Kynä suussa

Monilla työpaikoilla voidaan huonosti. On uupumusta, burn outia, masennusta, ennenaikaista eläköitymistä. Syitä ongelmiin on paljon. Omalla työpaikallani Vuoronvarausvirastossa tehtiin syksyllä selvitys sisäisestä ilmapiiristä. Tulokset olivat konsulttifirman analyytikon mukaan kohtalaisen hyvät, mutta silti päätettiin käynnistää saman firman tuottama positiivisen ajattelun kurssi. Siitä on nyt ensimmäinen osa valmis.

Dessu itse ei voi väittää olevansa mikään positiivisuuden mallitapaus. Osuvampi luonnehdinta on yrmeä äijä. Kurssille kuitenkin osallistuin.

Yrmeän äijän näkökulmasta nami-nami-positiivisuus ei maistu. Konstit saattavat sopia sellaiseen mielenmaisemaan kuin Yhdysvallat, jossa hammastahnahymy on herkässä ja small talk ja tuttavallinen selkään läimäyttely kaikenaikaista. Olen kokenut, olen asunut Yhdysvalloissa.

Kurssilla otettiin kontaktia, maattiin lattialla, pidettiin vieressä olevaa käsistä ja kerrottiin tunteista. Ja monta muuta ”harjoitusta”.

Tuli tunnelma, että onpa niksejä. Jälkeenpäin tupakkahuoneessa syvällä kellarin vanhassa pannuhuoneessa juteltiin, että tupakkahuoneen porukalla homma toimii luontevammin. Leppoisa, yhtenhitsautunut tunnelma, jossa voidaan puhua hyvinkin henkilökohtaisia. Eikä tunnu niksihommalta. Siellä tupakkahuoneessa Dessukin usein tauoilla istuu vaikka ei ole enää kymmeneen vuoteen tupakoinut.

Äskettäin katsoin televisiosta (Yle-FST5) norjalaisen elokuvan ”Negatiivisen ajattelun taito” (Kunsten på tenke negativt - 2006). Mainiossa elokuvassa terapeutti yritti opettaa onnettomuuksissa vammautuneita ihmisiä puhaltamaan huonot tunnelmansa paperipussiin ja löytämään sitten ilon aiheita. Ei ihan onnistunut. Tätä niksiä meidän firmamme konsultti ei käyttänyt. Ehkä ensi kerralla, sillä homma jatkuu.

Katsoin televisiosta myös Ajankohtaisen kakkosen Työpahoinvointi-illan viime tiistaina. Tämä on huipputärkeä aihe, ja minulla on työpaikassani aika paljon vastuuta siitä, että henkilöstön hyvinvointi hoidetaan viisaasti.

Kakkosen keskustelu jätti pahan maun. Suomen terveydenhoito on tukehtumassa valtavaan työpahoinvoinnin tsunamiin, syytkin ovat ilmeiset, mutta parannusta ei ole luvassa, mikäli Tohlopin studioon löydettyjen työnantajapuolen edustajien asenne pätee.

Kaikkein vähiten on toivoa kauppojen henkilökunnalla, sillä teidän työnantajapomollaan ei ollut mitään ymmärrystä ongelmiin. Paremmalta ei tuntunut elinkeinoelämän ison pomonkaan ymmärrys. Kolkkoja puhuivat myös vähäisemmät päälliköt, yksi henkilökuntapäällikkö ja yksi tutkija. Myös yksi tavallinen toimittaja julmisteli, hän tuli Kauppalehdestä, mistäpä muualtakaan. Uupumus on oma vika eikä työ voi olla päivähoitopaikka.

Parempaa ongelman ytimen oivallusta yrittivät ammattiyhdistyspomot. Jääkiekkovalmentajalla oli itse koettu burn out antamassa ymmärrystä. Nuori maahanmuuttajapoika oli joukon positiivisin, hän olisi varmaankin tyytyväinen vaikka ei saisi palkkaa ollenkaan, kunhan asiakkailta tulisi edelleen kehuja.

Kaksi vaihtoehtoihmistä antoivat aivan perusteltavissa olevaa virikettä. Jotain sen suuntaista rakennemuutosta työelämään pitää saada. Idealismista lähtee uudistus ja kehitys.

EVAn iso päällikkö yritti väittää, että työpahoinvoinnin syy on viina. Raadissa oli kuitenkin terapeutti, jolla oli tiedot ja tilastot, että uupumisesta kärsivien ylivoimaisesti suurin joukko on pitkälle koulutettuja naisia, työssään äärimmäisen tunnollisia, useimmiten julkisella sektorilla työskenteleviä. Eivät he ole viinaporukkaa. Meni EVA-Apunen kerrankin sanattomaksi.

Keskustelun loppukevennys kuitenkin notkahti niksien puolelle. Fiksun vaikutelman keskustelussa antanut terapeutti pantiin terapoimaan. Hyvä tunnelma piti luoda. Konstina oli panna lyijykynä suuhun poikittain ja rentouttaa poskilihakset hymyyn. Kaikki muut pistivät, vain EVA-Apunen ei. Hän mökötti.

Dessu luulee, että hän olisi tässä asiassa ollut Apusen linjoilla, jos olisi paikalla ollut. Missään muussa Dessu ei ollut Apusen linjoilla.
Ah tätä terapian kekseliäisyyttä.

Maassa maan tavalla

Ruokatauolla fiksu ja puhelias sihteerini kertoi tuoreen tapauksen:

Hänen viisikymppinen ystävättärensä löysi viime kesänä Turkin-lomallaan ihanan miehen. Romanssi ei loppunutkaan loman päättyessä, vaan pitkin syksyä matkusteltiin vuoroin Turkkiin, vuoroin Suomeen, ihastuttiin, rakastuttiin. Yksi ongelma kuitenkin häiritsi, ei niinkään rakastuneita itseään vaan naisen suomalaisia ystäviä. Mies oli nimittäin parikymmentä vuotta nuorempi.

Mutta mitäpä pienistä - nainen oli eronnut ja villi ja vapaa. Onhan niitä puuma-naisia, kuuluisiakinkin. Se on nykyajan trendi. Nuoresta miehestä on varttuneelle naiselle enemmän iloa kuin ukkoutumisen partaalla rimpuilevasta.

Loppusyksystä mentiin naimisiin, kahdessa eri kirkossa. Tuore rouva halusi näyttää uuden miehensä vanhemmilleen. Niinpä vävyä odotettiin innokkaasti jouluksi keskisuomalaisen kirkonkylän omakotitaloon.

Säätila yllätti tulijan, vaikka varoiteltu oli. Ei ollut päähinettä, ei ollut talvivaatteita. Hankittiin välihousut ja toppahousut, kaapista löytyi pipo, villapaita, lapaset, villasukat, kaulaliina. Pääsi niissä ulos etelän vävy.

Joulun ostoslistaan pistettiin ensimmäistä kertaa kalkkuna. Kohtelias pitää tietysti vieraalle olla ja ottaa huomioon vieraan tavat. Omalle väelle oli tietysti kinkku, niin kuin ennenkin. 

Joulupöydässä vävy kuitenkin ilmaisi hämmästyksensä vaimolleen, että aikooko tämä todellakin syödä sianlihaa. Vaimo puolustautui, että ei hän suinkaan aio ruokavaliotaan muuttaa, vaikka onkin islaminuskoisen kanssa avioitunut. Eikä hän odota, että mieskään muuttaisi, vaikka on kristinuskoa tunnustavan vaimon ottanut. Juuri sen vuoksi kalkkuna oli pöytään hankittu.

Illalla lähdettiin viemään kynttilöitä hautausmaalle. Vävy kahlasi pipo päässä hautausmaan hangessa muiden mukana, ja kaikki sujui hienosti. Vähäisiäkään ongelmia uskonnollisesta eriseuraisuudesta ei syntynyt.
Sitten mentiin tervehtimään mummoa vanhainkotiin.

Jopas alkoi ihmettely. Laitoksessa oli kyllä kynttilöitä pöydällä ja tähti jokaisessa ikkunassa ja piparkakkuja jaettu kaikille, mutta vävy ei silti ymmärtänyt asiaa alkuunkaan. Otetaan mummo mukaan kotiin, hän ehdotti, suorastaan vaati. Vävyn oli mahdoton hyväksyä, että vanhat ihmiset jätetään juhlapäivänä keskenään laitokseen. Heidänhän pitäisi olla oman perheensä mukana viettämässä uskonnollista juhlaa.

Ei mummoa kuitenkaan mukaan otettu, vaan joulun viettoa jatkettiin maan tavan mukaan.


(Kuvassa jotain niitä kamelikuskeja)

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.