Tärkeätä touhua

Blogini lukijoita on useita kymmeniä, parhaimmillaan toista sataa päivässä. Tämän tiedon saan laskurista, joka naksahtaa yhden numeron eteenpäin jokaisesta kävijästä. 

Virkatyökseni kirjoittamiani tekstejä ei lue kukaan. Ei ole tarkoituskaan. Sen toteamiseksi ei ole laskuria, mutta tieto on silti ehdottoman varma. 

Blogia kirjoittelen omaksi ilokseni silloin kun viitsin. Siitä ei makseta mitään. Tosin Google ilmoittaa, että mainoksista voisi saada rahaa. En ole viitsinyt perehtyä.

Virkakirjoittamisesta minulle maksetaan palkkaa, aika hyvää oikeastaan, kuten päälliköille aina.

Aikamoista ilveilyä. Mutta virkatyö on aika usein ilveilyä. Ahkera siinä ilveilyssä pitää kyllä olla. Kirjoitan paljon erilaisia muistioita, selvityksiä, esityksiä, yhteenvetoja, toimintakertomuksia, suunnitelmia, johdantoja, katsauksia, ohjelmia, perusteluja, kannanottoja, arvioita, lausuntoja, artikkeleita, anomuksia, liitteitä, huomautuksia, aloitteita, mielipiteitä, eriäviä mielipiteitä, lähetteitä, tiivistelmiä - joskus jopa päätöksiä. Mutta ei niitä kukaan lue, ne on tarkoitettu pantavaksi mappiin ja mappi viedään arkistoon sitten kun se on täynnä.

Tärkeintä on touhu. 

Touhun pitää olla sen näköistä, että se vaikuttaa tarpeelliselta, hyödylliseltä ja ahkeralta. Toimettomana seisoskelu on pahinta, mihin voi syyllistyä. Sellaista on tämä vallitseva luterilainen työmoraali. 

* * *  

Olen hekotellen lueskellut Minna Lindgrenin kirjaa ”Sivistyksen turha painolasti”. Sieltä löytyy sitaatti, joka havainnollisesti kuvaa tätä touhukkuuden tärkeyttä. Lindgren on löytänyt vanhasta tietosanakirjasta termin ”danaidityö” kuvaamaan turhanpäiväistä touhua. Termi perustuu antiikin taruun Argoksen kuninkaan tyttäristä. 

Lindgren kuvaa tunnistettavasti, kuinka meille opetetaan danaidityön moraali jo koulussa.

”Tällaisen danaidismin mielekkyydestä saimme aavistuksen koulun kotitaloustunneilla. Kun määrärahoja vähennettiin, työryhmiä suurennettiin, ja niin meitä oli kahdeksan tyttöä yhden kasarin äärellä valmistamassa vispipuuroa. Joutilaisuudesta rangaistiin. Joutilaisuuden merkki oli toimeton seisominen.  


-Kello käy, työtä ei näy! huusi opettaja, ja me aloimme heilutella käsiämme, siirrellä esineitä, läpsytellä rättiä, valuttaa vettä, nousta tikapuille, avata kaapinovia ja pyöriä ympyrää näyttääksemme tehokkailta vispipuuron keittäjiltä.” 

* * *  

Kuvassa on ensimmäinen kirjoituskoneeni, joskus 60-luvun alussa äidiltä perimäni amerikkalainen Royal. En käytä sitä enää näiden danaiditöiden kirjoittamiseen. Se on jo päässyt joutilaisuuteen, toisin kuin minä. (Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Kilpola

Muutama päivä sitten astuin ulos raitiovaunusta Mannerheimintiellä Oopperan pysäkillä. Oli kaksikymmentä pakkasastetta, ja minua ahdisti ajatus kävelymatkasta pysäkiltä kotiini Töölöntorille. Matkahan on useita satoja metrejä, ja vieläpä ylämäkeen. 

Pysäkillä seisoi valtava kansanpaljous. Heti näki, etteivät ihmiset olleet oopperasta tulossa. He olivat tulossa Stadionilta. Tiesin, että siellä oli ollut jääkiekkopeli. 

Pisti mietteliääksi. Ihmiset ovat kummallisia. Minua ei mikään mahti saisi menemään istumaan tuntikausia ulkona Stadionilla kireässä pakkasessa. Mutta minähän olen välillä vähän reppana, kuten teräväkielinen sihteerini neiti B. kerran sanoi, kun en suostunut menemään saunasta avantoon, vaikka hän itse meni.

Olen kyllä käynyt silloin tällöin Stadionilla, mutta aina kesällä. Viimeksi kävin toissa kesänä Suomi - Ruotsi-maaottelussa, kun sain ilmaisen lipun. Enemmän olen käynyt konserteissa, sellaisissa kuin Rolling Stones ja Mestarit.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Stadion pistetään täysremonttiin. Se on pahasti rapistunut, ikään kuin muuttumassa muinaismuistoksi. Voin vahvistaa. Ei rappio vielä kovin selvästi ulospäin näy, mutta sisätilat ovat kaameassa kunnossa. Jopa Museovirasto puoltaa uudistuksia. 

Stadion on mielestäni ulkoapäin Helsingin kauneimpia rakennuksia, ainutlaatuinen kokonaisuus historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä. Vähän harmittaa, että asuntoni ikkunat ovat väärään suuntaan niin että ei näy edes tornin huippua, vaikka lähellä asun.

Mutta Stadionin pitäisi olla myös toimiva suurtapahtumien foorumi. Ei kai siitä uusittunakaan talvilämminta tilaa voi tulla, mutta hyvä jos muita parannuksia saadaan aikaan. Olen nähnyt, kuinka onnistuneella tavalla Berliinin vanha Olympiastadion on korjattu nykyaikaiseksi, silti vanhoja arvoja kunnioittaen. Samaan pitäisi täälläkin pyrkiä. Vähän kuitenkin hirvittää, kun muistaa, kuinka monta vanhaa hienoa paikkaa Suomessa on uudistettu pilalle - kaupallisen voitontavoittelun verukkeella.

Otsikon ”Kilpola” on peräisin 1930-luvulla pidetystä kansalaiskilpailusta, jossa yritettiin keksiä suomenkielinen nimi, jolla korvattaisiin vieraskielinen sana. Stadion (stadium) ehdotettiin korvattavaksi tällä sanalla. Ehdotus ei lähtenyt leviämään yleiseen käyttöön, onneksi, kuten ei toinenkaan sana, ”sätiö”, jolla ehdotettiin korvattavaksi olympialaisten tärkein tiedotusväline, ”radio”.

Kuvassa Kilpola viime syksynä, jolloin torni oli pintaremontissa ja siksi telineiden peitossa.

Yksi puuttuu

Lehdestä luin, että tunnettu ruotsalaisomisteinen huonekalukauppaketju uusii käytäntöjään valitusten vähentämiseksi. Kyseinen ketju on tullut tunnetuksi siitä, että asiakas joutuu itse kokoamaan ostamansa huonekalun. Kaupasta hän saa mukaansa laatikollisen kapuloita, pussillisen ruuveja ja kokoamisohjeen. 

Valituksia on tullut siitä, että pussissa on aina yksi ruuvi liian vähän. Tällainen herättää tietysti kauppiaassa epäilyn, että asiakas on itse toheloinut ruuvien kanssa. Luultavasti hänen puuttuva ruuvinsa on vain pyörähtänyt johonkin maton alle piiloon. Nyt firma aikoo ruveta punnitsemaan ruuvipussit. Näin saadaan kiistämätön dokumentti siitä, että ruuveja todella on oikea määrä, ja asiakkaan on turha tulla vaatimaan uutta. 

Jopa on ovelaa! Huijarit ja hutilukset, tällaiset kuin Dessu, saadaan näin järjestykseen. Minun täytyy tunnustaa, että olen kerran itse ollut tällaisella asialla. En tosin ollut hakemassa ruuvia vaan puutappia. Eikä sitä yhtä puutappia pussista puuttunut, vaikka niin väitin. Se katkesi, kun vasaroin sitä reikään.

Mutta ei tämä huonekalukauppa ole ainoa. Vähän väliä minulta puuttuu yksi, milloin mitäkin. Tässä muutamia esimerkkejä viime ajoilta:

* * * 

Päätin pitkästä aikaa lukea Mämmilä-sarjakuva-albumit. Ne ovat loistavaa ajankuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta 1970-luvun lopulta alkaen. Lukunautinnon kruunaa se, että tapahtumat sijoittuvat oikeasti tunnistettavan näköiselle paikkakunnalle, Orivedelle. Kesäkotini sijaitsee siinä lähellä, Längelmävedellä.

Albumeita ilmestyi kaikkiaan yhdeksän. Mutta minun kirjahyllystäni löytyi vain kahdeksan. Osa 6 puuttui, sen nimi on ”Rakennemuutos rassaa”. Mihin hemmettiin se on voinut joutua? Onko täällä käynyt varas?

* * * 

Poikkesin kulman takana olevaan kauppaan. Oli tulossa vieras, joka juo siideriä. Ostin kolme pulloa, hinta tasan 9 euroa. Lompakkoni pikkutasku on kolikoita täynnä ja siksi painava kuin punnus. Ajattelin keventää - kyllä kolikoista 9 euroa varmaan kertyy. Perässäni kassalla ei ollut pahasti jonoakaan.

Kertyi 8,90 e. Yksi pieni kolikko puuttui. En saanut armoa. Piti kerätä kolikot takaisin kukkaroon ja maksaa kympin setelillä. Nyt lompakkoni on yhden euron verran entistäkin painavampi.

* * * 

Lajittelin pyykkiä. Kertyi kuusi sukkaparia, seitsemäs jäi parittomaksi. Jotain yhteistä minulla ja tulevalla presidentillä. Arvostukseni nousi. 

* * *  

Pidettiin tietokilpailua. Kysyttiin seitsemän kääpiön nimiä. Aloin luetella: Viisas, Vilkas, Lystikäs, Nuhanenä, Unelias, Jörö. Yksi vielä? 

Ei tullut mieleen. Tarjosin korvikkeeksi John Lennonin seitsemän hääpiön nimiä, jotka muistan taatusti, vaikka niitä on yksi liikaa: Unikäki, Rujo, Kikkelä, Virne, Liisa, Koira, Ylermi ja Valionbaari (suom. Anselm Hollo). Ei auttanut, sillä kysyttiin Disneytä, ei Lennonia. 

* * *  

Välillä ihmettelen, onko alituinen yhden puuttuminen minun henkilökohtainen taipumukseni. Vai onko kyseessä jonkinlainen luonnonlaki, joka koskee muitakin?