Savua ilman tulta

Puhuttiin tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa istuttiin.

Outoa siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.

Savuttomatkin siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko, jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.

Tupakkakellarissa minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean. Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.

Kävi taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.

Minä olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita. Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin, että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Varttuneessa iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja konjakin seuraksi.

Sitten oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös erityisen juhlallisia savukkeita.

Minä erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.

Tupakkakellarin nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat kahjot.

Jotain outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi. Paremmaksi.

Me varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita, jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen merkki.

Ja naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.

Kun lahjan antaa

Komerosta löytyi kirkasvalolamppu. Se on tuliaislahja eräältä vierailijalta parin vuoden takaa. Ei ole tullut käytetyksi. Nyt tuntui, että ehkä voisin kokeilla.

Toisaalta tällainen marraskuinen hämäränhyssy on mieluisin vuodenaikani. Ei siihen mitään virkistystä kaipaa. Antaa olla hämärää ja nuukahtanutta vaan. Erityisen mieluisaa on lähteä pimeässä tihkusateessa ulkoilemaan. Sadetakki päälle, huppu ylös ja kumisaappaat jalkaan ja sitten Taivallahden puistoon meren rannalle seisoskelemaan katulyhdyn valossa. Se on aitosuomalaista elämänmenoa.

Kokeilin silti lamppua aamuherätyksessä. Ei tuntunut mukavalta. Yhteen kertaan jäi se kokeilu. Saattaisi virkistyä liikaa.

Kokeilin lamppua toiseen juttuun. Kotimaiset tomaatit ovat tähän aikaan vuodesta ikävän mauttomia, kun aurinko ei ole päässyt niihin paistamaan. Pistin tomaatit nauttimaan kirkasvalolampun säteistä siinä toivossa, että aromit paranisivat. Toive ei toteutunut. Kelvoton lamppu.

Lahjat ja tuliaiset ovat vähän vaikeita asioita. Käyttäytymisetikettiin kuuluu sellaisia antaa, niin jotain on keksittävä. Minulle kertyy vuoden mittaan lahjoiksi monta pulloa kalliita jaloja juomia, konjakkia, viskiä ja sen sellaisia. Tuttavieni pitäisi tietää, etten käytä sellaisia ollenkaan, mutta silti niitä vaan ilmestyy. Minä sitten lahjoitan pullot eteenpäin, kun jollekin on tarpeen tuliaislahja viedä. Saattaa olla, että ne kiertävät vielä siitäkin eteenpäin.

Lapsuudesta on jäänyt mieleen, kun ostin isälle syntymäpäivälahjaksi auton pölykapselit. Äiti antoi vihjeen ja rahat. Jälkeenpäin on herännyt epäily, että tuskinpa äiti itse oli ideaa keksinyt, sillä hän osasi bensa-aseman myymälässä ilman minkäänlaista epäröintiä näyttää minulle, mitkä valita. Isä ilahtui aidon näköisesti, ja minä olin pitkään ylpeä Opel Rekordin tyylikkäästä ilmeestä.

Isänpäivän ajankohtainen lahjavyöry täyttää nyt mainokset. Perinteisiä lahjoja ovat partavesi ja tohvelit. Kirjakaupat mainostavat miehille sopivia kirjoja. Käsitys on oudosti vino. Minulle saa kyllä antaa kirjoja, mutta toivottavasti ei näitä.

Rahaa kuin rosvopäälliköllä

Rahan tuloa ei voi estää.

Tänään tuli palkkio kesän kirjoitustyöstä. Kohta tulee eläke. Pian sen jälkeen tulee veronpalautus, pari tonnia. Rahaa on kuin rosvopäälliköllä. Mihin minä sijoitan tämän kaiken?

Veroparatiisia en voi käyttää, kun Yle rupesi taas paljastamaan niitä. Harkitsematonta, tulee vain paljon ikävää sotkua. Meno Ylessä alkaa olla kuin Reporadiossa 60-luvulla. Kohta varmaan lauletaan rienaavia lauluja meistä rahamiehistä, jotka haluamme vain rahamme turvaan.

Eikö Ylen toimitusjohtaja muista, miten kävi sille entiselle pääjohtajalle, joka antoi luvan paljastella ohjelmissa liikaa arkaluonteisia tosiasioita? Lähtö tuli, ihan niin kuin äskettäin tuli lähtö sen yhden puolueen päälliköllekin, joka möhli paratiisirahojen piilottamiseen tarkoitetun hallintarekisterin. Intressiryhmät eivät anna anteeksi.

Toinen suuri mediatalo Helsingin Sanomat sen sijaan on aina luotettava. Se paljasti "ideologisen työttömän", joka ei suostu menemään töihin, kirjoittelee vain kirjoja.

Siivotonta, sellaisesta on tehtävä loppu! On kiireesti säädettävä pykälä, jolla moisilta yhteisesti kerättyjen verovarojen väärinkäyttäjiltä saadaan avustukset pois.