Synkkää ja ikävää

Kävin katsomassa elokuvan La La Land. Ihan piruuttani menin.

Tiesin mihin menin. Arvostelut olivat luonnehtineet elokuvaa sellaisilla sanoilla kuin piristysruiske, kiiltohile, unelmamaailma, valopilkku, energinen, tähtitaivainen, siirappinen, taianomainen, lumoava matka unelmiin, kuin karamellia, ammattitaitoista hömppää, kimalteleva. Ja monta muuta samantapaista sanaa.

Ei siis minulle sopiva elokuva, ei ollenkaan. Silti menin. Syyn jätän tässä selittämättä.

Olen minä toki musikaaleja ennenkin nähnyt ja monista pitänyt. Mieleen tulevat sellaiset vanhat tyylikkäät klassikot kuin Pariisin lumoissa, Laulavat sadepisarat, Lemmenloukku, Cherbourghin sateenvarjot,  Funny Girl, West Side Story, Maija Poppanen, My Fair Lady, Sound of Music ja Cabaret.

Luulin, että La La olisi yksioikoisen makea. Ei ollut. Kuin karamelli piti vain osittain paikkansa. Oli siinä unelmia mutta oli myös unelmissa pettymistä. Kyllä se sai hetkittäin huomaamattomasti hymyilemään onnesta jopa tällaisen katsojan, joka ei itse suostu missään oloissa laulamaan ja on kovin penseä tanssimaankin, kaikkein vähiten julkisesti moottoritiellä.

En voi kiistää jälkeenpäin yllättyneeni, että uusi kiiltohile unelmamaailma onnistuu ainakin hetkittäin saamaan tällaisen peruspenseän katsojan unohtamaan muun maailman. Olen kai käymässä vanhaksi, kun linja näin pettää. Minustako tulee vielä eskapisti?

Elokuva oli yllättävän perinnetietoinen kaikessa kimaltelevuudessaan. Siinä oli kumarruksia musikaalien historialle. Oli myös Ingrid Bergman, jazz, Charlie Parker. Ei ollut ylinopeasti vilkkuvaa leikkausta. Saatiin tanssia ja laulaa rallatella ihan kaikessa rauhassa. Oli jotenkin ihan aidosti vanhanaikaista tunnelmaakin.

*   *   *

Minä kun olen tällainen periaatteellinen mököttöjä ja  ilonpilaaja, en malta olla pistämättä tähän otsikoksi ja kuvaksi jotakin ihan päinvastaista, nykypoliittisesti korrektimpaa.

Poikkeavat näkökulmat

Kävin Hakaniemen Kulttuurisaunassa. Erinomainen kokemus, joskin vähän kallis. Menen toistekin.

Saunomassa oli varsin kansainvälinen joukko, suomalaiset olivat vähemmistönä. Lauteilla oli mustia miehiäkin. Kieliä puhuttiin. Viinaa ei juotu. Rumia ei puhuttu. Tällaisesta pidän.

Kesäkodissani Längelmäveden rannalla kutsun kylän äijiä saunaan pari kertaa kesässä. Samoin saan itse kutsuja naapureiden saunoihin. Tilaisuudet ovat aivan erilaisia kuin tämä edellä kuvattu. Puhutaan miehekkäitä. Viinaa juodaan, tai ainakin olutta. Jäähdyttelytauolla työnnetään kuulaa. Jos mukana on nuoria miehiä, puhutaan naisista, aika karkeitakin juttuja kuullaan.

Sellaiseen asennoituminen on vaikeaa. Mutta se on suomalaisen elämänmuodon perinnettä. Siksi kai siedän sitä ja tavallaan pidänkin siitä. Ei ole hyvä menettää kosketusta aitoon kansallistunteeseen, vaikka suurimman osan vuotta ns. punavihreässä kuplassa elänkin.

Tämän päivän HS julkaisi hyvän henkilöhaastattelun. Jyväskylän yliopiston tutkija puhui viisaudesta. Hänen pohdintansa keskeinen aihe on ihmisen "kyky altistaa itsensä erilaisuudelle". Siitä kehittyy kyky tarkastella asioita monesta näkökulmasta.

Herranen aika, minähän taidan olla viisas, ainakin saunakokemusteni perusteella. Täysin vastakkaiset näkökulmat ovat tulleet saunassa näkyviin. Ja ihan hyvin olen pärjännyt molemmissa. Hyvä minä!

Pikkutarkkaa

1.  Tuli pyyntö tarkistaa tärkeän anomuskirjeen kieliasu.

Kyllähän minä kavereita autan jos osaan. Tällaisesta uskoin selviäväni.

"Ilmoituksen saatuani, ryhdyin välittömästi etsimään pyytämiänne kuitteja."  Näin luki tarkistettavassa paperissa. Haa, kielipoliisi huomasi heti pilkkuvirheen. Kaveri hangoitteli vastaan, mutta uskoi lopulta, kun minä sanelin säännön: lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla. Piti kyllä naurettavana tällaista saivartelua.

2. Alakerran insinööri Tarmo Ylityösteistölä kutsui kahville. Särpimeksi oli leipää ja leikkeleitä.

Insinöörin mielestä minä asetin leivän päälle lauantaimakkaran ja Oltermanni-juuston siivut väärään järjestykseen. Juusto olisi hänen mielestään pitänyt olla päällimmäisenä.

Hangoittelin vastaan, sillä minun mielestäni järjestyksellä ei ole merkitystä. Pidin naurettavana tällaista saivartelua. Ravinto-opillista merkitystä en tällä uskonut olevan. Sain kuitenkin insinöörimäisen vakuuttavan luennon makunautintojen erilaisesta kohdistumisesta kieleen ja kitalakeen. Siitä näkökulmasta on insinöörin mukaan parempi, että juusto rasvaisimpana osana kokonaisuutta osuu tiiviimmin kitalakeen.

Esitelmä oli sen verran vakuuttava, että toisen ja kaikki seuraavat voileivät pinosin Tarmon ohjeen mukaisesti.

En kylläkään huomannut mitään merkittävää eroa makunautinnossa, mutta siitä en maininnut mitään.

Onhan näitä, pilkkuja, voileipiä ja monenlaisia muita, joiden kanssa on syytä olla tarkkana, varsinkin jos asiantuntija on paikalla katsomassa.