Pikaistuksissa

 

Olin vielä eilen sellaisessa aikeessa, että alan lukea Stefan Zweigin kirjaa "Eilispäivän maailma: erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern: Erinnerungen eines Europäers - 1942). Otin sen jo esiin hyllystäni. Olen sen joskus nuorena lukenut ja muistan sen innostavuuden. Nyt olisi aika uudistaa ja täydentää elämystä.  

Tänään tulin toisiin ajatuksiin. Arvokkaalle, viisaalle ja poikkeuksellisen tyylitietoiselle teokselle pitää antaa sen ansaitsema lukemisrauha. Nyt minulla ei ole sellainen hetki.   

Ei pidä ottaa luettavakseen arvoteosta, jos siihen ei ehdi kunnolla keskittyä. Minua vievät nyt työ ja kotiin kannetut asiakirjamapit. Laatukirjan lukemisesta tulisi nyt silkkaa sälää - hetki nyt, ehkä hetki huomenna tai sitten vasta ensi viikolla. Ei käy!  

Tällaista tilannetta varten pitää ottaa esiin aivan toisenlaiset nautintolukemiset, sellaiset jotka eivät kärsi lyhyeksi jäävistä lukutuokioista. Lyriikka on sellaista. Voin lukea yhden runon. Parhaimmillaan siinä on antia koko päiväksi.  

Novellit ovat toinen mahdollisuus. Sellaiset lyhyet ja mehukkaat jutut kuin vaikkapa Haanpäällä. En kuitenkaan nyt kelpuuttanut Haanpäätä, sillä hänen tuotantonsa tunnen läpikotaisin.  

Selasin hyllyjäni. Sopiva löytyi vasta viimeisen hyllyn alimmaiselta tasolta. Siellä on aakkosjärjestyksen Ö.  

István Örkény: Minuuttinovelleja. Kirjassa on monta kymmentä novellia, kaikki suunnilleen yhden sivun pituisia. "Käyttöohjeen" mukaan ne on nimenomaan tarkoitettu luettavaksi kiireen keskellä. "Huono vointi tai rasittuneet hermot eivät ole esteenä." Novellin ehtii lukea vaikkapa odotellessa, kun puhelin tyyttää varattua.  

Minuuttinovelleista lähti liikkeelle mieleenmuistuma, että Juhani Peltosella oli vielä tiiviimpää novellitaidetta, olisiko ollut peräti 15 sekunnin novelleja, sellaisia joissa koko tarina tuli kerrotuksi kymmenellä rivillä ellei allekin. Kokonaisia elämäntarinoita. Etsin hyllystäni mutta en löytänyt. En muista missä niitä oli. Pitää siis pärjätä Örkényn kanssa. Niillä mennään lähipäivät. Eivät ne Zweigin tasolle yllä mutta silti.

 

Häiritseviä asioita

 

"On vaikea järjestää asiat niin, ettei mikään maailman asia häiritse."  

Sitaatti jäi häiritsemään mieltä.  Tuli siis yksi häiritsevä asia lisää. Olisi niitä ollut riittävästi ilmankin. Piti ruveta ajatuksissa laskeskelemaan, kuinka monta. Paljon löytyi, vaikka on joutilas viikonloppu. Pieniä mutta paljon. Isot ovat sitten ihan eri asia. "Häiritsevä" ei ole niille oikea sana, tarvitaan jokin järeämpi.  

Sitaatti on peräisin taidemaalari Marjatta Tapiolan haastattelusta (HS 9. helmikuuta). Häneltä on avautumassa kaksi näyttelyä. Yksi mielitaiteilijoistani.  

Pääsisiköhän häiritsevistä asioista eroon, jos olisi tarmokkaampi? Vai tulisiko niitä lisää sitä mukaa kun entiset saa pois päiviltä? Aikaansaamisen määrästä siinä taitaa enimmäkseen olla kyse. Aina on keskeneräisiä juttuja, joita ei tahdo saada hoidetuksi. Työt menevät etusijalle, eivät ne samalla tavalla häiritse, sillä ne ovat itsestäänselvyys.   

Mutta töiden lisäksi on yksityisiä aikomuksia, aloitteita, tarpeita, lupauksia, suunnitelmia ja niiden viivästymiä.  Perusteluina on enimmäkseen se, ettei ole muka ehtinyt, viitsinyt tai jaksanut. Harvemmin se, ettei ole halunnut.   

Tällainen tila häiritsee. Kuten vaikkapa se, etten ole käynyt tänä talvena kertaakaan hiihtämässä. Mikä estää? Kaikki tarpeellinen on: lunta, Keskuspuisto, sukset, sauvat ja pipo. Talven selkä on jo taittumassa. Menetänkö hienon kokemuksen pelkkää saamattomuuttani?  

Tai toinen esimerkki. Kaupungin museoissa ja gallerioissa olisi vaikka kuinka monta kiinnostavaa näyttelyä. Minulla on kotini työhuoneen seinällä (tosin oven takana piilossa) ilmoitustaulu, johon kerään Post it -lapuilla tiedot kaikista kiinnostavista näyttelyistä ja niiden aukioloista. Täällä olen lihapatojen äärellä, mutta harmillisen paljon herkkuja pääsee lipsahtamaan ohi suun.  

Juuri nyt olisi syytä mennä taidemuseoihin. Olisi Ateneumissa Symbolismi ja Eero Järnefelt. Olisi Leena Luostarinen Taidehallissa ja Hannu Väisänen Forsbomin galleriassa.   

On myös paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia elokuvia ja teatteriesityksiä ja kuuntelemista odottavia levyjä ja konsertteja. En ehdi kaikkea mitä haluaisin. Häiritsee.  

Näin on varmaankin ollut aina. Kuvassa kiinnostavia kulttuuri- ja huvitapahtumia Tampereella v. 1935 (Kansan lehti 11. lokakuuta). 

 

Arkistojen aarteet

 

Päivä kului kokouksessa ja lounaalla hotelli Marskissa. Enpä ole siellä vuosiin enää tullut käyneeksikään. Joskus kauan sitten se oli pressiklubin paikka. Nyt paikka oli ikävystyttävän tuntuinen, sellainen kuin hotellit kaikkialla ovat.  

Kokouksessa otin taakakseni uuden projektin - en voinut olla ottamatta. Vuoronvarausvirasto siirtää vanhat arkistonsa digitaaliseen muotoon - siihen on nyt määräraha. Se tarkoittaa, että laaja mappiarkistomme tyhjennetään ja kaikki tarpeellinen skannataan ja sitten turha tuhotaan ja säilyttämisen arvoinen tarjotaan Valtionarkistoon.  

Minä otin vaivakseni vanhimman aineksen. Sen vuoksi minun pitää selata läpi suuri määrä Mercantil-mappeja. Niiden sisältöä tuskin kukaan on koskaan käynyt läpi. Nyt minä käyn. Niissä tuskin on paljonkaan skannaamisen arvoista.   

Alustavasti arvioin, että jos selaan läpi kaksi mapillista viikossa, työni kestää vuoden. Voin tehdä urakan kotonani, konttorille ei sitä varten tarvitse vaivautua. VVV hoitaa kuljetukset. Kesällä en selaa.   

Pohdittavaksi jäi, kannattaako selaaminen aloittaa vanhimmasta vai nuorimmasta mapista. Molemmilla on puolensa - hyvät ja huonot. Jos aloitan vanhimmasta, en pysty arvioimaan eri projektien myöhempiä vaiheita. Voin heittää roskiin vähäpätöiseltä tuntuvia aloitteita, joista onkin myöhemmin tullut jotain merkittävää. VVV:n vanhoista diaareista ei voi nähdä, onko jokin projekti edennyt vai sammunut.  

Luultavasti on viisasta edetä takaperin. Uusimmasta mapista näen lopputuloksen. Sitä vanhemmista mapeista löydän lopputulosta edeltävät vaiheet. Jos mitään lopputulosta ei ole, ei liene tarpeellista säilyttää edeltäviä vaiheitakaan - siis sellaisia loputtoman runsaita aloitteita, ehdotuksia, suunnitelmia ja tavoitteita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään.   

Onneksi en joudu itse kiipeilemään arkistokammion korkeilla hyllyillä oikeaa mappia etsien. Kiipeilyn hoitaa sihteerini neiti B. Hän on muun pätevyyden ohella käynyt sirkuskoulun ja kelpaa vaikka akrobaatiksi.