Mukavat ja epämukavat

Juhlissa eräs naispuolinen vieras katseli minua ja sanoi että olen laihtunut. Se tuntui mukavalta.

Vielä mukavammalta se olisi tuntunut, jos havainto olisi pitänyt paikkansa. Ei se pitänyt. Ainakaan kylpyhuoneen vaaka ei ole sellaista havainnut. En tietenkään sanonut tätä ääneen. Viaton ilme naamalla valehtelin venytellen: - Noo...ehkä pikkuisen.

Kesällä Jyväskylässä katselin vanhoja valokuvia lukioaikaisen ystävättären kanssa. Yhdessä valokuvassa olimme uima-asuissa rannalla. - Olet sinä tuossa hoikka poika, hän sanoi.

Se ei tuntunut mukavalta. Implisiittisesti se sisälsi ajatuksen, että enää en ole hoikka poika. En tietenkään sanonut siihen mitään. Paha siihen oli ruveta vastaan vänkäämään.

Naisten ulkonäön kommentointi on perinteisesti kuulunut jokamiehen oikeuksiin, ja silloin siinä on seksualisointi mukana. Miehet ovat päässeet vähemmällä. Näissä edellä kuvatuissa tapauksissakaan ei ollut seksualisoinnista häivääkään. Ne olivat ikään kuin julkisesti näkyvissä olevan faktan ääneen toteamista, sellaisena aivan korrekteja. Eivät epäystävällisiä tai häiriköiviä.

Olen nähnyt häirintääkin. Aikanaan jouduin nolona myöntämään, että en oma-aloitteisesti esimiehenä osannut hoitaa työpaikallani ilmennyttä seksuaalista häirikköä järjestykseen. Hän meni jotenkin vitsin varjolla alituisiin härskeihin kommentteihin ja kontaktiyrityksiin. Vasta kun naisten lähetystö tuli pyytämään, ymmärsin komentaa touhulle stopin. Uskon ja toivon, että #metoo havahduttaa nykyajan hoksaamattomat.

Erityisen vaikea oli takavuosina eräs iäkäs sukulaissetä, vanhapoika, joka ilmestyi kaikkiin suvun juhliin ja alkoi veitikkamaisesti likistellä, kouria ja arvioida nuoria naisia mukamas kosioaikeissa. Keskenkasvuiset tytötkin kelpasivat. Minäkin jouduin etukäteen varoittelemaan omaa viisitoistavuotiastani, mutta siitä huolimatta ukko pääsi arvioimaan nuoren neidon vartaloa.

Näitä setiä riittää, niin Hollywoodissa kuin kotimaan  kamarallakin. 

Herkkua monenlaista

Olen luullut, että nykyisin kaikki opiskelevat peruskoulussa kotitaloutta ja oppivat laittamaan ruokaa. Siis myös pojat. Minun kouluaikanani se oli vähän huonoa.

Olen ilmeisesti erehtynyt. Nuori sukulaispoika valmistui keväällä ylioppilaaksi ja pääsi Helsinkiin opiskelemaan. Vanhemmat vuokrasivat hänelle yksiön, ja nuori mies muutti pois kotoa.

Jotain meni kuitenkin vinoon. Tämä paljastui, kun hän kävi ensimmäisen kerran kotonaan. Nuorimies oli lihonut parissa kuukaudessa silmiinpistävän paljon.

Syitä selviteltiin, ja kävi ilmi, että ruokailutottumukset olivat omituiset. Lounas kyllä meni normien mukaan oppilaitoksen ruokalassa, mutta kotiateriat koostuivat leivästä, leikkeleistä, tilauspitsasta ja erilaisista chipseistä ja naksuista ja mitä niitä on. Jälkiruokana jäätelö ja juomana luultavasti olut. Ilmeisesti asunnon moderni sähköhella oli jäänyt kokonaan käyttämättä, vaikka tarpeelliset astiat oli hankittu. - Ei osannut käyttää. kuului selitys.

Tätä minulle päiviteltiin, kun olin puhelimitse yhteydessä pojan vanhempiin. Aihe sai minut muistelemaan omaa aloitustani. Se tapahtui 1970 Tukholmassa opiskelijakampuksen pienessä yksiössä.

Ei sekään hääviä ollut, mutta opin kyllä käyttämään hellaa. Minulla oli keittokirja. Ruokalistani oli aika yksipuolinen eikä kovin terveellinen, mutta sellaisesta ei siihen aikaan taidettu pitää niin tarkkaa lukua. Kirja on tallella vieläkin, tosin ei käytössä. 

Tässähän ne tärkeimmät ja parhaimmat - poikamiehen meininkiä.

(Ruokareseptejä kirjasta Mieleni minun tekevi)

Aika pian tilanne parani, kun kuvioon astui muuan nuori naispuolinen henkilö, joka otti ruokahuollon ohjat käsiinsä. Kotiruokailun taso parani merkittävästi.

Myöhemmin muutin Helsinkiin ja asuin kymmenhenkisessä opiskelijakollektiivissa, johon kuului kokkiopiskelija. Hänen johdollaan ruokatalous oli melkein laaturavintolan tasoa, vahvasti kasvispainotteinen. Siinä sivussa minäkin opin paljon. Taidot ovat tallella, vain laiskuus tahtoo nykyisin olla esteenä taitojen toteutumiselle.

" - - kai hiukkasen horjuen"

Laskin kraanasta kolme tyhjää siideripulloa täyteen vettä. Ruuvasin korkit kiinni ja pistin pullot jääkaappiin.

Huomenna on juhlat. Tulee vieraita. Valmistelen tarjoilua. Tulee sinne jääkaappiin parempiakin juomia, viiniä, olutta, oikeaa siideriä. Vesipullot ovat hämäys.

Uskallan tässä kertoa hämäyksestä, sillä tiedän, että kukaan juhlavieraista ei lue tätä blogia. He eivät edes tiedä, että pidän blogia. Kukaan tuttavistani ei lue eikä tiedä, kahta poikkeusta lukuun ottamatta.

Nyt tunnustan olennaisen. Ne vesipullosiiderit minä juon itse. Vieraat eivät huomaa hämäystä, sillä värillisessä lasissa juoma näyttää oikealta.

Älkää nyt luulko minun ryhtyneen raitistelijaksi. Siitä ei ole kysymys. Olen vain huono kestämään alkoholia. Kolme annosta kestän hyvin, neljännestä alan väsähtää, viides vie jo melko varmasti unten maille.

Se ei käy, että illan isäntä nuupahtaa liian aikaisin. Vieraat tulevat seitsemältä, ensin kahvitellaan ja sitten aletaan nostella maljoja. Jos lasissani olisi oikeaa siideriä, olisin nukkumiskunnossa jo ennen keskiyötä. Juhlat ovat siinä vaiheessa parhaimmillaan. Ainakin kolmeen menee, ehkä neljäänkin, ennen kuin vieraat lähtevät. Minä aion olla kiittelemässä käynnistä.

Vesijuoma on vuosikymmeniä käyttämäni kikka selvitä pitkästä illanvietosta. Se on viisasta tehdä salaa, sillä julkisena se veisi turhaan huomiota ja jotenkin oudosti häiritsisi muiden tunnelmaa. Juon vettä tyytyväisenä pitkälle yöhön, ehkä yhden paikkeilla otan ensimmäisen oikean.

Alkoholi vaikuttaa kummallisen eri tavalla ihmisiin. Eräs huomisista vieraista vaipuu aina haikeaan melankoliaan ja lempeään itsesääliin, toinen (blogin lukijoille tuttu ex-sihteeri) virkistyy entisestäänkin ja virittelee tanssia ja akrobaattitemppuja. Kesäjuhlissa Längelmävedellä hän jopa yrittää opettaa muille käsillä kävelyä. Sisätiloissa Töölöntorilla sellainen ei oikein käy päinsä.

Onneksi kukaan tuttavapiirissä ei ole koskaan aiheuttanut ongelmia. Äskettäin kuolleesta kirjailijasta sanottiin muistokirjoituksessa, että selvin päin hauska mies mutta humalassa ei. Tiedä sitten, onko korrektia tuollaista mainita nekrologissa.

Lapsuuteni Jyväskylässä ilmiö tuli turhankin tutuksi, sillä naapurustossa asui eräs ilmiön parhaimmista mannekiineista, Pessisen ukko. Hänestä kirjoitin ja varsinkin piirsin kuvan blogissani joitakin vuosia sitten (täällä), kun satuin olemaan tavallistakin äksymmällä tuulella sairastuttuani suu- ja sorkkatautiin. Äkäisenä on syytä olla useinkin, mutta se on terapeuttisinta selvin päin.

Juhlat ovat kaksiosaiset erään merkkipäivän kunniaksi. Viikon kuluttua on uudet vieraat mutta samat vesipullot.

(Kuva: Serlachius-museo-Mänttä / viinikellari)