinaisen nuorena. Terävä äly ja korkea henkinen taso, mutta infantiili tunne-elämä ja tavaton epäkäytännöllisyys arkielämässä. Boheemi elämäntapa. Julkisuuden jano ja kammo. Sotkuiset naisasiat. Alkoholismi ja varhainen kuolema sen seurauksiin. - - nopeat mielialavaihtelut maanisesta innosta pettymykseen ja depressioon, idealismin vaihtuminen syvenevään pessimismiin ja melankoliaan, traaginen optimismi

Vilkastuksen pakinan etsin joskus myöhemmin paremmalla ajalla. Nyt ensin perehdyn tähän merkilliseen runomuotoiseen Legenda jo eläessään -kirjaan. Viimeisen sivun lyijykynämerkinnän mukaan olen tämän edellisen kerran lukenut vuonna 1975, silloinkin näin helmikuussa. Ihan kuin ennen lukematonta tekstiä nyt lukisin.

Kuvassa Eino Leinon patsas Esplanadilla. Saarikoskesta ei tietääkseni ole vielä patsasta tehty.

 

Viitsiikö lukea?

Tekstin kirjoittaminen blogiin alkaa tuntua hankalammalta näin korona-ajan pitkittyessä. Se on outoa, sillä aikaa kirjoittamiselle olisi nyt kyllä riittävästi.

Kyseessä on virikkeiden puute. Kun missään ei pääse käymään, ei tule uusia ideoita. Nyt idean pitäisi syntyä tyhjästä, ja kun pää on tyhjä, ideoita ei tule. Seinää tuijottaessa tai ikkunasta ulos katsellessa suuria oivalluksia syntyy valitettavan harvoin.

Tähän voisi väittää vastaan, että luenhan minä paljon, katselen elokuvia ja kuuntelen musiikkia. Kyllä kai niistä virikkeitä saa.

Niin saa, mutta ne virikkeet johtavat väistämättä luetun kirjan tms. esittelemiseen tai arviointiin. Siihen en ryhdy. Siihen puuhan väsyin kerta kaikkiaan kirjallisuustieteen opiskeluajan päättyessä.

Nuorena haaveilin jopa oman kirjan kirjoittamisesta, mutta pääsin jo nuorena seuraamaan läheltä kirjojen kirjoittamisen vaivaa. Niiden myötä motivaatio pikkuhiljaa hiipui. Ymmärsin, että parhaat kirjat ovat tuskalla ja sydänverellä kirjoitettuja, ja siihen minusta ei taida olla.

Minun kirjoittajalaatuni on hetken huitaisu, ei vuosien mittainen vääntäminen ja veivaaminen. Tällainen blogimuoto tuntuu aika sopivalta. Tähän ei liity erityisempiä tavoitteita tai kunnianhimoa.

Vai liittyykö kuitenkin? Täytyy myöntää, että seuraan molempien blogieni lukijatilastoja ja ilahdun kun huomaan, että lukijoita on ihan mukavasti. Tosin vain tällä Töölöntorin blogilla. Kommentit ovat kyllä vähentyneet.

Lukijamäärää ei edes ole kasvattanut kotikenttäetu, joka voisi olla aika mittavaa, sillä tuttuja on paljon - lähinnä entisestä ammatista syntyneitä. Näiltä ja sukulaisiltani olen pitänyt blogin olemassaolon visusti piilossa. Tietääkseni pseudonyymi "Dessun" oikea henkilöllisyys on vain kolmen lukijan tiedossa (elleivät he ole vieneet tietoa eteenpäin, mitä en usko).

Senkin huomaan mielikseni, että koko ajan näyttää löytyvän (uusia?) lukijoita, jotka alkavat lukea vanhoja kirjoituksiani alusta alkaen systemaattisesti yksi kerrallaan. Siinä riittääkin lukemista parin kolmenkin kirjan verran, sillä lukuja on kertynyt kohta 1100.

Väärä kenkä -blogi sen sijaan ei ole menestynyt erityisemmin. Ehkä sen perustaminen oli huono ajatus. En myöskään ole tullut tehneeksi sitä näkyvämmäksi. Suunnittelenkin sen lopettamista ja idean ottamista osaksi tätä Töölöntorin blogia.

Perimmältään on kuitenkin kyse kirjoittamisen taidosta ja noista alussa mainituista virikkeistä, ideoista. Uskon, että kyllä lukijoita riittää, jos tekstit ovat riittävän kiinnostavia. Menetelmiä on  kaksi: itse löydetyistä virikkeistä kehitetyt ideat tai muilta varastetuista ideoista kehitetyt omat ideat.

Kuvassa laadukkaan kirjoittamisen apuvälineitä. Kaikenlaista on hyllyyn kertynyt vuosien varrella. Lukematta nämä ovat tainneet pääosin jäädä, ehkä vähän olen selaillut. Täytynee lukea, jos virikkeet vielä pitkäksi ajaksi jäävät puuttumaan.

 

Melkein kesä

Kun tammikuusta on päästy, mieliala muuttuu. Talvi alkaa olla vähissä.

Outoa on, että Helsingissäkin on nyt lunta, pitkään aikaan ei ole ollut. Mutta varmaan se äkkiä sulaa. Hiihtämään en aio ryhtyä, vaikka kellarikomerossa on sukset, porkat, pipo ja anorakki. Eikä latukaan ole kaukana, Auroran sairaalan vierestä alkavalle Keskuspuiston ladulle ei ole täyttä kilometriäkään.

Outoa on sekin, kuinka kaukaiselta menneisyydeltä aktiivinen hiihtomenneisyys nykyisin tuntuu. Lapsena ja nuorena ei ollut ollenkaan harvinaista lähteä tuosta vaan ohimennen 10 kilometrin kierrokselle Jyväskylän Laajavuoren maastoon hirmupakkasella. Varttuneen iän vähäiset yritykset Auroran sairaalalta Maunulan majalle sen sijaan ovat tuntuneet kovan luokan ponnistuksilta, ja paluumatka on ollut viisasta suorittaa bussilla.

Kävely on minulle luonteva laji, nimenomaan kaupunkikävely, jossa voi pysähdellä ja poiketa milloin mihinkin ilman ennakkosuunnitelmaa. Liukkaalla kelillä korona-aikaan sekin on lamassa. Mutta kun nyt kevät on lähellä ja rokotus mitä ilmeisimmin kohta saatu, niin eiköhän paluu keskustan kaduille ole kohta taas vuorossa.

Sitä odotellessa pitäisi varmaankin kaivaa puutarhakirjat esille ja tutkia, millaisia ideoita löytyisi kesän yrtti- ja kukkaviljelyyn. Joko olisi aika pistää jotakin itämään ikkunalaudalle? Muutto maalle toteutuu heti kun kesärenkailla uskaltaa lähteä matkaan. Ja sitten on erikseen mietittävä, olisiko aika vuosikymmenien harkinnan jälkeen opetella kalastamaan. Sopiva vesistö ja vene olisi käytettävissä, vain tieto ja taito puuttuvat.

Vaikka nyt on lunta, talvituntuma ja -mieliala puuttuu, varsinkin minulta täällä Helsingissä. Ennen oli toisin. Siksi liitän tähän talviymmärrystä ja nostalgiaa menneiltä ajoilta. Mikael Agricola antaa hieman vaikeaselkoisella ortografiallaan toiveikkaita näkymiä terveystilanteeseen.   Kuva:  Elsa Beskow, Olles skidfärd - 1907   (Ollin hiihtoretki, suom. Eila Kivikk´aho)

 

Epäonnistunut

Vuosia sitten pistin kesäkotini paikalliseen ilmaislehteen ilmoituksen, että myyn käytetyn kuntopyörän. Kolmelle riville ilmoitus mahtui:  valmistaja, vähän käytetty mutta hyväkuntoinen, hintapyyntö, paikkakunta, puhelinnumero.

Kohta tuli soitto. Annoin osoitteen ja sovittiin kellonaika. Sovittuna aikana pihaan kaarsi peräkärryllä varustettu Bemari, josta astui sporttisen näköinen nuori mies. Mentiin aittaan katsomaan kaupan kohdetta, jonka olin pyyhkinyt puhtaaksi vuosikausien pölystä.

Ostaja ei vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta pyörästä vaan kuikuili pitkin nurkkia. Ynähteli jotain myyntipuheelleni ja kohta kysyi: - Entäs se polkupyörä?

Seurasi aikamoinen hämminki ennen kuin ylsin ymmärrykseen, että hän oli tullut ostamaan polkupyörää, ei kuntopyörää.

Nuori herra oli saada ns. hepulin, kun selvisi, että ei ole mitään polkupyörää. Hän oli ajanut turhaan monta kymmentä kilometriä. Pelkäsin jo, että hän käy kimppuun, ja siinä minä en pärjäisi. Ehdin jo tuntea katumisen häivähdyksen, että olin suhtautunut nurjamielisesti sihteerini yllytykseen osallistua hänen vetämälleen itämaisten taistelulajien kurssille.

Kumman vika? Katsottiin ilmoitustani lehdessä, ja toden totta: ilmoitus sijaitsi palstalla, jonka otsikko oli Polkupyöriä. Sen olisi pitänyt sijaita palstalla Kuntoiluvälineitä.

Minun vikani, pakko oli myöntää. En voinut ruveta vänkäämään, sillä se ei ollut polkupyörä vaikka joiltakin (olennaisilta?) osin polkupyörää muistuttikin. Väkivallan uhan alaisena tarjouduin maksamaan hukkareissusta bensarahaksi kympin.

Myymättä se pyörä sitten jäi, en koskaan pistänyt uutta ilmoitusta. Aikanaan pyörä siirtyi muuttokuormassa Helsinkiin ja sijoittui makuuhuoneeseeni, jossa se on pitkään toiminut vaatehenkarina, kuten edellisessä blogipostauksessani tarkemmin kerroin.

Tämä murheellinen episodi muistui mieleen, kun äskettäin taas jollain Facebook-sivustolla pomppasi esiin epäonnistuneita mainoksia. Tällaisia (useimmille varmaankin vanhoja tuttuja?).

• Päätä päiväsi X-kahvilla.
• Älä tapa vaimoasi pyykinpesulla, anna X-pesukoneen tehdä se.
• Älä masennu yksin. Tule ryhmään! (kansanopisto)
• X  (auto) - eniten levinnyt Suomen maanteille.
• Pane Mummia kainaloon (deodorantti).
• Ilahduttakaa vaimoanne 23-tuumaisella (televisio).

Uudempiakin mokia toki löytyy. Vaikkapa tällaisia. Nämä ovat vähän kuin minun epäonnistunut ilmoitukseni. Muilta osin aivan asiallisia, mutta näissäkään sijainti ei ole aivan osunut parhaalle palstalle.

 

Vaikka mitä

Karanteenikummajainen aiheuttaa outoja valintoja. Televisiostakin katson vaikka mitä. Kuten mäkihyppyä.

Ei hyvältä näytä. Ei mene niin kuin Kankkosen aikaan, ja Halosen ja Kirjosen ja Kärkisen. Ja muistaakseni vielä jonkin aikaa näiden jälkeenkin. Silloin seurasin viimeksi, radiosta. Silloin tyylikin oli kaunista, ei lennetty jalat levällään. Onko tuo nyt mistään kotoisin, kun nyt paras suomalainen yltää sijalle kaksikymmentä ja jotain. Televisiosta näin lyhyitä hyppyjä, rumalla tyylillä.

Suomen mäkihyppy näyttää kulkevan kestävyysjuoksun viitoittamaa tietä. Keihäänheitto seuraa perässä. Sen jälkeen ei tietääkseni ole jäljellä enää mitään syytä kiinnostua suomalaisesta huippu-urheilusta.

Oma liikuntani ei myöskään kukoista, sillä ulkona on liukasta. Ei uskalla lähteä kävelylle. Olen kyllä kokeillut piikkipohjallisia, mutta se tekee kävelyn epämukavaksi. Kengän korko nousee liian korkeaksi ja siinä ristiselkä kipeytyy. Korvikkeeksi olen ottanut kuntopyörän. Se on pitkään toiminut makuuhuoneen nurkassa vaateripustimena. Ohjaussarvet ovat hyvä henkari paidalle ja takille, housutkin voi siihen viikata.

Joulun alla otin sen kuntoilukäyttöön. Mutta ei maailmassa kyllä monta tylsempää puuhaa ole. Puoli tuntia on aivan maksimi, minkä sitä veivaamista sietää. Sen jälkeen olen tavallistakin äkäisempi.

Tuntuvat kyllä muutkin joutuneen luopumaan mieluisista liikuntamuodoista, mitä nyt olen puhelimitse tuttujeni kuulumisia kysellyt. Naiset varsinkin tuntuvat kärsivän, kun eivät voi mennä ryhmäjumppaan tai tanssitunnille. Ex-sihteerini on katkeroitumassa lopullisesti, kun on joutunut keskeyttämään itämaisen taistelulajien kurssinsa. Yritin lohduttaa, että voihan hän sentään jatkaa toista bravuuriaan, käsilläkävelyä. Se käy kotonakin. Mutta ei sekään ole hyvä. Pitäisi olla yleisöä, väitti tämä tunnettu linssilude.

Yksi kaverini - miespuolinen! - oli murheissaan, kun ei pääse tanhukerhoonsa. Siitä muistui mieleeni tapaus muutaman vuosikymmenen takaa. Olin täyttämässä jotain pyöreitä vuosikymmeniä. Työpaikallani keräsivät rahaa kimppalahjaan, ja tämä edellä mainittu tanhumies tuli lähettiläänä kysymään, miten suhtautuisin, jos lahjarahalla minulle hankittaisiin kansallispuku. Pääsisin sitten vaikkapa tanhuamaan.

Siinäpä piti äkkiä päättäväisesti mutta hienotunteisesti torjua moinen idea. Ei niin että minä vastustaisin kansankulttuuria ja maakuntahenkeä sinänsä, kaikki kunnia sellaisille. Mutta minun karnevalistisella  luonteellani oli mahdoton nähdä sieluni taipuvan sellaiseen asentoon, että voisin vakavalla naamalla näyttäytyä ehdotetussa asussa julkisesti.

Niinpä he joutuivat käyttämään lahjarahan tunnetun taidemaalarin naivistiseen tauluun. Se on edelleen olohuoneen seinällä.

 (Kuva:   Sisäilmaa, ohj. Tiina Lymi 2020. YLE)