Ei paljon naurata

Kiitän onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin. Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.

Sukkelia puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen, toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä kohteliaasti muiden mukana.

Olen tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.

Äskettäin tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa. Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa. Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.

Sketsiviihde on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä hahmon loputtomasta toistamisesta.

Lapsuudesta muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.

Vitsi on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan. Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa luki jotain sellaista, että "en ole gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi ei käynyt. Miksiköhän?

Tämän päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".

Siinä se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset, jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää. Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.

Pidän Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman pilkan kohteeksi.

Samanlaista visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?

Ihan kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti. Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee  muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.

Anarkistista pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!