maanantai 25. tammikuuta 2021

Vaikka mitä

Karanteenikummajainen aiheuttaa outoja valintoja. Televisiostakin katson vaikka mitä. Kuten mäkihyppyä.

Ei hyvältä näytä. Ei mene niin kuin Kankkosen aikaan, ja Halosen ja Kirjosen ja Kärkisen. Ja muistaakseni vielä jonkin aikaa näiden jälkeenkin. Silloin seurasin viimeksi, radiosta. Silloin tyylikin oli kaunista, ei lennetty jalat levällään. Onko tuo nyt mistään kotoisin, kun nyt paras suomalainen yltää sijalle kaksikymmentä ja jotain. Televisiosta näin lyhyitä hyppyjä, rumalla tyylillä.

Suomen mäkihyppy näyttää kulkevan kestävyysjuoksun viitoittamaa tietä. Keihäänheitto seuraa perässä. Sen jälkeen ei tietääkseni ole jäljellä enää mitään syytä kiinnostua suomalaisesta huippu-urheilusta.

Oma liikuntani ei myöskään kukoista, sillä ulkona on liukasta. Ei uskalla lähteä kävelylle. Olen kyllä kokeillut piikkipohjallisia, mutta se tekee kävelyn epämukavaksi. Kengän korko nousee liian korkeaksi ja siinä ristiselkä kipeytyy. Korvikkeeksi olen ottanut kuntopyörän. Se on pitkään toiminut makuuhuoneen nurkassa vaateripustimena. Ohjaussarvet ovat hyvä henkari paidalle ja takille, housutkin voi siihen viikata.

Joulun alla otin sen kuntoilukäyttöön. Mutta ei maailmassa kyllä monta tylsempää puuhaa ole. Puoli tuntia on aivan maksimi, minkä sitä veivaamista sietää. Sen jälkeen olen tavallistakin äkäisempi.

Tuntuvat kyllä muutkin joutuneen luopumaan mieluisista liikuntamuodoista, mitä nyt olen puhelimitse tuttujeni kuulumisia kysellyt. Naiset varsinkin tuntuvat kärsivän, kun eivät voi mennä ryhmäjumppaan tai tanssitunnille. Ex-sihteerini on katkeroitumassa lopullisesti, kun on joutunut keskeyttämään itämaisen taistelulajien kurssinsa. Yritin lohduttaa, että voihan hän sentään jatkaa toista bravuuriaan, käsilläkävelyä. Se käy kotonakin. Mutta ei sekään ole hyvä. Pitäisi olla yleisöä, väitti tämä tunnettu linssilude.

Yksi kaverini - miespuolinen! - oli murheissaan, kun ei pääse tanhukerhoonsa. Siitä muistui mieleeni tapaus muutaman vuosikymmenen takaa. Olin täyttämässä jotain pyöreitä vuosikymmeniä. Työpaikallani keräsivät rahaa kimppalahjaan, ja tämä edellä mainittu tanhumies tuli lähettiläänä kysymään, miten suhtautuisin, jos lahjarahalla minulle hankittaisiin kansallispuku. Pääsisin sitten vaikkapa tanhuamaan.

Siinäpä piti äkkiä päättäväisesti mutta hienotunteisesti torjua moinen idea. Ei niin että minä vastustaisin kansankulttuuria ja maakuntahenkeä sinänsä, kaikki kunnia sellaisille. Mutta minun karnevalistisella  luonteellani oli mahdoton nähdä sieluni taipuvan sellaiseen asentoon, että voisin vakavalla naamalla näyttäytyä ehdotetussa asussa julkisesti.

Niinpä he joutuivat käyttämään lahjarahan tunnetun taidemaalarin naivistiseen tauluun. Se on edelleen olohuoneen seinällä.

 (Kuva:   Sisäilmaa, ohj. Tiina Lymi 2020. YLE)

2 kommenttia:

Lauri kirjoitti...

Kiitos, kiitos Dessu! postauksesta :))
En ole pitkään aikaan nauranut makeasti.
Ihmeellistä tämä korona aika, hyviäkin puolia löytyy.

Roope D kirjoitti...

Aika yllättävää, että minun blogini tuottaa jostakin näkökulmasta iloa elämään. Närkästyähän näistä pitäisi, kun nurjamielisen luonteeni velvoittamana en suhtaudu mihinkään kunnioittavasti, vaan koko ajan pilkkaan, härnään ja kiukuttelen.