Jos ei osaa

Muistan kun pikkupoikana 60-luvulla kuuntelin kummissani, kun isäni naureskeli pilkallisesti veljensä rakentaman uuden omakotitalon tasakattoa. Tämä ei tietenkään tapahtunut rakentajan itsensä kuullen vaan takanapäin, luotettavassa kaveriporukassa. - Eivät näköjään ymmärrä nykyisin, että vesi pitää saada katolta valumaan maahan. Kohta vuotaa sisään.

Näin sitten kävikin. Modernin näköinen tasakattoinen omakotitalo joutui kokemaan monta isoa remonttia. Vettä vuoti sisään, tuli hometta.

Toista oli isän itsensä rakentamassa talossa. Siinä oli harjakatto, niin kuin ns. rintamamiestaloissa aina. Ei vuotanut.

Kuuntelin äskettäin syrjästä keskustelua rakennusvirheistä, joiden vuoksi nykyisin on niin paljon homeongelmia, kouluissa varsinkin. Siis vain kuuntelin, en itse osallistunut. Mitäpä sanottavaa minulla olisi asiaan, jonka tekniset ratkaisut ovat minulle outoja.

Sain sen käsityksen, että vikaa on sekä rakennussuunnittelijoiden osaamisessa että työn valvonnassa.

On se kummaa, jos osaamisessa on puutteita. Miten ennen osattiin? Minulla on loistoesimerkki oman kesäkotini päärakennus Längelmävedellä. Vanha hirsirakenteinen rakennus on sata vuotta vanha. 1940 - 50-luvulla se oli puolitoista vuosikymmentä asumattomana ja hylättynä. Ei minkäänlaista vuotoa eikä lahoa eikä homevauriota. Oppia käymättömät kylänmiehet rakensivat sen talkootyönä, ja hyvä tuli.

Miksi sitten uudemmat rakennukset tuntuvat kaikkialla kärsivän homevaurioista yms? Onko rakennussuunnittelijoiden koulutuksessa vikaa? Opitaanko kelvottomia keinoja?

Samaa voisi tietysti kysyä monella muulla alalla. Miksi kaiken aikaa on joka puolella pankkikriisejä ja talousromahduksia? Ihan kuin niitä jossain tahallaan järjestettäisiin? Ovatko ne osaamattomuuden tulosta, vai sittenkin aivan erityisen taitavan osaamisen tulosta?

Mutta joka tapauksessa Suomi on täynnä homekouluja, joita pitää kiireesti korjata. Nyt alkavat jo näkyä korjaamisen ensimmäisen kierroksen tulokset. Kallis korjaus on tehty, mutta taas haisee home.

En ymmärrä. Missä on vika? Koulutuksessako?

Onhan se tietysti vaikeaa. Muutama vuosi sitten otin tarkistettavakseni kieliasun erään rakennusteknisen alan opiskelijan opinnäytetyöstä. Oli se jokseenkin käsittämätön sisällöltään. Opiskelija itsekin myönsi, ettei hän kaikkea ymmärtänyt, mitä oli tekstiinsä kirjoista kerännyt.

Niinpä. Muistui mieleen oma lukioaikainen fysiikan opiskeluni. Opettaja ei ollut ehkä niitä kaikkein kyvykkäimpiä, joten luokassa kasvoi heti sellainen hällä väliä -meininki. Yhtään mitään en muista oppineeni. Silti arvosana oli tyydyttävää tasoa. Tuli yleiseksi käytännöksi, että kokeessa kannattaa kertoa tai jakaa laskutehtävässä olevia lukuja keskenään. Kyllä opettaja sellaisen yritteliäisyyden aina parilla tai jopa kolmella pisteellä palkitsee.

Se riitti läpi pääsyyn ja jopa tyydyttävään arvosanaan. Sinnikäs yrittäminen aina palkitaan.

Luotettavalta taholta

Vaihtoehdot ovat vähissä, kun kipeän varpaan vuoksi ei voi lähteä liikkeelle. Kirjoja kyllä olisi, mutta koko aikaa ei jaksa lukea. Television kulttuuripainotteinen kanava Yle Teema aloittaa vasta illalla, joten muu aika täyttyy hölynpölypainotteisista kaupallisista kanavista. Matala mieliala ei sellaista meuhkaamista kestä.

Onneksi on Yle Areena. Siellä on hyvää ohjelmaa vaikka kuinka katsottavissa milloin tahansa. Alan entistäkin syvemmin oivaltaa, että tällaisessa ohjelmatarjonnan välineessä on tulevaisuus.

Olen nyt katsonut norjalaisen Skam-draamasarjan kaikki kolme kautta loppuun.

Vieroksuin sarjaa aluksi, kun olin katsonut yhden satunnaisesti valitun jakson jostain keskeltä. Kun kuitenkin luotettavilta tahoilta sain kuulla kehuja, otin uuden aloituksen. Jopa alkoi vetää.

Koska blogin lukijoissa saattaa olla vaikutteille yhtä altista väkeä kuin minä ja jopa sellaisia, jotka pitävät minua luotettavana tahona, annan tässä suosituksen. Skam kannattaa katsoa alusta alkaen. Erityisen suositeltava sarja on kaltaisilleni varttuneessa iässä oleville miehille.

Hufvudstadsbladetista sain tänään lukea ilahduttavan uutisen. Sarjaan on tekeillä uusi kausi.

Norjalaissarjan jälkeen siirryin kotimaiseen, Yle Areenassa edelleen.

Pesärikko-sarjan teema on sama kuin Skamin, miljöö ja aika vaan on toinen. Oslolaislukion sijaan nyt ollaan 1950-luvun lopun Pohjanmaalla. Sarja pohjautuu Orvokki Aution teoksiin nimeltä "Viistotaival", "Kotipesä" ja "Merkki päällä" (1980, -82, -85). Oli suuri vahinko kotimaiselle kirjallisuudelle, että huippulahjakkaan kirjailijan mahdollisuudet jatkaa uraansa hiipuivat kovin aikaisin.

Kolmiosainen televisiosarja on ajalta, jolloin Yleisradio vielä halusi ja osasi tehdä kotimaisista aineksista kunnollista draamaa (ohjaus Timo Bergholm). Nykyinen tuotanto näyttää pääosin kovin heppoiselta trendi- ja kohderyhmäajattelun rasittamalta ja kaupallisiin näkökohtiin painottuvalta.

Pesärikko on hehkuvan herkullista ajankuvaa. Voin suositella tätäkin, ihan kaikille, en pelkästään kaltaisilleni. Samastumispintaa löytyy.

Kunhan tästä tokenen

Oli aikomus lähteä käymään Porvoossa. Oli illalla kaverin kanssa sovittu kyydistä ja aikataulusta ja muusta. Porvoosta ei koskaan selviä poikkeamatta Runebergin talolla.

Aamulla kaikki oli toisin. Kaveri joutui ajamaan Porvooseen yksin. Minulla oli isovarvas niin kipeä, että hädin tuskin vessaan pääsin yhdellä jalalla hyppimällä.

Tämä tauti iski jo kolmannen kerran - välissä aina vuosi tai pari. Eräs minua viisaampi on kyllä valistanut minua taudin nimestä. Jokohan alkaisin uskoa?

Runeberg nyt jäi. Tilalle otin Goethen.

Minulla on iät ajat ollut voimakasta vetoa kulkea tutkimassa merkkihenkilöiden elämän tapahtumapaikkoja. Olen kolunnut Dostojevsikin jäljiää Pietarissa, Strindbergin jäljillä Tukholmassa. Tutkittu on myös Tolstoi, Shakespeare, Moliẻre ja moni muu, keneltä koti, keneltä hauta, keneltä muistomerkki, mitä ikinä on löytynyt. Puhumattakaan kotimaisista, Aleksis Kivi, Minna Canth, Lauri Viita, F. E. Sillanpää. Viime kesänä uusimpina Einari Vuorela ja Immi Hellén..

Eikä tämä koske pelkästään kirjailijoita. Muiden alojen taiteilijat ovat kiinnostavia myös, samoin historiallisten tapahtumien sijaintipaikat.

Tämän harrastuksen Helsinkiin sijoittuvia tuloksia olen esitellyt blogissani. Niitä löytyy, kun tuosta vierestä oikean reunan kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" klikkaa nimeä "Kävelykierros Helsingissä (96)"

Yksi iso käyntikohde kuitenkin listoiltani puuttuu. Goethe ei vain ole sattunut reitin varrelle, vaikka Saksassa olen usein käynyt.

Tämä puute nousi taas tietoisuuteen, kun luin Veijo Meren hienoa esseekokoelmaa nimeltä Goethen tammi. Sen nimiesseessä kirjailija kertoo käynnistään Goethen maisemissa. Meri istuu iltaa matkaseuralaisensa kanssa kapakassa Weimarissa Goethen talon vieressä. He käyvät hautausmaalla ja tekevät retken Buchenwaldin keskitysleirin raunioille. Siellä on "Goethen tammi". Sen alla salaneuvoksen tiedettiin istuneen ja miettineen isoja ajatuksia. Siksi puu säilytettiin ehjänä jopa keskellä tuhoamisleiriä.

Vai säilyikö se ehjänä? Aiheesta näyttää olevan poikkeavia käsityksiä. Tähän aiheeseen on syytä paneutua tarkemmin.

Tulee sellainen hinku, että kunhan tästä tokenen, vielä menen käymään Weimarissa Goethen jäljillä. Varvaskin on jo lupaavasti paranemaan päin.