Tuijotus

 

Matkustan usein raitiovaunulla. Pysäkki on aivan kotini edustalla Töölöntorilla.   

Raitiovaunuissa ei ole tapana puhua. Maalta Helsinkiin tulleet oudoksuvat ilmiötä. Ulkomailta tulleet - erityisesti vilkkaista ja seurallisista Välimeren maista tulleet - ovat suorastaan hämmentyneitä hiljaisuudesta. Aikoinaan jonkun väitettiin arvelleen, että oli joutunut vaunuun, jossa istui surun murtama joukko matkalla hautajaisiin.  

Muistan itsekin kokeneeni puhumattomuuden omituiseksi, kun olin juuri muuttanut Jyväskylästä Helsinkiin. Äkkiä siihen kuitenkin tottui. Puhumattomuuden rikkominen tuntuu nyt omituiselta, sellaiselta kuin helsinkiläistä käyttäytymiskoodia kerran kuvailin.  

Raitiovaunussa ei myöskään katsota muita matkustajia, korkeintaan kyräilevästi vilkaistaan. Raitiovaunussa tuijotetaan ikkunasta ulos. Tai luetaan kirjaa tai lehteä.  

Joskus tekisi mieli tietää, mitä vieressä tai vastapäätä istuva ihminen ajattelee. Voisi eläytyä hänen olemukseensa, mutta se onnistuu vain jos voi tarkkailla, eikä se ole sopivaa.  

Tuttava näyttelijä kertoi, että merkittävä osa ammattitaitoa on tarkkailla ihmisten olemusta, ilmeitä, liikkumista. Sillä tavalla löytää uskottavia hahmoja käytettäväksi roolin rakentamiseen. Erityisen hyödyllistä se on, kun rakentaa koomisia hahmoja, vaikkapa sketseihin. Voin uskoa. Pitäisi joskus kysyä, miten hän selviää tuijottamisesta. Voiko sitä tehdä huomaamatta?  

Tänään yksi mies tuijotti minua. En usko, että hän oli näyttelijä, en ainakaan tuntenut. Oli kiusallista. Ei voinut mitenkään suojautua. Olisipa takissani ollut huppu, olisin vetänyt sen suojaksi.  

Pitäisiköhän hankkia oheisessa mainoskuvassa oleva kapine suojautuakseni tuijottelijoilta. Tuollainen koppa naamalla olisi varmaankin tyylikästä ajella. Jos siihen leikkaisi pienet silmänreiät, voisi itse huomaamatta tarkkailla muita mutta itse olisi suojassa. Amerikkalaiset ovat tunnetusti innovatiivista kansaa.

 

 

 

Voi luottaa

         

"Älä ikinä luota kasvissyöjiin." Näin kuului repliikki äsken televisiossa päättyneessä elokuvassa Notting Hill (ohj. Roger Michell 1999).  

Elokuva on yksi onnistuneimmista uusista romanttisista komedioista - siis ihan kelvollinen kriittisenkin katsojan hengenravinnoksi. Repliikki vaan tuli vähän huonoon aikaan, sillä olen aikeissa pitää kasvisruokadieetin.  

En ole aatteellinen vegetaristi - ei dieetti siitä johdu. Minulla sattuu olemaan hyviä kokemuksia. Opiskeluvuosina asuin muutaman vuoden kommuunissa, jossa yksi asukkaista oli kokkiopiskelija. Hän oli erikoistunut kasvisruokiin ja hän johti porukkamme ruokataloutta. Siinä opin arvostamaan kasvisruokia. Enkä tarkoita mitään itulautasia vaan kunnolla valmistettuja, monipuolisia aterioita.  

Palasin juuri Saksan-matkalta. Reissussa rähjääntyy, varsinkin Saksan-reissulla, kuten kaikki siellä käyneet tietävät. Ainakin minulle käy Saksassa aina niin, että tuttavia tavatessa ja hotellielämää viettäessä ruokailu ei mene aivan Pekka Puskan lautasmallisuositusten mukaan. Makkaraa ja kyljystä riitti ja olut vaahtosi.  

Nyt on aika korjata kolesterolitaso, siksi dieetti. Varmemmaksi vakuudeksi edessäni on tammikuussa käynti työterveysasemalla. En välittäisi enää koskaan kuulla Eeva-lääkärin hymähdystä  selityksilleni, miksi edellisellä käynnillä asetetut tavoitteet eivät ole toteutuneet.  

Aikanaan 1980-luvulla poikkesin silloin tällöin Korkeavuorenkadulla sijaitsevaan Kasvisravintolaan. Se oli silloin kaupungin ainoa. Nyt sellaisia on useita, myös vegaaneille. Monissa etnisissä ravintoloissa listalla on myös kasvisvaihtoehtoja. Näihin paikkoihin aion nyt käydä tutustumassa.  

Pari kolme viikkoa, joulun aluspäiviin asti, aion sulkea suuni kaikilta makkaroilta, kyljyksiltä ja pihveiltä ja niiden muunnelmilta. Eikä projekti ole mitenkään vastenmielinen. Tähän päätökseen voi luottaa, Notting Hillin repliikki on pelkkää pahaa puhetta ja panettelua.   

Kuvassa Erik Enrothin maalaus Lihaa (1953)  

  

 

Muurit ja muistot

 

Monia vuosia sitten istuin ruotsalaisen matkaseuralaiseni kanssa Rooman Colosseumilla. Tuli yllättävä moraaliongelma.  

Siinä sileäksi kuluneella istuintasolla oli nimittäin yksi irrallinen murunen, suunnilleen nuppineulan pään kokoinen, mitä ilmeisimmin muurin saumakohdasta irronnut. Kävimme periaatteellisen keskustelun, olisiko moraalitonta, tuomittavaa tai moitittavaa ottaa se murunen mukaan matkamuistoksi. Olisiko se suunnattoman arvokkaan muinaismuiston vahingoittamista? Ymmärsimme, että jos jokainen vuosisatojen mittaan Colosseumilla käynyt ihminen olisi tehnyt sen mitä me nyt suunnittelimme ja vienyt mennessään murusen, Colosseum taitaisi olla nyt sileä paikka.   

Emme tietenkään voineet olla varmoja, oliko murunen aito, siis irronnut ikivanhan rakennuksen seinämästä. Ehkä se olikin turistin kengässä muualta kulkeutunut hiekanjyvä. Olimme kuitenkin vakuuttuneita, että seuraavassa siivouksessa sellaiset muruset lakaistaan roskien mukana pois.  

Ratkaisimme ongelman itsekkäällä tavalla. Muru käärittiin seuralaiseni käsilaukusta löytyneeseen paperinenäliinaan ja otettiin mukaan. Tiedän, että se on hänellä tallella.  

Paljon vähemmin moraalipohdinnoin selvisin kerran kauan sitten Moskovan Punaisella torilla, kun huomasin maassa Kremlin muurista varisseen sirun, suunnilleen peukalonkynnen kokoisen lohkeaman. Noukin senkin talteen, kurkkien toki ympärilleni, ettei miliisejä ole hollilla. Tallessa on.  

Olen juuri palannut Berliinistä. Minulla on matkamuistona jälleen muurin sirpale, vähän suurempi, kolmisen senttiä leveyssuunnassa. Berliinin muuri on keskeinen osa lähihistoriaamme, kylmän sodan syy ja seuraus. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi, niin että nimilapun historiallisen tärkeät päivämäärätkin näkee lukea.  

Tällä kerralla sirpaleeseen ei liittynyt mitään moraaliongelmaa, sillä ostin sen divarista kympillä. Alkuperäisyydestä ei tietenkään ole nytkään takeita, mutta haluan uskoa niin. Se riittää. Saksalaisethan ovat luotettavia, kauppiaatkin, eikö totta?  

Ehkä joskus vielä matkustan Kiinaan. Sielläkin on muuri, josta saattaa lohkeilla murusia. Ehkä niitä on myytävänä, sielläkin osataan nykyään bisnes. Olisivat sitten minulla kaikki idän isot muurit plakkarissa. Muurimuseon alku?