Moderni suomalainen mies

 

Syntymäpäivä lähestyy, ja sihteerini tuli kahvitauolla kysymään suostumustani lahjaan, jota ovat suunnitelleet. Kohtelias ele, ettei tule kiusallisia tilanteita.  

Kaksi vuotta sitten hän tuli kysymään, miten suhtautuisin, jos minulle hankittaisiin reikä korvaan ja siihen korvarengas. Siis vain toiseen korvaan, vasempaan. Mitäpäs minä, moderni mies, ja niin tehtiin. Rengas on edelleen paikallaan, mitä nyt kesäksi otin pois, ettei tartu mökillä mihinkään metsän risuun.  

Ja mitäpä neiti B. nyt ehdotti?  

Täytyy myöntää, että mykistyin kun kuulin. Tatuointia.  

Olisi modernia. Ajan tasalla. Komistuisin entisestään. Saisin itse valita kuvion ja paikan, johon se tehtäisiin.  

Olen kyllä selvillä, että tatuointi on muotia. Neidillä itselläänkin on sellaisia, olen nähnyt. Minun 60-lukulainen  maailmankuvani on vanhentunut, sillä sen mukaan ruusuja, ristejä, ankkureita, alastomia naisia ja muuta sellaista ottivat nahkaansa merimiehet ja vangit. Minä en ole ollut kumpaakaan - ainakaan toistaiseksi.  

Mihin kuvio voitaisiin tehdä? Poskeen ei voi, siinä on parta. Käsivarteen? Rintaan? Pakaraan? Kai sen pitäisi hieman näkyvissä olla?   

Neiti valisti, että ei mitään ruusuja tai ristejä vaan jotain modernia, ehkä ornamentteja, kalligrafiaa, ehkä jotain kiinalaisia tai japanilaisia kuvioita.   

Neiti sihteeri on selvästi ottanut elämäntehtäväkseen pitää minut kiinni nykyajan kiihkeässä sykkeessä. Hän on vienyt minut neuvotteluun hampurilaisbaariin, opettanut pelaamaan Angry Birdsejä, liittänyt Facebookiin, yllyttänyt ajamaan moottoripyörällä. Olen sydän syrjällään odotellut, milloin hän keksii ruveta yllyttämään minua Benji-hyppyyn.  

Kaikesta neiti sihteerin valistuksesta tuli sellainen olo, että vain junteilla punaniskoilla toukohousuilla kuhveloilla maalaistolloilla turvenuijilla ei ole tatuointeja. En kai minä mikään lökäpöksy halua olla.

 

Suloinen nuoruus

 

Mikä siinä on, että jatkuvasti törmäilen kuherteleviin pareihin! Juuri syksyllä kirjoitinkin sellaisesta kohtaamisesta kotiovellani, ja nyt tuli taas samanlainen.   

Olin menossa lounaalle ravintola Virgin Oiliin. Siinä eteisaulassa, joka ennen hyvinä aikoina oli sisäänkäynti elokuvateatteri Bio Bioon, on erkkeri. Eikös siinä erkkerissä ollut nuori pariskunta suutelemassa. Poika oli sellainen tavallinen huppariheppu mutta tyttö sen näköinen, että kateeksi kävi.   

Eipä siinä mitään, kuljin muina miehinä ohi enkä yrittänyt tunkeutua väliin. Enkä edes vilkaissut - muistaakseni. Onnea heille hiljaisesti toivotin. Liitän tähän runon, jonka tekijä oli nuoruuden hurmion loistava kuvaaja Mika Waltari. Hän ja Tulenkantajat-ryhmä esiityivät pahennusta herättäen siinä viereisessä talossa, Vanhalla ylioppilastalolla.   

Kuvaksi liitän näkymän elokuvasta, jonka muistelen nähneeni juuri siinä teatterissa, Bio-Biossa. Se on Mikko Niskasen ohjaus Johannes Linnankosken nuoruuden hurmiota kuvaavasta romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta.   

Onhan näitä ollut aina. Itse kullakin.  

*   *   *    

Ensimmäinen suudelma  

Painoit pääsi alas.

Punastuin kokonaan

ja pakenin, 

putosin portaista

enkä löytänyt lakkiani.  

Mutta nyt olen kuin voiton sankari,

suonissani soutaa suloinen hurma,

kaikki peipposet laulavat

ja minusta tuntuu kuin huoleti 

        murentaisin sormissani

kotiporttisi kivisen veräjänpylvään.  

(Mika Waltari 1925)

 

Kaukokaipuu

 

Oli saunailta. Kuuma löyly ja kylmä hanki.  

Löylyn jälkeen istuskellessa ja hankea katsellessa puhe kääntyi etelän iloihin. Yksi oli kohtapuoliin lähdössä lomailemaan Thaimaahan, toinen Teneriffalle. Joku muisteli käyntiään Kanarian saarilla, toinen Karibialla, kuka missäkin. Kaikkialla oli koettu hienoja hiekkarantoja, upeita uima-altaita, lauhkeita laguuneja,  paratiisillisia paikkoja.  

Minä pysyin enimmäkseen hiljaa enkä muistellut menneitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut oireilevasta dementiasta vaan siitä karusta tosiseikasta, että en ole koskaan käynyt missään rantalomapaikassa. Paljon olen matkustellut mutta hiekkarannat ja hotellien uima-altaat ovat jääneet väliin.  

Ainoa kerta, jolloin olen pari kolme päivää viihtynyt hiekkarannalla, sattui niinkin eksoottisessa paikassa kuin Vänersborg Länsi-Ruotsissa suuren Vänern-järven rannalla. Olin 19-vuotiaana kaverini kanssa liftausmatkalla ja kimppaan sattui kaksi paikallista tyttöä. Pikku pikku bikinit viettelivät viettämään rantapoikaelämää.  

Mutta siihen se loppui. Längelmäveden kesäkodissani kyllä uin, varsinkin kellun, mutta aurinkoon en jää lojumaan. Istun suuren terijoensalavan alla lukemassa ja kierrän tuolin aina varjon puolelle.  

Saunaporukka sen sijaan oli kokenutta uimarantaväkeä. Monenlaista oli koettu, myös lajia, mitä minä ja kaverini 19-vuotiaina metsästimme Vänersborgissa. Menestystarinoitakin kerrottiin. Oli eletty herroiksi, oli nautittu herkkuja ja saatu monenlaista palvelua.   

Siitä puhe kiertyi palveluammatteihin ja etelän ihmisten mentaliteettiin, joka on kovin kaukana suomalaisesta. Siinä asiassa minullakin oli kerrottavana mainio muistikuva tapauksesta kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.  

Olin ottanut 10-vuotiaan tyttäreni mukaan työmatkalle Ateenaan. Kokousten loputtua lähdimme laivalla Kreetan saarelle. Asuimme pienessä hotellissa ja kiertelimme katsomassa nähtävyyksiä.  

Eräänä päivänä istuimme pienen ravintolan terassille. Tytär halusi jäätelöannoksen. Kävi niin, että tarjoilija toi hänelle väärän sortin annoksen, muistaakseni sitrusta kun tytär oli tilannut suklaata.  

Alkoi kauhea hälinä, ravintolan henkilökunta juoksenteli vauhkona, anteeksipyyntöjä  sateli, tyttärelle tuotiin jättiläiskokoinen annos oikeaa lajia ja isälle tuotiin lohdutukseksi iso mukillinen jotakin viinaa. Minä vaivihkaa hienotunteisesti kaadoin pahanmakuisen lahjajuoman johonkin kukkaruukkuun. Eikä puhettakaan mistään maksusta - talo tarjosi kaiken. Toisenkin mukillisen olisin saanut. Lähtiessä vielä uusi kierros anteeksipyyntöjä ja valitteluja tapahtuneesta.  

Siihen ravintolaan palasimme vielä monta kertaa.