Lapsuus täällä taas

Joku viisas (viisastelija?) on väittänyt, että iän karttuminen kulkee symmetrisesti kahteen suuntaan. Fyysinen suunta etenee kohti sadan vuoden kulminaatiokohtaa, henkinen suunta etenee kohti uutta lapsuutta.

Olen ollut epäilevä jälkimmäistä kohtaan, mutta kuluneena kesänä sain aihetta pieneen hyväksyvään nyökyttelyyn. Palasin nimittäin asioihin, jotka olivat  lapsuusvuosieni merkkitapauksia.

Yksi niistä oli Pekka Puupää.

Ensimmäinen näkemäni elokuva oli Pekka Puupää. En tosin muista, mikä sarjan elokuvista oli se ensimmäinen, sillä niitä tuli jyväskyläläisen elokuvateatterin sunnuntain iltapäivänäytöksissä koko ajan. Välillä tuli myös Tarzaneita. Jossain suunnilleen seitsemännen ikävuoden paikkeilla tämä tapahtui.

Muistan elävästi hetken, kun luin sanomalehdestä, että Pätkä (Masa Niemi) oli kuollut. Se tapahtui toukokuussa 1960. Olin silloin yhdeksänvuotias. Muistan hätäännyksen tunteen: miten käy nyt Puupää-elokuvien? Ei mennyt kauaa kun löysin teatterin ilmoitustaululta helpottavan julisteen. Tulossa oli elokuva, jonka pääosassa oli tuttu Esa Pakarinen ja kaverina tuntematon Reino Helismaa. On siis löytynyt uusi Pätkä.

Kotona pyysin rahaa mennäkseni katsomaan elokuvan Pekka ja Pätkä Rovaniemen markkinoilla.

Tuli stoppi. Isäni tiesi, että se ei ole Puupää-elokuva eikä ollenkaan sovelias minun ikäiselleni.

Minulle oli aivan uusi ajatus, että Esa Pakarinen voi esiintyä muissakin elokuvarooleissa. Täytyi myöntää, että siinä mainosjulisteessa ei todellakaan mainittu Pekkaa ja Pätkää, oli pelkkä "Rovaniemen markkinoilla".

Nyt kesämökillä innostuin Puupää-sarjakuva-albumeista. Hyllyssäni niitä on monta.

Paluu lapsuuteen. Sitten sattui vielä, että aitan ullakon isoista lehtinipuista nousi esiin Kuluttajain lehti. Se oli Ola Fogelbergin piirtämän sarjakuvan alkuperäinen foorumi. Tässä näyte. Kellastunut ja repaleinen lehti on vuodelta 1934.

Kaikki sekaisin

Kodissani on kesän mittaan tehty remonttia. On laitettu laminaattilattia. Onneksi minun ei ole tarvinnut olla auttamassa, sillä selkäni ei varmaankaan enää kestäisi konttaamista. Lattiaremonteissa pitää olla koko ajan polvillaan. Tiedän koska olen nuorena ollut mukana.

Nyt on kaikki sekaisin. Aivan kaikki, en liioittele. Lattia on kyllä valmis. Kirjahyllyni sen sijaan ovat tyhjät. Kaikki kirjat odottavat hyllyihin sijoittamista yhdessä huoneessa, joka saatiin valmiiksi jo ennen maalle muuttoani. Niitä on paljon, hyvin paljon.

Kirjaröykkiöt eivät ole niin sekaisessa järjestyksessä kuin ensi vilkaisulla voisi luulla. Onnistuin keväällä siirtämään kirjat järjestelmällisesti. Kun avaan kirjahuoneen oven, edessä lattialla on seinästä seinään ulottuva toista metriä korkea röykkiö kirjoja, mutta kun katsoo tarkemmin, huomaa, että päällimmäisenä ovat kirjailijat Aapeli, Aho, Aisopos jne.

Nyt on pakko kovettaa luonteensa ja kylmäpäisesti ja viekoituksia uhmaten siirtää kirjat aakkosjärjestykseen hyllyyn vilkuilematta kirjojen sivuille. Ensimmäinen yritys ei kuitenkaan ollut rohkaiseva. Juutuin Juhani Ahoon.

Juhani Ahon Koottujen teosten ykkösosan alussa oli nuoren Juhanin ensimmäisiä novelleja. Juutuin lukemaan niitä.

Näin ei saa käydä. Jos luen kirjat sitä mukaa kuin siirrän niitä varastohuoneesta hyllyyn, urakkaan menee arviolta sata vuotta. Juhani Ahon Kootuissakin on yhdeksän osaa, ja ne ovat paksuja kirjoja.

Työ ei tänään siis juurikaan edennyt.  Miten onnistuisin karaisemaan itseni tunteettomasti vain kantamaan kirjoja hyllyyn?  Huonolta näyttää.

Kuvassa ei ole minun kirjahyllyni. Valitettavasti.

Se oli siinä se kesä

Kun on viettänyt kolme kuukautta maalla, paluu Helsinkiin suorastaan hermostuttaa. Osaankohan vielä?  Olenkohan ihan tumpelo...?

Lähtö kesäkodin pihasta tuntuu pahalta. Siinä viivyttelee vielä, siirtää irtautumisen hetkeä. Kiertää muka tarkastamassa, että kaikki välttämätön tuli tehtyä. Että jokainen sähköjohto tuli vedettyä irti. Että sähkö tuli katkaistua ja pääproppu ruuvatuksi irti  Että saunan vesipumppu tuli tyhjennettyä. Että kaikki pihakalusteet on kannettu varastoon. Että tupaan ja saunaan on kannettu polttopuita siltä varalta, jos innostuisi poikkeamaan talvella mökille. Että kaikki laukut ja nyssykät on siirretty autoon. Että ovet on lukittu ja avaimet laitettu piilopaikkoihinsa.

Kun sitten kaikki on tarkastettu ja hyväksi havaittu, ei mitään ole enää tehtävissä. Pitää istua autoon. Yaris on täynnä tavaraa, se on pieni auto. Erityisen paljon on lakanapyykkiä, sillä yövieraita kävi.

Kun auto käynnistyy ja kytkin nousee, tulee jotenkin oudon eksistentiaalinen olo. Peruutuspeilistä näkee mökin etääntyvän ja lopulta katoavan. Se oli siinä se kesä. Tuleekohan vielä uutta?

Se oli hyvä kesä. Säät suosivat, kunto koheni, ystäviä kävi, taide-elämyksiä riitti, luonto kukoisti. Valoisa kesäyö oli taas kerran se minun yksityinen huippukokemukseni. Kesäyötä ei pidä tuhlata nukkumiseen. Harmittamaan jäi vain eräs toteutumatta jäänyt tapaaminen.

Ajo Orivedeltä Tampereelle sujuu vielä menneessä tunnelmassa, eikä se helpota vielä moottoritielläkään. Tuntuu kuin leijailisi epätodellisuudessa. Kahvitauko Hämeenlinnan ABC-hallissa alkaa hieman herätellä, mutta lopullinen herääminen tapahtuu vasta lähellä perille pääsyä.

Se on kuin hätkähdys unesta. Se tapahtuu aina samassa kohdassa, joka syksy, ja näitä samanlaisia hätkähdyksiä kesän päättymisen vuoksi minulle on tapahtunut 1970-luvun puolivälistä saakka. Se tapahtuu suunnilleen Haagan ja Pirkkolan kohdalla moottoritiellä, kun loivassa alamäessä mutkan takaa ilmestyy näkyviin Pasilan televisiotorni. Siitä on matkaa kotiin Töölöntorille enää muutama kilometri.

Se näkymä tuo kesän tilalle syksyn ja Helsingin. Ikään kuin kesää ei olisi ollutkaan.

Onkohan Helsinki vielä entisensä?