lauantai 3. elokuuta 2024

Erityisempi urheilumies

Kreikkalainen filosofi Pythagoras ei tainnut olla erityisempi urheilumies. Sen verran ilkeästi hän irvaili aikansa urheilusta innostunutta kulttuuria.

Esimerkkinä hän käytti Stadionin kisoja, joihin hänen mukaansa osallistui kolmensorttista väkeä. 1) kunnianhimon täyttämät kilpailijat 2) hyötymistarkoituksessa itsensä ja tavaransa paikalle tunkevat liikemiehet  3) muutama filosofi, jotka ihmetellen seuraavat kevytmielistä touhua.

Ei ole Töölöntorin blogistikaan erityisempi urheilumies, vaikka lähellä Helsingin Olympiastadionia asuukin. Urheiluruudun alkaessa minulla on yleensä tapana katsoa, mitä Facebookista löytyy. Mutta happamasta asenteesta huolimatta päätin katsoa televisiosta  Pariisin olympiakisojen avajaiset.

Jos nyt ihan totta puhutaan – ja minähän usein puhun – olen viime aikoina hieman lieventänyt happamaa asennettani. Katsoin hiljattain televisiosta yhden jalkapallo-ottelun loppuosan ja toisena päivänä naisten aitajuoksukilpailun.

En osannut kuvitellakaan, että urheiluun liittyvä juhla voi olla näin kulttuuritietoinen kuin Pariisissa. Nelituntinen ohjelma olisi saanut olla pidempikin upeaa taideviittausten virtaa katsellessa.

Kyllä ranskalaiset osaavat, ja kyllä heillä taidetta ja historiaa riittää. Ihastelevia kommentteja on kuulunut joka puolelta. Kritiikkiä on kuultu ainoastaan Kremlin ja Suomen hallituksen taholta. Ranskalaiset eivät kunnioittaneet konservatiiveja. Oli wokea ja seksuaalivähemmistöjä ja drag-meininkiä.

No mutta! Eivätkö konservatiivit tunne enää historiaa? Ranskalaiset nyt vaan ovat vähän semmoisia. Siellähän on puuhattu ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja muuta woke-hömpötystä jo vuodesta 1789.  

                                                 (kuvakaappaus Youtube)

Suurin meteli nousi Leonardon Viimeinen ehtoollinen -maalauksen ja kristinuskon pilkaksi luullusta performanssista. Miten ihmeessä konservatiivipoliitikot luulevat kristinuskon liittyvän olympialaisten syntyhistoriaan?  Ymmärtämättä jäi, että siinä kuvattiin olympolaisten jumalien ilottelevia pitoja, siis niiden jumaluuksien, joiden palvonnasta Kreikassa olympialaiset saivat alkunsa. – Ovat tainneet tämän laidan poliitikot nukkua kulttuurihistorian oppitunneilla? 

                                    (Jan van Bijlert: Olympos-vuoren jumalten pidot, 1600- )

Koskaan ei ole hyvin. 1936 Berliinin olympialaisen avajaisissa sen ajan ryhdikkäät poliitikot närkästyivät siitä, että paikalla nähtiin tummaihoisia, nyt sitä, että nähtiin seksuaalivähemmistöjä.

Mutta minä jatkan vielä. Katsoin jo ohjelmalistasta tiedon, milloin Pariisissa heitetään keihästä.

maanantai 15. heinäkuuta 2024

Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  


Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.







tiistai 9. heinäkuuta 2024

Onneksi on ...

 

Onneksi on Yle Areena. Ilman sitä joutuisin katsomaan jalkapalloa, James Bondia, Turhapuroa ja Naked attractionia illat kaiket.

Bondit olen kyllä katsonut joskus, mutta ei niitä moneen kertaan jaksa – poikkeuksena ehkä Conneryt. Turhapuroista sain aika äkkiä kyllikseni. Nakuiluohjelmasta kuulin tutulta, ja heti piti tarkistaa, puhuiko totta. En oikein osaa ottaa kantaa, onko tällainen oikeasti sukupuolten tasa-arvoa lisäävä formaatti.

Ja sitten tuo jalkapallo. Sitä on riittänyt koko kesän, eikä loppua kai näy. Suomi ei ole mukana. Silti kansa katsoo.

Minä en osaa innostua. Minusta se on tylsää puuhaa. Ukkoja juoksee edestakaisin eikä mitään tapahdu. Sain touhuun vastenmielisyyden jo koululaisena, kun sitä pelattiin vähän väliä. Silloin sen nimi oli potkupallo.

Mutta minulla on kavereita, jotka sanovat, että menetän paljon. Ihan fiksutkin ihmiset sanovat, että se on hieno peli, jota kannattaisi seurata. Yhdestä sellaisesta, Jörn Donnerista, kirjoitinkin täällä   (KLIK 1) . Näyttipä Jörkka itsekin osaavansa.

En tiedä, miksi Suomi ei ole nyt mukana. Joitakin vuosia sitten sain naapurimaassa kuulla ylenpalttisia kehuja Suomen mestarillisesta ja viekkaasta taktiikasta, jolla sen vuoden kisoissa saavutettiin valtava menestys. Se kehu lämmitti ja melkein aiheutti minussa asenteen muuttumisen. Siitä kirjoitin täällä   (KLIK 2) 

Pelin sisällön pohdinnassa kirjailija-filosofi Jean-Paul Sartre esitti mielenkiintoisen näkökulman:

”Jalkapallo-ottelussa kaikki toiminta ja tavoitteet hankaloituvat nimenomaan toisen joukkueen läsnäolon vuoksi ”(J-P Sartre)

Tämän innoittamana aloin itsekin pohtia, miten peliin saisi lisää draamaa. Aristoteleen draaman lakien antamasta virikkeestä löytyi kekseliäs idea katsojan tylsistymisen estämiseksi. Siitä kirjoitin täällä (KLIK 3). Ehkä joskus idea otetaan käyttöön. Kannattaisi kokeilla.

Toinen ranskalainen nobelisti  Albert Camus löytää jalkapallosta suorastaan moraalin oppimisen elementtejä. Sen sijaan brittikirjailija George Orwell näkee pelissä ja penkkiurheilussa yhteiskunnallisesti kriittisenkin sävyn. Poliittisesti saattaa olla jo käytössä?

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  (Albert Camus)