Helmi Helsingin 4

Kirjalliset kävelykierrokseni etenevät nyt kotipihalleni eli Töölöntorille. Kirjoituksen otsikko kyllä epäilyttää, sillä ei Töölöntori erityisempi "helmi" ole, varsinkaan kun Nybergin herkkupuotia ei enää ole. Ehkä torin nakkikioski-kahvila kelpaa tämänkertaiseksi helmeksi.

Edellisessä osassa vilisi villiä kirjallisuusväkeä pitkin jäykänpönäkkää Etu-Töölöä - Paavolainen, Waltari, Sillanpää, Craucher...  Tällä kerralla on sekä rauhallista että villiä meininkiä.

Töölöntori on kirjallisesti tärkeä paikka, johan sen kertoo sijaintikin. Torin reunassa kohtaa toisensa kaksi kirjailijoiden mukaan nimettyä katua, Runeberginkatu, joka jatkuu Stadionin suuntaan, ja Topeliuksenkatu, joka etenee Taka-Töölön läpi Meilahden sairaaloiden suuntaan.

Käsittelen tänään Töölöntoria kahden sen liepeillä asuneen perheen kautta. Ensimmäinen on Suomisen perhe, isä Väinö, äiti Aino, lapset Olli, Pipsa ja Elina, sekä heidän kotiapulaisensa Hilda. Sarja alkoi radiokuunnelmana ja jatkui elokuvasarjana. Kirjoittajat olivat Seere Salminen ja Elsa Soini, yhdessä nimimerkki Tuttu Paristo. Sarjan päätähti oli Olli Suominen, Lasse Pöystin läpimurtorooli. Hän oli sarjan alussa vasta 13-vuotias. Alkoi pitkä näyttelijänura

Suomiset asuivat Töölöntorin laidalla "Kulmalinnassa", Topeliuksenkatu 1. Osoitetta ei varsinaisesti mainita, mutta elokuvassa mennään sisään ja ulos talosta, ja kuvista talo ja ovi ovat tunnistettavissa (kuva 1). 

Tämä perhe ei ole villi vaan varsin perinnetietoinen, mitä nyt Olli välillä keksii kolttosia. Kerran myös isä-Väinöltä, joka on ammatiltaan lakimies, harkinta pettää. Hän lähtee vanhan kaverinsa villitsemänä mukaan pörssipeliin, mutta perhe saa hänet järkiinsä, ja lopussa kaikki on taas hyvin. Olli aiheuttaa kerran hämminkiä lukioikäisenä rakastumalla kauniiseen musiikinopettajan sijaiseen ("hoilamaikka" Tuulia Tähtinen), mutta siitäkin selvitään pedagogisesti viisaan rehtorin avulla. Jos mikään muu ei auta ongelmissa, niin kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski) aina. "Sä olet jalo tyyppi, Hilda", myöntää Ollikin, kun sai yöllä kotiin hiivittyään Hildalta voileipiä.

Kunnon väkeä nämä Suomiset. Viimeisessä elokuvassa Olli on jo valmis nimismies.

Toinen Töölöntorin kirjallinen perhe ei ole yhtä seesteinen. Sen päähenkilöt ovat arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabeth. Kirjailija on Helvi Hämäläinen ja kirjan nimi on "Säädyllinen murhenäytelmä" (1941). Siitä syttyi kirjasota.

Sodan syy oli siinä, että päähenkilöt olivat helposti tunnistettavia. He olivat kirjailija-suomentaja-tutkija Tyyni Tuulio ja hänen professorimiehensä Oiva Tuulio. He asuivat Töölöntorin korttelissa osoitteessa Döbelninkatu 3B (kuva 3).

Helvi Hämäläinen oli nuori lupaava kirjailija ja hän oli ystävystynyt 15 vuotta vanhemman Tyyni Tuulion kanssa. Tuulio oli avautunut nuorelle Hämäläiselle perheensä tilanteesta. Iäkkäämpi professori Tuulio oli nimittäin "tulossa hulluksi". Hän oli ihastunut vastapäisessä talossa asuvaan nuoreen palvelustyttöön, seurannut ikkunasta päiväkausia tämän liikkumista, yrittänyt taskupeilin heijastuksilla kiinnittää tämän huomiota itseensä ja kirjoittanut huimaavista haaveistaan päiväkirjaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Hämäläinen kirjoitti kirjaksi eikä edes välittänyt erityisemmin naamioida kirjansa henkilöitä tunnistamattomiksi.

Hämäläinen sijoitti kyllä kirjaan omiakin ongelmiaan. Hänellä oli käynnissä kiihkeä romanssi Olavi Paavolaisen kanssa. Yhteinen osoite oli Museokatu 40 B 40, se josta kirjoitin edellisessä osassa. Se on niin tärkeä osoite, että pistän tähän vielä toisen kuvan.

Helvin ja Olavin elämä oli yhtä juhlimista. Melkein joka ilta istuttiin ravintola Elitessä, siinä vieressä Runeberginkadun toisella puolella. Tuulioiden asunnosta oli melkein näköyhteys Paavolaisille. Kävin kokeilemassa. Ei ihan kuitenkaan.

Kriisit vaivasivat myös Museokadulla. Olavi ei hyväksynyt Helvin pientä lasta toisesta suhteesta. Alkoholi aiheutti ongelmia. Olavi oli liikkuvainen mies ja salasuhteita oli käynnissä, olihan hän keikari ja tyyliniekka vailla vertaa. Siinä vaiheessa Helville riitti, kun ruvettiin laskemaan sivusuhteiden määrää. Niitä oli 32. Helvi kirjoitti yöllä lapun pöydälle ja lähti, tästä ovesta (kuva 4). Syntyi Säädyllinen murhenäytelmä.

WSOY oli kirjan kanssa vaikeuksissa - julkaistako vai ei?  Arvovaltaisuuden huipentuma V. A. Koskenniemi vastusti, kuten kaikkia akateemisten piirien ulkopuolelta tulleita kirjailijoita. Maila Talvio vastusti, kuten kaikkia muitakin naiskirjailijoiden teoksia. Sensuroituna teos lopulta julkaistiin, mutta silti siitä syntyi skandaali.

=  =  = 

Tällaista siis Töölöntorilla. Jätän tässä syrjään muut torin laidoilla asuneet kirjailijat, kuten Toivo Pekkasen ja Matti Kurjensaaren.

Kirjalliset kierrokseni päättyvät tällä erää tähän. Voi olla, että palaan joskus aiheeseen. Mielessä siintää jo Kruununhaan suunta, Mariankatu, Liisankatu. Niilläkin nurkilla on aiheita kirjallisille huomioille: Ilmari Kianto, Märta ja Henrik Tikkanen, Jalmari Finne, Volter Kilpi, Tatu Vaaskivi... Ensin täytyy kuitenkin kuljeskella siellä päin kamera kädessä.

Helmi Helsingin 3

Kahdella edellisellä Helmi Helsingin -kävelykierroksellani olen vaeltanut kauas  kotinurkiltani - aina Katajanokalle ja Ullanlinnaan saakka. Nyt pysyn kotinurkillani Töölössä. Puistot eivät tällä kerralla ole samalla tavalla keskeisiä kuin edellisissä. Kirjallisuuden historia sen sijaan pysyy nytkin aiheeni ytimessä.

Kierroksellani on kuusi töölöläistä kirjallisuuskohdetta. Kierroksen voi aloittaa Kansallismuseon nurkalta - sen löytävät kaikki. Väitetään, että kaikki suomalaiset ovat käyneet Kansallismuseossa, jos eivät muulloin niin ainakin kouluaikojensa luokkaretkellä.

Kirjallisuutemme rankimman avioliittohelvetin tapahtumasija sijaitsee Kansallismuseon takana osoitteessa  Cygnauksenkatu 8 (kuva 1). Kirjan nimi on Huojuva talo. Maria Jotunin romaaniteksti valmistui jo 1935 mutta se julkaistiin postuumina vasta 1963, 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Varsin selvää on, että teos on Jotunin ja kirjallisuusprofessori Viljo Tarkiaisen avioliiton kuvaus. Monet muistavat teoksen televisiosarjasta, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm.

Seuraavaan kohteeseen on matkaa parisataa metriä. Osoitteessa Museokatu 34 asui runoilija Aaro Hellaakoski. Biologian lehtori kulki asunnostaan katua pitkin jalkaisin työpaikalleen Tyttönormaalilyseoon. Saattoi olla, että hän vakioreitillään ahtaalla Museokadulla mietti vapauden olemusta ja keksi kuuluisan runonsa "Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki". Biologilla oli kaipaus luontoon, "Hauen laulun" anarkistiseen vapauteen. Hauen laulu onkin saanut hienon muistomerkin lähellä sijaitsevan uuden Musiikkitalon pihaan. Kirjoitin siitä tarkemmin täällä  .

Samalla Museokadulla vähän edempänä sijaitsee Suomen kirjallisuuden suuren boheemin ja dandyn Olavi Paavolaisen pitkäaikainen koti. Osoite on Museokatu 40 B 40, Runeberginkadun kulmassa. Paavolainen oli Tulenkantajien itseoikeutettu johtohahmo. Täällä järjestettiin loistavia juhlia, joissa pukeuduttiin eksoottisiin itämaisiin asuihin, suitsukkeet toivat tunnelmaa ja ihanat naiset, monenlaiset juovuttavat juomat ja oopium antoivat vauhtia. Tästä ovesta sinne mentiin (kuva 2).

Museokadulta ei ole matka eikä mikään koukata ravintoa Eliteen, joka on yksi vanhoista taiteilijakapakoista. Sen pihassa on Mika Waltarin muistomerkki. Siitäkin olen aikaisemmin kirjoittanut, teksti löytyy täältä . Waltari kuului Paavolaisen Tulenkantajat-ryhmään, joten vierailut puolin ja toisin ovat olleet vilkkaita. Waltarin pitkäaikainen koti sijaitsee sekin aivan lähellä, osoitteessa Tunturikatu 13.

Seuraavaan kohteeseen on kilometsin verran matkaa. Jos kävely väsyttää, melkein ovelta ovelle pääsee myös raitiovaunulla. Osoite on Fredrikinkatu 75. Juovuttavia juomia sielläkin käytettiin - jopa huomattavan runsaasti -  mutta eksoottista itämaista tunnelmaa ei ollut vaan jäyhää pohjoishämäläistä jurotusta. Frans Emil Sillanpää asui tässä sillä hetkellä, kun sai puhelimitse tiedon, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Puhelinsoitto tuli Tukholmasta syksyllä 1939. Hänet oli valittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Aiheeseen liittyvä vanha kirjoitukseni löytyy täältä .

Seuraava käyntikohde on aivan vieressä, Freesenkatu 4 (kuva . Se on menneiden vuosikymmenten merkillisin seurapiiripaikka. Minna Craucher -niminen naishenkilö onnistui valloittamaan aikansa taiteilijapiirit pitämällä tässä osoitteessa "kirjallista salonkia", jossa oli aina runsaat kestitykset taiteilijoille. Siellä kävivät kaikki merkkihenkilöt, Paavolaisesta ja Waltarista alkaen. Meno oli vähintään yhtä eksoottista kuin Paavolaisella. Emännällä oli rikollisia taipumuksia ja prostituutio oli osa hänen vaikutusvaltaansa. Waltari kirjoitti "Suuri illuusioni" -kirjassaan myrkyllisen kuvauksen tämän salongin ihmisistä. Päähenkilö oli siinä nimeltään madame Spindel. Craucher onnistui myöhemmin saamaan vaikutusvaltaansa äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajat. Siinä kävi huonosti. Madame murhattiin. Tästä ovesta siihen salonkiin kuljettiin (kuva 3).

Kierroksen lopuksi palataan lähtöpisteeseen ja siirrytään nykyaikaan. Kansallismuseon takana, osoitteessa Nervanderinkatu 11, sijaitsee Helsingin ylivoimaisesti kiinnostavin antikvaarinen kirjakauppa, Arkadia international bookshop. Olen siitäkin kirjoittanut aikaisemmin, mutta se on muuttanut osoitetta. Sitä pitävät englantilaissyntyinen Ian Bourgeot ja hänen koiransa Lola. Paikka on kirjakaupan lisäksi paljon muutakin: tapaamispaikka jossa on tarjolla teetä ja istuskelua, taidepaikka, jossa on kaiken aikaa konsertteja ja muita esityksiä, keskustelufoorumi, jossa on tarjolla vaikka mitä. Katsokaa täältä  , mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja ketkä kaikki ovat siellä käyneet esiintymässä.

Helmi Helsingin 2

[jatkuu]

Jokseenkin tarkasti 85 vuotta on kulunut siitä, kun kuvassa 1 näkyvä puisto, Vuorimiehenpuisto Helsingin Ullanlinnan kaupunginosassa, nousi suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tarkalleen se tapahtui 7. huhtikuuta 1929.

16-vuotias Saima Harmaja asui kuvassa näkyvässä talossa (Saiman huone oven yläpuolella kolmannessa kerroksessa). Perhe oli Helsingin hienostoa, isä professori ja äiti senaattorin tytär. Asunto oli tilava. Nuori Saima oli yritellyt jo pitkään runojen kirjoittamista.

Vastapäätä puiston toisella laidalla asui muuan Mika Waltari -niminen nuorukainen, Saimaa viitisen vuotta vanhempi. Mika oli saanut käsiinsä Saiman runoja ja päätti soittaa tälle ja kutsua käymään.

Professori-isän mielestä ei tullut kuuloonkaan, että tytär menee kyläilemään nuoren miehen luo. Ei varsinkaan sellaisen kuin Waltari, joka oli maineeltaan kovin villi ja kirjoittanut kirjan, joka pursusi erotiikkaa. Hänhän oli jo lukioiässä saavuttanut outoa mainetta kirjoitettuaan Uuteen Suomeen kirjoituksen, jossa puolusti naisten tupakointia. Nimimerkki oli "Kauniimman sukupuolen ihailija". Että sen sortin poikamies...

Niinpä Saima joutui salaa livahtamaan keittiön puoleisesta palvelijattarien portaasta. Hän käveli puiston poikki Waltarin kotiin (kuva 2, neljäs kerros, mikä ikkuna, sitä en ole onnistunut selvittämään). Sisäänkäynti oli nurkan takana Tehtaankadun puolella.

Siitä luvattomasta puiston läpi kävelystä alkoi Saiman lyhyt mutta intensiivinen runoilijanura, jota erityisesti Suomen naispuolinen lukijakunta on osannut arvostaa. Waltarista oli ihan oikeasti apua alkuun pääsyssä. 

Saiman ura jäi lyhyeksi, hän sairastui ja kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Hänellä kuitenkin ehti olla yksi toiveikas romanssikin, jonka ydin oli salaiset pussailukäynnit viereisellä Tähtitorninmäellä. Pettymykseen se kuitenkin päättyi. Runoja voi luonnehtia tunnesävyiltään vahvoiksi mutta häilyviksi, on masennuksen ja epätoivon sävyjä, jotka vaihtuvat välillä innostuvaan ja säkenöivään toiveikkuuteen.

Saman puiston laidalla Korkeavuorenkadun puolella asui kolmaskin nuori kirjailijanalku: Arvo Turtiainen. Stadin Arskana tunnettu kirjailija tuli sen verran tutuksi Waltarin kanssa, että he pysyivät kavereina ikämiehiksi asti, vaikka aatteet ja asenteet kovasti poikkesivatkin.

Nykyaikanakaan Vuorimiehenpuisto ei ole vailla kirjallisia yhteyksiä. Puiston nurkalla Kapteeninkadun puolella sijaitsee ravintola Sea Horse eli "Sikala". Se on yksi Helsingin tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä taiteilijakapakoista, osa kuuluisaa "bermudan kolmiota" - Sea Horse, Kosmos ja Bulevardia). Se on perustettu 1934, joten Saima ehti nähdä sen ennen kuolemaansa. Nykyiset tupakoivat kapakkavieraat joutuvat käyttämään puiston nurkkaa tupakointipaikkanaan.

Kolme kirjallisuuden nobelistiakin on Sikalassa istunut: Jean-Paul Sartre, Pablo Neruda ja Gabriel García Márquez, suomentajiensa seurassa. Ravintolassa on kaksi maankuulua ruoka-annosta: "rapeaksi paistetut silakat" ja muusi ja punajuuri (16,50 e) ja sipulipihvi (25,50 e). Jälkimmäisen jopa Finacial Times valitsi takavuosina maailman top ten -pihvilistalleen.

Kun vielä muistaa, että aivan vieressä sijaitsee kotimaiseen draamakirjallisuuteen viime vuosina erikoistunut Kom-teatteri, voinee sanoa, että tämä puisto on helsinkiläinen kirjallisuuskohde.

Teen ehdotuksen. Samalla tavalla kuin Katajanokanpuiston nimi muutettiin Tove Janssonin puistoksi, Vuorimiehenpuiston nimi voitaisiin muuttaa Saima Harmajan puistoksi.