[jatkuu]
- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat
1. tammikuuta 1975 klo 00.00 (24 vuotta)
Laivan yökerhossa matkalla Tukholmasta Helsinkiin. Oli tullut vahva halu palata Tukholmaan joululomaksi, vaikka olin jo viisi kuukautta asunut Helsingissä. Tukholmassa olivat kaverit. Helsingissä oli kyllä työpaikka ja opiskelu, mutta kavereista oli vielä pula.
Täsmälleen vuoden vaihtumishetkellä minuun iski ahdistunut tunnelma, sillä heti seuraavana arkipäivänä oli edessä paha paikka, kuulustelu sotilaspiirin esikunnassa siviilipalvelukseen hakemisen vuoksi. ”Vakaumus” piti todistaa tutkintolautakunnan edessä. Olin saanut Sadankomitealta valmennusta. Kuulustelulla oli paha maine.
Kuulustelussa tuli odotettu omantunnon kysymys. Lähtisinkö karkuun vai puolustaisinko, jos väkivaltainen mies uhkaisi tyttöystävääni / vaimoani kadulla.
Minulla oli siihen valmiina vastaus. Ilmoitin ihmetteleväni asenteellista ja outoa kysymystä. Minulla oli väkivallasta tuore kokemus, jonka kerroin. Minä itse olin hiljattain joutunut Turussa kadulla väkivallan kohteeksi, ja minut oli siitä pelastanut nuori nainen, jolla ei tietenkään ollut armeijakoulutusta eikä pyssyä. Miksi nyt tällaista kysellään, kun asialla ei ole yhteyttä armeijan käymiseen eikä ampuma-aseisiin. Aivan hyvin voin sivarissakin opiskella tarpeelliset taidot?
Kertomukseni tiivistettynä: Talvella 1972 matkustin Tukholmasta Turkuun viikonlopuksi. Seuralaiseni oli ruotsalainen Konstfackissa taidetta opiskeleva Marit, joka treenasi myös kiinalaista itsepuolustusta. Hän luki innokkaasti myös Kiinan puhemies Maon oppeja, ja hänen kommuunikämppänsä eteisen seinällä oli iso Mao-juliste. Turussa istuimme iltaa Foijassa ja yömyöhään kävelimme kämpille Ikituurin opiskelijakylään. Matkalla Pinellan kohdalla eteen ilmestyi iso ruma mies, joka mitään puhumatta pamautti minua nyrkillä nenään ja aikoi selvästi pahoinpidellä lisää. Mutta hentoinen Marit osasi toimia. Hän kiepsautti ison ukon käden selän taakse pystyyn. Siitä ukko putosi polvilleen ja mahalleen maahan. Kun Marit hellitti otetta, ukko lähti lujaa menemään. Kävi kerrasta selväksi, että tämä tyttö osaa.
Mutta siihen osaamiseen tyttö ei tarvinnut pyssyä eikä armeijaa. Tämän sanoin sotaherrojen raadille korostetun painokkaasti. Raati ei keksinyt tähän mitään kommentoitavaa. Syntyi pitkä kiusallinen hiljaisuus.
Yksi sotaherroista sentään sai vaihdetuksi puheenaiheen. Hän löysi mapistaan paperin.
- Mutta hyvänen aika, täällähän sanotaan, että teidän isänne on aivan kunnon mies, ollut sodassa ja haavoittunutkin kaksi kertaa. Mitenkäs pojasta on päässyt tuommoinen ilveilijä tulemaan?
Tämä kysymys oli minulle kuin vakioveikkausvoitto. Sanoin, että nyt olen kysyjän kanssa samaa mieltä, isäni todellakin on oikein kunnon mies. Terveisiä vaan häneltä, tämä kunnon mies on kovasti kannustanut minua kieltäytymään aseista.
¤
Kysyin Maritilta, onko puhemies Maon kirjassa opastusta niihin taitoihin, joilla hän pelasti minut ryövärin kynsistä. Ei kuulemma ollut. Marit muutti seuraavana kesänä Saksaan taidetta opiskelemaan. Hän antoi minulle läksiäislahjaksi Maon Pienen Punaisen kirjan. Se on tallella hyllyssäni. Alleviivauksista päätellen olen lukenut sitä kolme sivua. Myöhemmin olen tullut tietämään, että Marit kuoli Saksassa pari vuotta myöhemmin tapaturmaisesti.
¤
Sivarianomukseni hyväksyttiin. Syksyllä 1976 astuin palvelukseen opettajaksi valtion koulukotiin Mikkelissä, oppiaineina äidinkieli, ruotsi, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, kansalaistaito ja kuvaamataito. Se oli erittäin hyödyllinen ja antoisa kokemus. Oli iso ilo olla hyödyksi isänmaalle.
[jatkuu]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti