Harhapoluillakin löytää

Tarkoitus oli vain etsiä, löytäisinkö erään pakinan. Sen, jossa kirjoittaja Mikko Vilkastus pilkkaa vanhasuomalaisia ja erityisesti kirjailija V. A. Koskenniemeä. Halusin katsoa, millainen ilkimys tämä Vilkastus oikeastaan oli. Pilkkaamisen aihetta toki oli.

Kuten valistunut lukija tietysti tietää, tämä Aleksis Kiveltä kähvelletty kirjoittajanimi Mikko Vilkastus ei ole oikea nimi vaan pseudonyymi. Sen taakse kätkeytyy itse Eino Leino.

Kuinka ollakaan, taas eksyin harhapoluille. Juutuin selailemaan aivan väärää kirjaa. Ei täältä Vilkastuksen pakinaa löytynyt, mutta muuta mielenkiintoista löytyi heti alkusivuilta niin paljon, että pakinan etsiminen unohtui. Saarikosken teksti varhaisesta kollegastaan ei ollut minulla kovinkaan tuoreessa muistissa.

Saarikoski ja Leino - on siinä ollut harvinaisen epäsuhtainen pari, jolla on ollut tavattoman paljon yhdistäviä piirteitä. Esipuheessa Saarikoski kertoo tuntevansa ihmisten houreet  siitä, että hän olisi suorastaan jonkinlainen Leinon inkarnaatio. Hän kertoo suostuneensa kustantajan ehdotukseen Leino-kirjan kirjoittamisesta "kirjoittaakseen itsensä eroon koko äijästä". Hän vakuuttelee, että "Leino tuskin jätti jälkiä minun omiin runoihini".

Muistelin, että Eino Leino -seurassa käsiteltiin joskus Leinon ja Saarikosken yhtäläisyyttä. Sen esitti niinkin asiantunteva taho kuin Saarikosken vaimo numero neljä eli Tuula-Liina Varis. Tämä löytyi.

Yhtäläisyyksiä tuppaa löytymään kosolti:
”Noidanlapsen” iso pää. Suuri henkilökohtainen viehätysvoima. Poikkeuksellinen kirjallinen lahjakkuus. Hyvä, itse hankittu sivistys… Kirjallinen menestys harvinaisen nuorena. Terävä äly ja korkea henkinen taso, mutta infantiili tunne-elämä ja tavaton epäkäytännöllisyys arkielämässä. Boheemi elämäntapa. Julkisuuden jano ja kammo. Sotkuiset naisasiat. Alkoholismi ja varhainen kuolema sen seurauksiin. - - nopeat mielialavaihtelut maanisesta innosta pettymykseen ja depressioon, idealismin vaihtuminen syvenevään pessimismiin ja melankoliaan, traaginen optimismi

Vilkastuksen pakinan etsin joskus myöhemmin paremmalla ajalla. Nyt ensin perehdyn tähän merkilliseen runomuotoiseen Legenda jo eläessään -kirjaan. Viimeisen sivun lyijykynämerkinnän mukaan olen tämän edellisen kerran lukenut vuonna 1975, silloinkin näin helmikuussa. Ihan kuin ennen lukematonta tekstiä nyt lukisin.

Kuvassa Eino Leinon patsas Esplanadilla. Saarikoskesta ei tietääkseni ole vielä patsasta tehty.

 

Viitsiikö lukea?

Tekstin kirjoittaminen blogiin alkaa tuntua hankalammalta näin korona-ajan pitkittyessä. Se on outoa, sillä aikaa kirjoittamiselle olisi nyt kyllä riittävästi.

Kyseessä on virikkeiden puute. Kun missään ei pääse käymään, ei tule uusia ideoita. Nyt idean pitäisi syntyä tyhjästä, ja kun pää on tyhjä, ideoita ei tule. Seinää tuijottaessa tai ikkunasta ulos katsellessa suuria oivalluksia syntyy valitettavan harvoin.

Tähän voisi väittää vastaan, että luenhan minä paljon, katselen elokuvia ja kuuntelen musiikkia. Kyllä kai niistä virikkeitä saa.

Niin saa, mutta ne virikkeet johtavat väistämättä luetun kirjan tms. esittelemiseen tai arviointiin. Siihen en ryhdy. Siihen puuhan väsyin kerta kaikkiaan kirjallisuustieteen opiskeluajan päättyessä.

Nuorena haaveilin jopa oman kirjan kirjoittamisesta, mutta pääsin jo nuorena seuraamaan läheltä kirjojen kirjoittamisen vaivaa. Niiden myötä motivaatio pikkuhiljaa hiipui. Ymmärsin, että parhaat kirjat ovat tuskalla ja sydänverellä kirjoitettuja, ja siihen minusta ei taida olla.

Minun kirjoittajalaatuni on hetken huitaisu, ei vuosien mittainen vääntäminen ja veivaaminen. Tällainen blogimuoto tuntuu aika sopivalta. Tähän ei liity erityisempiä tavoitteita tai kunnianhimoa.

Vai liittyykö kuitenkin? Täytyy myöntää, että seuraan molempien blogieni lukijatilastoja ja ilahdun kun huomaan, että lukijoita on ihan mukavasti. Tosin vain tällä Töölöntorin blogilla. Kommentit ovat kyllä vähentyneet.

Lukijamäärää ei edes ole kasvattanut kotikenttäetu, joka voisi olla aika mittavaa, sillä tuttuja on paljon - lähinnä entisestä ammatista syntyneitä. Näiltä ja sukulaisiltani olen pitänyt blogin olemassaolon visusti piilossa. Tietääkseni pseudonyymi "Dessun" oikea henkilöllisyys on vain kolmen lukijan tiedossa (elleivät he ole vieneet tietoa eteenpäin, mitä en usko).

Senkin huomaan mielikseni, että koko ajan näyttää löytyvän (uusia?) lukijoita, jotka alkavat lukea vanhoja kirjoituksiani alusta alkaen systemaattisesti yksi kerrallaan. Siinä riittääkin lukemista parin kolmenkin kirjan verran, sillä lukuja on kertynyt kohta 1100.

Väärä kenkä -blogi sen sijaan ei ole menestynyt erityisemmin. Ehkä sen perustaminen oli huono ajatus. En myöskään ole tullut tehneeksi sitä näkyvämmäksi. Suunnittelenkin sen lopettamista ja idean ottamista osaksi tätä Töölöntorin blogia.

Perimmältään on kuitenkin kyse kirjoittamisen taidosta ja noista alussa mainituista virikkeistä, ideoista. Uskon, että kyllä lukijoita riittää, jos tekstit ovat riittävän kiinnostavia. Menetelmiä on  kaksi: itse löydetyistä virikkeistä kehitetyt ideat tai muilta varastetuista ideoista kehitetyt omat ideat.

Kuvassa laadukkaan kirjoittamisen apuvälineitä. Kaikenlaista on hyllyyn kertynyt vuosien varrella. Lukematta nämä ovat tainneet pääosin jäädä, ehkä vähän olen selaillut. Täytynee lukea, jos virikkeet vielä pitkäksi ajaksi jäävät puuttumaan.

 

Melkein kesä

Kun tammikuusta on päästy, mieliala muuttuu. Talvi alkaa olla vähissä.

Outoa on, että Helsingissäkin on nyt lunta, pitkään aikaan ei ole ollut. Mutta varmaan se äkkiä sulaa. Hiihtämään en aio ryhtyä, vaikka kellarikomerossa on sukset, porkat, pipo ja anorakki. Eikä latukaan ole kaukana, Auroran sairaalan vierestä alkavalle Keskuspuiston ladulle ei ole täyttä kilometriäkään.

Outoa on sekin, kuinka kaukaiselta menneisyydeltä aktiivinen hiihtomenneisyys nykyisin tuntuu. Lapsena ja nuorena ei ollut ollenkaan harvinaista lähteä tuosta vaan ohimennen 10 kilometrin kierrokselle Jyväskylän Laajavuoren maastoon hirmupakkasella. Varttuneen iän vähäiset yritykset Auroran sairaalalta Maunulan majalle sen sijaan ovat tuntuneet kovan luokan ponnistuksilta, ja paluumatka on ollut viisasta suorittaa bussilla.

Kävely on minulle luonteva laji, nimenomaan kaupunkikävely, jossa voi pysähdellä ja poiketa milloin mihinkin ilman ennakkosuunnitelmaa. Liukkaalla kelillä korona-aikaan sekin on lamassa. Mutta kun nyt kevät on lähellä ja rokotus mitä ilmeisimmin kohta saatu, niin eiköhän paluu keskustan kaduille ole kohta taas vuorossa.

Sitä odotellessa pitäisi varmaankin kaivaa puutarhakirjat esille ja tutkia, millaisia ideoita löytyisi kesän yrtti- ja kukkaviljelyyn. Joko olisi aika pistää jotakin itämään ikkunalaudalle? Muutto maalle toteutuu heti kun kesärenkailla uskaltaa lähteä matkaan. Ja sitten on erikseen mietittävä, olisiko aika vuosikymmenien harkinnan jälkeen opetella kalastamaan. Sopiva vesistö ja vene olisi käytettävissä, vain tieto ja taito puuttuvat.

Vaikka nyt on lunta, talvituntuma ja -mieliala puuttuu, varsinkin minulta täällä Helsingissä. Ennen oli toisin. Siksi liitän tähän talviymmärrystä ja nostalgiaa menneiltä ajoilta. Mikael Agricola antaa hieman vaikeaselkoisella ortografiallaan toiveikkaita näkymiä terveystilanteeseen.   Kuva:  Elsa Beskow, Olles skidfärd - 1907   (Ollin hiihtoretki, suom. Eila Kivikk´aho)