In medias res

Otsikossa oleva kirjoittamisen tyyliopillinen termi tuli tutuksi jo oppikoulun alaluokilla. Äidinkielen lehtori Erkki V. paukutti sen päähän, ja siellä se on pysynyt. Ainekirjoituksen aloituksesta piti jättää pois kaikki kiertelyt ja kaartelut ja korulauseet. Mene suoraan asiaan! In medias res!

Nykyisin tuo taito tuntuu olevan hallinnassa monellakin taholla. Minulla on tuoretta havaintomateriaalia.

Itselläni se on vaikeaa. Nytkin joudun antamaan taustaa havainnolle. Havainnot liittyvät blogini lukijoihin. Seuraan lukijatilastoja ja liikenteen lähteitä. Äskettäin listaan ilmestyi tuttujen lähteiden sekaan jotain uutta ja outoa. Heti kiinnostuin ja katsoin, mistä uusien lukijoiden virta on peräisin.

Klikkaus johti minut sivustolle nimeltä Flirtticlubi. Ihan outo paikka. Pitihän sinne mennä katsomaan, mistä on kyse.

No jopas! Aloitussivulla oli vähäpukeisia naisia. Ovatko vähäpukeiset nuoret naiset löytäneet blogini? Hieman epätodennäköinen joukko. Rekisteröityä piti, jotta pääsi aloitussivua pidemmälle. Rekisteröintikysymyksiä ei kuitenkaan voinut pitää kovin turhantarkkoina. Riitti etunimi, hiusten väri, pituus, syntymävuosi, maakunta. Annoin melko oikeat tiedot, syntymävuotta vähän kaunistelin. Olisi sinne voinut valokuvankin laittaa, mutta sen jätin pois.

Siellä oli edelleen vähäpukeisia naisia, mutta mitään linkkiä blogiini ei osunut silmään. Luovuin etsimisestä.

Seuraavana aamuna odotti yllätys. Töölöntorin blogin sähköpostiin oli tullut parisataa kirjettä. Kaikki vähäpukeisilta naisilta, jokaiselta kirje ja kuva. Jokainen halusi tutustua herraan nimeltä Roope 1951. Tai en minä kaikkea jaksanut lukea, mutta siltä näytti.

Nyt kirjeitä on jo toista tuhatta ja virta jatkuu. Ohessa näyte, kasvot photoshoppaisin varmuuden vuoksi piiloon, ettei tule tietosuojaongelmia. Tämä on aivan tolkutonta. Yhteenkään kirjeeseen en ole vastannut enkä vastaa.

Blogiini tulee edelleen lukijoita siitä osoitteesta. Teen siksi tässä selväksi, että en etsi seuraa. Etsin syytä, millainen linkki sieltä on blogiini. Esiintyykö ehkä joku herrashenkilö Töölöntorin blogin kirjoittajana? Osaisiko / haluaisiko uusista vieraista vastata?

Entä miten se In medias res tähän liittyy?

Saamani kirjeet toteuttavat harvinaisen osaavasti suoraan asiaan -ohjetta. Kirjeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Heti ensi rivillä kirjoittajat onnistuvat ilmaisemaan asiansa fokuksen. Käy yksiselitteisen havainnollisesti ilmi, millaisiin toimenpiteisiin kirjoittaja aikoo kanssani ryhtyä heti kun paikalle saavun. Ei kiertelyä, kaartelua tai korulauseita.

Kyllä lehtori Vasamakin osaisi arvostaa näin hyvin hallinnassa olevaa kirjoitustekniikkaa.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Syksy on tuonut mukanaan suotuisat sisäilykelit, käyttääkseni filosofi S. Albert Kivisen osuvaa sanontaa. Olen ottanut tyytyväisenä käyttöön tämän mahdollisuuden.

Ikkunasta katson ulos torille. Ei siellä paljon ihmisiä ole. Kaupassa sentään pitää käydä mutta muulla ei ole väliä.

Näen naishenkilön juoksevan bussipysäkkiä kohti kauppakassi kädessään. Onkohan juokseminen tarpeellista? Kohta tulisi uusi bussi ja pysäkillä on katos ja katoksessa penkki. Itse edustan näkemystä, että ihmisen ei pitäisi juosta julkisesti muiden nähden 21 täytettyään. Siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.

Mutta kaikelle on vastavoima. Sen nimi on neiti B. Kuten joka vuosi tähän aikaan, olen painostuksen kohteena. Tai ehkä lobbaus poliittisesti korrektimpi termi, sellainen ajatuspajassa suunniteltu. Entinen sihteerini yllyttää minua mukaan kurssille, jonka hän itse pitää. Siellä opeteltaisiin itsepuolustustaitoja. Hän itse on mestaritasoa itämaisissa taistelulajeissa. 

Koskaan en ole suostunut enkä suostu nytkään. Sieluni silmin näen, millaisin ottein neiti B. minua kohtelisi jos opettajan auktoriteetilla saisi kiinni tarttua. 

Toisaalta tuntuisi houkuttelevalta osata itse muutama temppu siltä varalta, jos joskus joku hörhö käy kimppuun. Nopea lonkkataklaus ja niskaveivi, ja siinähän ryökäle lentäisi. 

Mutta ei, ei sittenkään. Tällainen on vierasta minulle. Sitä ehdotusta vielä harkitsen, että minulle hankittaisiin "kävelyvekotin". Sille on kyllä nimikin, mutta olen unohtanut. Sillä kävellään polkimilla ihan normaalin näköisesti ja käsillä pidetään kiinni heiluvista kahvoista. Se voisi olla hyvä, olen käynyt esittelyssä. Samalla voisi vaikka katsoa elokuvaa.

Ja onhan tietysti uinti. Se on ainoa urheilulaji, jonka osaamisesta minulla on virallinen todistus. Suoritin lapsena uimamaisterin tutkinnon. Koko kesän lähes joka yö uin Längelmävedessä. Pitkät kellumistuokiot kaukana järvenselällä yön pimeydessä ovat suurta nautintoa. Uimahalleja sen sijaan olen vieroksunut. Mutta ehkä niihin tottuisi jos oikein yrittäisi.

Ei tietoa

Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist

an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.