Syttyykö?

Opiskeluaikaisen kaverin kanssa palattiin muistoihin. Kirjahyllystäni löytyi virikkeitä. Kaikenlaista sitä joutuikin lukemaan ja tenttimään. Sitä siinä iltaa istuessa mietittiin, oliko se kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoria hyödyllistä ja tarpeellista. Uuskritiikit  ja sen sellaiset, joita paljon harjoiteltiin.

Tyylilajit, rytmikuviot ja monenmoiset muut tekstin ominaisuudet on tietenkin hyvä tuntea, samoin kirjallisuuden aikakausien virtaukset ja mestarit. Mutta tavallinen lukija ei teorian ja historian kautta taida lukemiseen syttyä.

Vähäiselle huomiolle opiskelussa jäi tunne-elämys ja innostus, joka syttyy, kun kirja on kädessä ja sivut alkavat kääntyä. Tai syttyy jos on syttyäkseen – aina ei syty.

Aiheeseen sopivasti liittyen huomasin Ylen Areenassa vanhan tutun elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura (ohj. Peter Weir 1989 / Dead Poets Society). Siinä tiukan kurin sisäoppilaitoksen pojat oppivat lukemaan kirjallisuutta niin, että eläytyminen ja tunne ovat ensisijaisia, teknisistä ominaisuuksista ei niin ole väliä.

Olen tullut ymmärtämään, että nykymaailmassa ihmiset eivät enää lue kirjoja, pojat eivät vallankaan. Jopa yliopistot ovat törmänneet ongelmaan, että opiskelijoille on ylivoimaista lukea kokonainen kirja.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Minun aikanani kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan teoriakirjojen päälle vallan hemmetinmoisen määrän kaunokirjallisuutta. Eikö onnistu enää?

Kuolleiden runoilijoiden seuran pojatkin innostuivat, kun originelli opettaja heidät siihen villitsi. Opettajalle itselleen siinä ei hyvin käynyt, mutta elokuvan liikuttava loppukohtaus antaa ymmärtää, että näihin poikiin runojen lukemisen intohimo syttyi.

                   (Kuvat: Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura - Yle Areenassa 25.3. 2025 saakka)

Haista kukkanen

Härkä nimeltä Ferdinand on varmaankin pysynyt muistissa? Hän oli se huono härkä, joka esiintyi Disneyn piirretyssä filmissä vuodelta 1938. Aku Ankan joulutervehdyksessä sitä esitettiin televisiossa minun lapsuusvuosinani

Huono härkä? Miten niin?

Ferdinandin piti osallistua härkätaisteluun, sillä hän näytti siihen tehtävään sopivan kiukkuiselta. Mutta se oli väärinkäsitystä. Ampiainen oli pistänyt Ferdinandia pyllyyn, ja siitä hän kiukustui. Mutta se meni äkkiä ohi. Kun tuli aika taistella, Ferdinand halusikin vain istua puun alla ja haistella kukkien tuoksua. Siitäkös matadorit suuttuivat. Huono härkä!

Viime viikkoina Ferdinand on palannut ajatuksiini. Olen tuntenut, että Ferdinandista sopisi ottaa mallia. Ferdinand teki minuun vaikutuksen jo lapsena. Minullakaan ei ollut intoa osallistua poikaporukoiden fyysisiin mittelöihin, ei tappeluihin, ei urheilupeleihin, ei mopohurjasteluihin, ei mihinkään vaaralliseen.

Roolimalliksi Ferdinand ei monelle ole kelvannut. Francon diktatuurissa Espanjassa filmi kiellettiin, koska se esitti härkätaistelun naurettavana maskuliinispektaakkelina. Hitlerin on sanottu pitäneen filmiä degeneroituneena demokraattisena propagandana.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Putin ja Trump suhtautuisivat . Pasifistien viesti, jossa joku on täysin piittaamaton taistelun tuomasta kunniasta, saisi varmaankin julman kohtelun. Woke-vöyhötystä?

Nykyhulluudelle pitäisi saada loppu. Tehdäänkö se parhaiten käärimällä hihat ja ryhtymällä vastarintaan?  Vai olisiko parempi provosoida Ferdinandin tavoin? Siis olla itse provosoitumatta, istua vain puun alla ja haistella kukkia ja olla piittaamatta muiden rähjäämisestä? Tuhokierteen keskellä vaikkapa kirjoittaa kohteeseen osuvia runoja. Tai tehdä osuvaa taidetta, teatteria, elokuvaa. Tai vaikkapa pitää koululakkoa ilmaston puolesta.  – Pääasia että viesti osuu ja näkyy ja kuuluu.

(Kirjoituksen inspiraatio:  Philip Teir:  Det vore en nåd att få ligga under en korkek de närmaste fyra åren / Hbl 21.2.25)

Omituisia merkkejä

Oodi-kirjasto on ripustanut  seinälle palautettujen kirjojen välistä löytyneitä ”kirjanmerkkejä”. Kaikenlaista on löytynyt, ja paljon, sillä Oodi on iso kirjasto.

                                                         (HS / Kalle Koponen 21.02.25)

On postikortteja, valokuvia, paperinpalasia, henkilökortteja, seteleitä, meetvurstinviipaleita, röntgenkuvia, partahöylän teriä, huumeneuloja jne.  Kaikki ei tietenkään päädy seinälle vaan roskakoriin tai poliisille.

Jäin miettimään, olisiko minulta voinut jotain unohtua kirjojen väliin. Oodi on jonkin verran käyttämäni kirjasto, tosin Töölön kirjasto enemmän.

Tuskinpa olen unohtanut, sillä minulla on käytössä vain yksi kirjanmerkki. Se on ollut käytössä jo 34 vuotta. Se on tyttäreni (4 v) tekemä isänpäivälahja vuodelta 1990. Päiväkodissa olivat  askarrelleet. Se on toiselta puolelta musta, toiselta ruskea, siinä lukee ”Isälle” ja toisella puolella antajan nimi ja vuosiluku. Toiseen päätyyn on leikattu hapsuja.  Materiaali on vähän kuin nahkaa, mutta tuskinpa kuitenkaan.

Tämä kirjanmerkki on aina käytössä. Koska minulla on aina lukeilla monta kirjaa, muissa on merkkinä keltainen posti it –lappu. Näin siitä huolimatta, että työpöydän laatikossa olisi iso nippu oikeita kirjanmerkkejä.

Ne eivät siis ole päässeet arvoaan vastaaviin tehtäviin vaan lojuvat unohdettuina laatikossa. Olen niitä joskus keräillyt kuin postimerkkejä tai tulitikkuetikettejä. Kaivan nipun esiin. Aika mielenkiintoisiakin merkkejä on mukana. Onkohan tällaisten julkaiseminen enää tarpeellista, kun nyt gutenbergiläisen aikakauden loppukouristuksissa kuulemma lukijoitakaan ei enää ole jäljellä enempää kuin minä ja muutama muu.

Valokuvaan merkkejäni ja julkaisen tässä. Ehkä joskus valoisammassa tulevaisuudessa tutkijat ihmeissään yrittävät selvittää, mihin kummaan tällaisiakin tarvittiin.