Opiskeluaikaisen kaverin kanssa palattiin muistoihin. Kirjahyllystäni löytyi virikkeitä. Kaikenlaista sitä joutuikin lukemaan ja tenttimään. Sitä siinä iltaa istuessa mietittiin, oliko se kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoria hyödyllistä ja tarpeellista. Uuskritiikit ja sen sellaiset, joita paljon harjoiteltiin.
Tyylilajit, rytmikuviot ja monenmoiset muut tekstin ominaisuudet on tietenkin hyvä tuntea, samoin kirjallisuuden aikakausien virtaukset ja mestarit. Mutta tavallinen lukija ei teorian ja historian kautta taida lukemiseen syttyä.
Vähäiselle huomiolle opiskelussa jäi tunne-elämys ja innostus, joka syttyy, kun kirja on kädessä ja sivut alkavat kääntyä. Tai syttyy jos on syttyäkseen – aina ei syty.
Aiheeseen sopivasti liittyen huomasin Ylen Areenassa vanhan tutun elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura (ohj. Peter Weir 1989 / Dead Poets Society). Siinä tiukan kurin sisäoppilaitoksen pojat oppivat lukemaan kirjallisuutta niin, että eläytyminen ja tunne ovat ensisijaisia, teknisistä ominaisuuksista ei niin ole väliä.
Olen tullut ymmärtämään, että nykymaailmassa ihmiset eivät enää lue kirjoja, pojat eivät vallankaan. Jopa yliopistot ovat törmänneet ongelmaan, että opiskelijoille on ylivoimaista lukea kokonainen kirja.
Miten tässä näin on päässyt käymään? Minun aikanani kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan teoriakirjojen päälle vallan hemmetinmoisen määrän kaunokirjallisuutta. Eikö onnistu enää?
Kuolleiden runoilijoiden seuran pojatkin innostuivat, kun originelli opettaja heidät siihen villitsi. Opettajalle itselleen siinä ei hyvin käynyt, mutta elokuvan liikuttava loppukohtaus antaa ymmärtää, että näihin poikiin runojen lukemisen intohimo syttyi.
(Kuvat: Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura - Yle Areenassa 25.3. 2025 saakka)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti