Puhalluksia

Kävin hakemassa autoni talvivarastosta. Siellä se oli seissyt käyttämättömänä monta kuukautta. Jätin sen talveksi pois käytöstä, kuten aina. Luulin talven jatkuvan ja auton pysyvän varastossa lähelle vappua, mutta nyt oli toisenlainen talvi.

Kuinka ollakaan, heti kotiin ajaessani jouduin ratsiaan. Hiukan ehdin säikähtää, kun näin mutkan takana odottavan partion. Ei siksi, että olisin ryypännyt, vaan siksi, että olen ottanut yskänlääkettä. Siinä taitaa olla alkoholia. Olen ollut viime päivät kunnon flunssassa ja elänyt sen mukaisesti rokulielämää. En ole tehnyt mitään paitsi katsellut elokuvia ja kuunnellut vanhoja levyjä.

Poliisin puhallustesti näytti kuitenkin nollaa. Ainoa ongelma oli siinä, että itse puhallus aiheutti huomattavan kovan yskänpuuskan. Kysyin konstaapelilta, että kai he desinfioivat tai vaihtavat puhalluspillin, etteivät bakteerini tartu seuraavaan puhaltajaan. En päässyt käsitykseen, miten he asian hoitavat.

Ilman flunssaakin olen huomannut, että puhallus ei ole entisensä. Kävelen usein huonon hissin vuoksi portaita pitkin kotiini viidenteen kerrokseen. Suureksi harmikseni täytyy tunnustaa, että siinä hengästyy. Äskettäistä lääkärintarkastuksen yhteydessä tehtiin testejä, mm. kuntopyöräajo. Läähätykseksi meinasi mennä sekin. Ilmapallon puhalluskaan ei tunnu hyvältä. Tämän totesin syksyllä kun piti juhlan koristukseksi puhaltaa muutama iso pallo. Tuli huimausta. 

Nuorena muistan puhaltaneeni telttaretkellä tuosta vaan ilmapatjan kovaksi - tai saman tien kaksikin ilmapatjaa, eikä tuntunut missään. Huimausta taisi kyllä tulla, mutta se tuntui vähän kuin hyvältä humalalta. Ja siihen aikaan olin sentään vielä tupakka- / piippumiehiä.

Mietin, että onkohan tämä muutos jonkinlainen ikäjuttu. Vai kuntojuttu? Vai luulotautijuttu? Että tässäkin asiassa muistan vain parhain päin vanhat hyvät ajat, jolloin jopa ilmapatjojen puhaltelulle oli riittävän hyvä motiivi.

Menneen talven lumet

Jo ennen joulua kävin siirtämässä kellarikomerossa sukset peräseinältä lähelle ovea. Samoin sauvat. Monot löytyivät vaatekomeron takaosan lattialta muiden jalkineiden takaa. Pipo löytyi muiden villavaatteiden seasta, samoin kaulaliina. Kaikki oli valmista, ei muuta kuin ryntään ladulle  Latu löytyisi Keskuspuistosta, kunhan kävelisin sukset kainalossa Töölöntorilta alas Stadionin reunalle ja siitä vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan laidalle. Siitä ratsastuskentän kohdalta alkaa latu, jota pitkin voisin hiihtää kuinka kauas tahansa (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla", ei vapaalla tyylillä!).

Romanttinen haave. Ei toteutunut.

Kuvassa näkyvät menneen talven lumet (siinä kuvan keskipaikkeilla). Kuvan päivämäärä on 27. helmikuuta 2014. Minulla on siis kohtalaisen pätevä perustelu sille, miksi en tänä talvena lähtenyt hiihtämään. Viime talvena oli jokin muu perustelu, en enää muista, mikä.

Kun reaalimaailma pettää, jäljelle jää fantasiamaailma. Sellainen löytyi - kuten monessa muussakin asiassa - runoilija Aaro Hellaakoskelta. Siteeraan tähän toteutumatta jääneen haavekuvan.

SUKSILAULU (kokoelmasta Jääpeili - 1928)

Suksien sihinä hangen

rytmissä riemukkaassa

puoliksi ilmassa

puoliksi maassa

käärmeenä lentäin

lintuna matain

tuolle puolen

tuttujen ratain

hankien veistos

marmorimattona mailla

valon ja varjon

herkkyys vertoja vailla.

suksi sen tuntee:

hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee

suksimiehen tulon:

liukuva käsi

iholla valkealla

ystäväsi

hengityksen alla.

-   -   -

Millaisen elämyksen olenkaan menettänyt. Ilmastonmuutos vaikuttaa jo tähänkin? Kävin siirtämässä sukset pois kellarikomeron ovenpielestä ja monot pois vaatekomeron etuosasta. Pipo saa pysyä siinä missä tähänkin asti.

Hamsterin vikaa

Katse nappasi antikvariaatin hyllystä siniselkäisen kirjan. Tuttu kirjasarja lapsuudesta, tuntomerkkinä juuri se sininen selkä. WSOY:n Nuorten toivekirjasto. Pitihän se kirja ottaa käteen ja katsoa tarkemmin.

Se oli Aaro Hongan "Viakkaat vaeltajat". Tuttu kirja jostakin sieltä kymmenen ikävuoden paikkeilta. Muistikuvan mukaan se oli hauska kirja, koulupoikahuumoria, viisastelua, kujeita, jekkuja, seikkailua. Saman tekijän "Juanikkaat virtaheposet" nousi heti mieleen, mutta sitä ei hyllyssä näkynyt. Ne olivat ihmeteltävän rentoja kertomuksia, kun otti huomioon, että kirjoittaja oli ammatiltaan rehtori. Sellaistenhan kuuluisi olla pelottavia, ei mitään veitikoita.

Pitihän kirja ostaa, ei ollut kalliskaan.

Kotona sitten selailin ja yritin vähän lukea, mutta päätin siirtää myöhemmäksi. Ei oikein lähtenyt imemään. Ehkä sitten kesällä Längelmäveden rantaniityllä kukkien seassa.

Tuli kyllä epäilyjäkin mieleen. Olikohan tämä nyt tarpeellinen ostos? Minulla on kesäkodissani isot pinot Nuorten toivekirjastoakin, enkä ole koskaan aikuisiällä niitä lukenut. Päin vastoin olen miettinyt, mihin saisin kirjapinot annetuksi. Haluaisiko joku niitä? Antikvariaatteihin ne eivät kelpaa mutta roskiinkaan ei sielu siedä kirjoja heittää. Aittani ullakolla on kyllä tilaa ja siellä on kaikenlaisia muitakin pinoja. Mutta ei minun silti kannata yrittää olla Kansalliskirjaston kilpailija.

Keräilyarvoa sarjoilla saattaisi olla, jos sarjat olisivat täydelliset ja hyväkuntoiset. Kumpikaan ehto ei täyty. Nuorten toivekirjastoa näyttää listan mukaan ilmestyneen yhteensä 265 kpl. Tummemman sininen selkämys on sitä "oikeaa" sarjaa, vaaleampi joko uusintapainoksia tai vähän jälkijättöisiä osia. Minun ikäpolvelleni sarja oli hyvin tuttu ja runsaasti luettu, mutta nykylapset eivät sellaisista piittaa. Liian vanhanaikaista ja sen myötä liian tervehenkistä. Ei actionia, ei huumeita, ei seksiä.

Minussa on hamsterin vikaa. Kaikenlaista kertyy enkä kykene poistamaan. Minulla on kirja- ja lehtisarjoja vaikka kuinka paljon. Filmihullu-lehteä on ullakolla noin 30 vuotta ja lisää tulee. Parnasson sentään sain katkaistuksi. Kielikello-lehteä on parikymmentä vuotta. Tammen Keltainen kirjasto karttuu kaiken aikaa. Ja monta muuta.

Kuva näyttää, millaiset pinot Nuorten toivekirjastoa minulla on kesäkotini aitan ullakolla. Nyt ostin pinoon yhden lisää.