Ei yhtään maalia

Muisteltiin porukalla jääkiekko-otteluita, kun nyt on olympialaiset. Tai siis muut muistelivat, minä en. Minä vain kuuntelin ja yritin olla huomaamaton.

Syrjään vetäytyminen ei tietenkään johtunut vaatimattomasta luonteestani, sillä sellaista ei ole. Se johtui siitä noloudesta, että minä en muista yhtään jääkiekko-ottelua. Olen toki aina joskus katsonut televisiosta ottelun, jos se on etukäteen saanut niin suuren huomion, että olen noteerannut sen katsomisen arvoiseksi yleissivistyksen kannalta. Yleensä ne ovat olleet finaaleja jossakin suurkisassa.

En vain ole onnistunut ihmeemmin innostumaan. Lopputulos on ollut jokseenkin yhdentekevä. Maalien tekijöiden nimet eivät ole jääneet muistiin.

Yhden maalin kyllä muistan, visuaalisesti. Se oli se, kun joku teki ilmaveivin. Se oli kettumaisen viekas temppu. Sellaisista aina innostun, jopa urheilussa.

Poikaporukassa puhe kääntyy aina jossain vaiheessa urheiluun. Taannoisessa luokkakokouksessa Jyväskylässä kaverit alkoivat muistella kouluvuosien peleissä tehtyjä maaleja. Hyvin tuntuivat muistissa säilyneen, niin omat kuin vastustajienkin.

Meitä oli kuitenkin muutama, jotka eivät muistaneet, minä yhtenä heistä. Se johtui siitä, että minä en ole elämässäni ehnyt yhtään maalia, en jääkiekossa, en jalkapallossa enkä missään muussakaan. Sama pätee myös koripalloon ja pesäpalloon, vaikka niissä ei käytetäkään nimitystä maali.

Joskus jossain piirissä tämä puute tuli puheeksi. Oli siinä joku toinenkin kohtalotoveri. Touhu ei vaan luonnistunut, taito puuttui ja sen myötä motivaatio.

Siinä mietittiin myös, mitä maalien puute tekee itsetunnolle. Luhistuuko siinä nuori mies aivan reppanaksi?

Väitin - ja väitän edelleen - että itsetunto sellaisesta vain vahvistuu.

Tekemättä jääneet maalit eivät ole haitanneet himpun vertaa. Muutamat korvaavat taidot ovat tuottaneet onnistumisia kaikessa, missä nuoret miehet yleensä onnistumisia himoitsevat. Asialla voisi suorastaan rehvastella, ellei siinä maistuisi hieman ylimielisen elitistinen asenne.

Voisikohan muuten sitä nimittää maalin tekemiseksi, kun pajatsossa saa kolikon osumaan oikeaan porttiin? Jos voi, niin siinä on peli, jossa lukiovuosina tein aika paljon maaleja. 

Toinen peli, jossa menestyin aikoinaan, oli se merkillinen tulitikkupeli, jonka malli on nähtävissä elokuvassa Viime vuonna Marienbadissa (Alain Resnais 1962). Maaleja siinä ei kylläkään tehty, ehkä juuri siksi se olikin niin kiehtova peli.

x  x  x 

Blogin kirjoittaminen on viime aikoina ollut heitteillä muiden kirjoitustöiden vuoksi. Ja on tässä ollut motivaation puutettakin kahdeksan vuoden väsyttämänä.

Kuten tammikuun alussa kirjoitin, olen kokeilemassa toisentyyppistä blogia. Suppeampaa, ketterämpää, vähemmän rousseaumaista. En ole vielä ollenkaan varma yrityksen onnistumisesta, mutta olen nyt saanut tehdyksi vähän toistakymmentä kokeilupostausta. Lukijoita en ole vielä päästänyt mukaan vaan olen esiintynyt tyhjälle katsomolle. Jos nyt jotakuta kiinnostaa vilkaista, niin täältä se löytyy. Saa kommentoidakin, jos jotain tuntemuksia herää.

Nuori ja notkea?

Paras urheilusaavutukseni on kansakoulun hiihtokilpailusta voitettu alpakkalusikka. Se on kyllä tallella, mutta en löydä sitä nyt. Aikomus oli valokuvata se tämän kirjoituksen kuvaksi.

En jaksa muistaa, millaisesta kilpailusta palkinto tuli. Lusikka luultavasti jaettiin kaikille osallistujille, sillä kärkipäähän en ole voinut sijoittua.

Siihen lusikkaan urheilumenestykseni sitten loppui. Kuulun sukupolveen, jonka koulu onnistuneesti lannisti kammottavilla liikuntatunneilla. Toinen samanlainen oppiaine oli musiikki. Muut aineet kyllä sujuivat.

Aikuisiällä urheilulajikseni on valikoitunut kaupunkikävely. Sen tuloksia blogin lukijat ovat saaneet nähtäväkseen runsain mitoin. Niitä löytyy, kun avaa tästä oikeasta laidasta alempaa kohdan "Kävelykierros Helsingissä".

Varsinaista kilpaurheiluakin on tullut harrastetuksi kesäkodissani Längelmäveden rannalla saunan jäähdyttelytauoilla naapurin äijien kanssa. Lajeina ovat olleet kuulantyöntö ja keihäänheitto. Dopingtestejä ei onneksi ole järjestetty.

Houkutuksia lajivalinnan laajentamiseen on kyllä ollut. Ex-sihteerini neiti B. viekoitteli minua mukaan kursseilleen opettelemaan itämaisia itsepuolustuslajeja, joissa hän on mestari. Myös viekoittelijana hän on mestari, mutta tässä hän kohtasi parempansa. Olen nähnyt hänen näytöksiään. Tulin vakuuttuneeksi, että siinä touhussa revähtää jokainen lihas ja nivel.

Katsoin televisiosta ohjelman Urheilu-Suomi 100 ykkösosan. Mestareiden harjoitusrääkki oli järkyttävää katsottavaa. Vammoja, kipua, uupumusta, hulluuden rajoille ajautumista, epäonnistumisia, itkua. Katkenneita kinttuja, mustia silmiä naisilla, ruhjeita, verta valuvia haavoja, tajuttomuuteen vaipumisia.

Luin myös Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteestä Perhesiteitä-sarjasta kahden veljeksen treenausmeiningeistä. Ei voinut kuin ihmetellä.

Kävin äskettäin erään koulun myyjäisissä. Aina kun joutuu koulun jumppasaliin, menneisyyden traumat aktivoituvat. Ei näkynyt rekkitelineitä, köysiä tai renkaita, mutta luultavasti ne jossain piilossa kyttäävät innostuneen jumppamaikan tunnin alkamista. Jossain komerossa odottavat erilaiset pukit, arkut ja patjat hyppääjiä, jotka minun tavallani eivät pääse yli ja joutuvat yhä uudestaan porukan silmien edessä nöyryytetyksi.

Oli siellä salin reunalla puolapuutkin. Se oli inhimillisempi teline. Selkä kiinni telineeseen ja ote ylimmästä puolasta. Jalkojen nosto eteen suorakulmaan. Siinä 10 sekuntia ja sitten alas. Siinä minäkin pärjäsin.

Jos olisin ollut yksin myyjäisissä, olisin kokeillut, olenko vielä nuori ja notkea.

Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.

Jos ei osaa

Muistan kun pikkupoikana 60-luvulla kuuntelin kummissani, kun isäni naureskeli pilkallisesti veljensä rakentaman uuden omakotitalon tasakattoa. Tämä ei tietenkään tapahtunut rakentajan itsensä kuullen vaan takanapäin, luotettavassa kaveriporukassa. - Eivät näköjään ymmärrä nykyisin, että vesi pitää saada katolta valumaan maahan. Kohta vuotaa sisään.

Näin sitten kävikin. Modernin näköinen tasakattoinen omakotitalo joutui kokemaan monta isoa remonttia. Vettä vuoti sisään, tuli hometta.

Toista oli isän itsensä rakentamassa talossa. Siinä oli harjakatto, niin kuin ns. rintamamiestaloissa aina. Ei vuotanut.

Kuuntelin äskettäin syrjästä keskustelua rakennusvirheistä, joiden vuoksi nykyisin on niin paljon homeongelmia, kouluissa varsinkin. Siis vain kuuntelin, en itse osallistunut. Mitäpä sanottavaa minulla olisi asiaan, jonka tekniset ratkaisut ovat minulle outoja.

Sain sen käsityksen, että vikaa on sekä rakennussuunnittelijoiden osaamisessa että työn valvonnassa.

On se kummaa, jos osaamisessa on puutteita. Miten ennen osattiin? Minulla on loistoesimerkki oman kesäkotini päärakennus Längelmävedellä. Vanha hirsirakenteinen rakennus on sata vuotta vanha. 1940 - 50-luvulla se oli puolitoista vuosikymmentä asumattomana ja hylättynä. Ei minkäänlaista vuotoa eikä lahoa eikä homevauriota. Oppia käymättömät kylänmiehet rakensivat sen talkootyönä, ja hyvä tuli.

Miksi sitten uudemmat rakennukset tuntuvat kaikkialla kärsivän homevaurioista yms? Onko rakennussuunnittelijoiden koulutuksessa vikaa? Opitaanko kelvottomia keinoja?

Samaa voisi tietysti kysyä monella muulla alalla. Miksi kaiken aikaa on joka puolella pankkikriisejä ja talousromahduksia? Ihan kuin niitä jossain tahallaan järjestettäisiin? Ovatko ne osaamattomuuden tulosta, vai sittenkin aivan erityisen taitavan osaamisen tulosta?

Mutta joka tapauksessa Suomi on täynnä homekouluja, joita pitää kiireesti korjata. Nyt alkavat jo näkyä korjaamisen ensimmäisen kierroksen tulokset. Kallis korjaus on tehty, mutta taas haisee home.

En ymmärrä. Missä on vika? Koulutuksessako?

Onhan se tietysti vaikeaa. Muutama vuosi sitten otin tarkistettavakseni kieliasun erään rakennusteknisen alan opiskelijan opinnäytetyöstä. Oli se jokseenkin käsittämätön sisällöltään. Opiskelija itsekin myönsi, ettei hän kaikkea ymmärtänyt, mitä oli tekstiinsä kirjoista kerännyt.

Niinpä. Muistui mieleen oma lukioaikainen fysiikan opiskeluni. Opettaja ei ollut ehkä niitä kaikkein kyvykkäimpiä, joten luokassa kasvoi heti sellainen hällä väliä -meininki. Yhtään mitään en muista oppineeni. Silti arvosana oli tyydyttävää tasoa. Tuli yleiseksi käytännöksi, että kokeessa kannattaa kertoa tai jakaa laskutehtävässä olevia lukuja keskenään. Kyllä opettaja sellaisen yritteliäisyyden aina parilla tai jopa kolmella pisteellä palkitsee.

Se riitti läpi pääsyyn ja jopa tyydyttävään arvosanaan. Sinnikäs yrittäminen aina palkitaan.

Muisti pätkii

Onkohan se alkavaa dementiaa, kun ei enää osaa sellaista, minkä on joskus osannut?

Näin kammottava ajatus nousi mieleen, kun yritin lukea kirjastossa vironkielistä lehteä. Se sujui huonosti. Ei se taito tietenkään ihan nollassa ollut, mutta paremmin kuvittelin lukemisen sujuvan.

Olen minä joskus ammoin osannut viron kieltä melko kohtuullisesti. Minulla on siitä ihan virallinen todistuskin opintokirjassani. Opiskelin viroa pakolliset kaksi lukuvuotta osana suomen kielen opintoja yli 40 vuotta sitten.

Pitäisi oikeastaan etsiä opintokirja nähtäville, jotta vakuuttuisin muinaisesta taidostani. Opintokirja taitaa olla kellarikomeron arkistolaatikossa. Jos nyt oikein muistan, siinä luki, että olen suorittanut alkeiskurssin ja jatkokurssin "hyvin tiedoin".

Toisaalta mitäpä merkitystä on muinaisilla opintokirjoilla, jos en enää osaa?

Dementiaepäilyjen vaimentamiseksi yritän vaihtoehtoista selitystä.  Unohtuisiko kielitaito keneltä tahansa, jos kieltä ei käytä 40 vuoteen?

Minulla taisivat mennä viron kielen opinnot hukkaan. En ole tarvinnut sitä muuhun kuin tutkintoon. En muista puhuneeni viroa kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää. En ole sen koommin lukenut vironkielistä tekstiä. Minulla ei ole ollut kontakteja, joissa olisin päässyt käyttämään kieltä. Kaksi kertaa olen käynyt Tallinnassa, siinä kaikki.

Kyse ei ole mistään vastenmielisyydestä tai boikotista. Kielitaidolle ei vaan ole tullut käyttöä. Muut kielet ovat kyllä treenaantuneet.

Kuvittelen, että kerran opittu taito olisi kohtuullisen helposti palautettavissa. Ei tarvitsisi aloittaa alkeista. Pitää ottaa harkintaan. Voisi olla hyvä ajatus ruveta poikkeamaan usein lähinaapurimaassa ja pärjätä siellä paikallisella kielellä.

Toinen tehokkaasti muistista kadonnut alue on matematiikka. Sitä tosin en ole opiskellut ollenkaan lukion jälkeen. Vai olenko? Dementian sumentamasta muististani nousee esiin epäily, että kasvatustieteen approbaturin opintoihin kuului tilastotieteen kurssi.

Mutta nyt katsoa möllötin kuin lehmä uutta veräjää eteen sattunutta mukia. Sen Beatles-vitsissä on aavistus jostain tutusta Tunnistan, että tällaisia käyräkuvioita opetettiin lukiossa. Ihan heti en kuitenkaan saa kiinni yhtälöiden ja kuvioiden ideasta.

Ei tuo kovin vaikeaa voi olla. Epäily dementiasta vahvistuu.

Taas meitä järkytetään

Taas meitä järkytetään.

Ikiaikaisen turvallinen luterilainen maailmankuvamme uhkaa luhistua. Syyllinen on tietysti taas se sama kuin aina, peruskoulu. Nyt siellä puuhataan lapsille tasa-arvoa ja neutraalia sukupuolitietoisuutta.

Haiskahtaa poliittiselta feminismiltä. Sitä kammotkaamme! Ja kansa kammoaakin, on kuulunut raivokasta vastustusta. Siihen ovat reagoineet jopa sellaiset, joita mikään ei ole tuntunut järkyttävän, ei kasvava rasismi, ei edes ääriliikkeiden väkivalta. Nyt löytyi asia, joka ei enää jättänyt kylmäksi. Netti paukkuu raivokkaasta vastustuksesta.

=   =   =  

Edellä yritän käyttää vaikeaa tyylikeinoa nimeltä ironia. (Tämän infon suuntaan blogin satunnaisille lukijoille, vakituiset lukijat huomaavat se kyllä itsekin.)

En järkyty tasa-arvopyrkimyksistä. En edes ole luterilainen. Olin kyllä lapsuuteni ja nuoruuteni, rippikoulunkin kävin mutta sitten lopetin. Olen sekulaari.

Olen aikuisiällä nähnyt läheltä traagisia tapauksia, joissa kyse on juuri tästä, poikkeavista sukupuoli-identiteeteistä. Pidän hyvänä tavoitteena, että peruskoulu pyrkii tässäkin asiassa pääsemään tilaan, jossa ketään ei leimata omituiseksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Pintataso on jo aikoja sitten saavutettu, enää ei ole tyttöjen lankakäsityötä ja poikien puukäsityötä. Mutta tämän lisäksi on vielä muutakin.

Kuvassa luterilaista naisia ja nuoria koskevaa sukupuoli- ja tasa-arvo-oppia. En ole huomannut, että kansankirkko olisi tällaisesta irtiottoakaan tehnyt. 72,9 % kansasta kuuluu Martti Lutherin nimeä kantavaan ja uskontunnustuksen sisältävään järjestöön.

Myönnän, että tässä kärjistän asiaa. Ihan tahallani. Mistä lienen mallin ottanut?

Mietteitä merkkipäivänä

Merkkipäivän kunniaksi kaivoin jälleen kirjahyllystäni esiin Aleksis Kivi -osaston kirjat. Aika paljon niitä on. Tässä kohdassa herää aina kerran vuodessa nolosteleva ihmettely, miksi niitä ei tule enää luetuksi.

Ei se arvostuksen puutteesta johdu. Kaiken olen lukenut ja kovasti pitänyt, parhaimmista suorastaan hurmaantunut. Mutta siitä on kauan, opiskeluvuosina.

Koulussa en hurmaantunut. Seitsemän veljestä kuului pakollisiin kirjoihin, olisikohan ollut keskikoulun neljäs luokka. Tunneilla kirjaa

luettiin ääneen läpi, yritettiin muka näytellä rooleja pulpetissa istuen ja lukuvuoroja vaihdellen. Lukeminen kesti ja kesti, varmaan koko lukuvuosi siinä meni tunti viikossa. Ei mitään innostusta, pelkkää pakkopullaa. Samoin kävi Kalevalalle.

Minä olin kyllä lukemisesta innostunut. Kävin kirjastossa lainaamassa luettavaa harva se ilta. Mutta koulu antoi vahvan vaikutelman, että suomalainen kansalliskirjallisuudeksi mainittu lajityyppi on vihoviimeistä junnaamista. Siihen ei pidä koskea, laatulukeminen löytyy toisaalta.

Koulun äidinkielenopetus ei onnistunut pyrkimyksessään. Olen varma, että samoin kokeneita on paljon, melkein kokonainen sukupolvi. En tiedä, olisiko myöhempien vuosien opetus onnistunut paremmin.

Myöhemmin kirjallisuustieteen opiskelijana jouduin palaamaan näihin, aluksi syvästi epäluuloisena. Käsitys kuitenkin muuttui, kun pääsin vauhtiin. Seitsemää veljestä ja Kalevalaa parempaa ei ole, kun osaa asennoitua.

Asenne siis on nyt kohdallaan, mutta silti en ole palannut nautiskelemaan. Miksi, siinäpä miettimistä. Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja esseistiikkaa olen kyllä lukenut.

Selaillessani Kivi-kirjojani juutun taas arvoteokseen, Viljo Tarkiaisen toimittaman Aleksis Kiven muisto -nimiseen teokseen, joka julkaistiin kirjailijan syntymän 85-vuotispäivän kunniaksi (Kustannusosakeyhtiö Ahjo). Kirjan kuvituksen on tehnyt Torsten Elovaara. Kiinnitän lukijan huomion kansikuvan ornamenttien yksityiskohtiin. Kuvissa on svastika, muinainen onnen symboli. Sillä ei ole mitään tekemistä myöhempien aikojen pahamaineisen poliittisen tunnuksen kanssa, sillä tämä kirja on julkaistu 1919, paljon ennen natsiaikaa.

V. Tarkiainen, Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professori, teki väitöskirjansa Aleksis Kivestä. Tähän kirjaan hän on koonnut merkittävän kokoelman Kiveen liittyvää tutkimustietoa monelta tekijältä. Kiinnostavinta on tekstikriittinen tarkastelu, miten Kiven runojen kielen yksityiskohdat ovat muuttuneet versio versiolta. Toinen kiinnostava aihepiiri on selvitys, miten mm. Molieren, Miltonin, Oelenschlägerin, Cervantesin, Byronin ja Novaliksen tekstien vaikutus näkyy Kiven teoksissa.

Kirjallisuuden professori Tarkiainen joutui myöhemmin kiusalliseen valoon, kun hänen puolisonsa kirjailija Maria Jotunin avainromaani Huojuva talo ilmestyi. Sen antama kuva professorista ei ole mairitteleva.

Arvokas kirjani on huonossa kunnossa. Sivujen laidat ovat röpelöiset, kuten kuvasta näkyy. Takakansi on irronnut, keskellä on irronneita aukeamia. Mitähän pitäisi tehdä kirjan pelastamiseksi. Ei ainakaan teipillä liimailla.

Osaamisen puute

Pärjään kohtalaisen hyvin englannilla ja saksalla. Olen tottunut käyttämään niitä työtehtävissäni. Toinen kotimainen on suorastaan intohimoni. Sitä käytän kaiken aikaa myös työtehtävien ulkopuolella niin suullisesti kuin kirjallisesti. Latinastakin muistan jotain, vaikka harjoittelu yliopiston pakollisen pron jälkeen on jäänyt vähiin.

Harmillisin puute on, että en osaa ranskaa. Sitä olisin tarvinnut työssäni. On ollut kiusallista kommunikoida ranskalaisten kanssa englanniksi. Hekin ovat usein hieman kiusaantuneita, kun joutuvat käyttämään vierasta kieltä..

Noloutta tunnen nykyisin viron kielen puutteellisesta taidostani. Olen sitä opiskellut, yliopiston peruskurssin ja jatkokurssin. Ne eivät painottuneet suulliseen kielitaitoon, mutta silti jotain pitäisi osata. Mutta opiskeluvuosien jälkeen minulla ei ole ollut käyttöä kielelle. En ole lukenut mitään viroksi, en ole puhunut kenenkään kanssa. Taito on unohtunut.

Nykynuoret saavat koulussa paremman kielitaidon kuin minun sukupolveni. He oppivat puhumaankin, minun aikanani ei. Oli pelkkää tekstin kääntämistä. Suullista oli vain tekstin ääneen lukeminen ja sanaston kuulustelu Taito tuli vasta myöhemmin ja vain niille, jotka pääsivät ulkomaille.

Eduskunnan puhemies (ps) ei osaa ruotsia. Se tuntuu nololta. Tai sitten kyseessä on puolueen ideologia, joka suhtautuu nurjamielisesti ruotsin kieleen. Sekin tuntuu nololta. Olen kaksikielisen Suomen kannattaja.

On ruotsin kielen kanssa näköjään vaikeuksia muillakin. Tavaratalo Stockmann (ei siis tavaratalo Tokmanni!) tunnetaan sekä suomenruotsalaisesta omistuksestaan että asiakaskunnastaan. Silti ei kaikki näytä onnistuvan. Vai onko vika ulkopuolisen mainostoimiston?

Sama näyttää pätevän viranomaistoiminnassa. Suomessa jokaisen viranomaisvirkaan pyrkijän pitää suorittaa ruotsin kielen tutkinto. Ei se häävi tutkinto ole vaatimustasoltaan. Näin väitän omasta kokemuksesta. Suomenkielisellä on tunnetusti vaikeuksia erottaa soinnilliset ja soinnilliset konsonantit (k ja g  / p ja b  /  t ja d). Suomenkielisen korvassa ne kuulostavat jokseenkin samanlaisilta. Mutta ruotsinkielisen korvassa niillä on selvä ero. Valitettavasti.

Onneksi pääsin karkuun

Äskeisissä isoissa juhlissa entisen työpaikkani tiloissa järjestettiin tietenkin monenlaisia kilpailuja. Niin aina.

Minulta puuttuu kilpailuvietti, kuten olen ennenkin täällä kirjoittanut. Se ei koske pelkästään urheilua, se koskee myös näitä ainaisia juhlien pelleilykilpailuja.

Viimeksi taisin joutua kilpailemaan köydenvedossa. Se tapahtui mökkinaapurin syntymäpäivillä muutama vuosi sitten. Se ei ollut mukavaa hirmuhelteessä juhlapuku päällä. Myöhemmin yöllä saunan ja juhlajuomien jälkeen järjestettiin viestijuoksukilpailu. Viestikapulana toimivat uimahousut. Ne vaihdettiin juoksijalta seuraavalle aina kääntymiskepin luona. Naisvaltainen yleisö oli kerääntynyt hurraamaan juuri siihen päähän nurmikenttää. Juoksuista toteutui vain seniorimiesten kilpailu. Muihin sarjoihin ei jostain syystä löytynyt osanottajia.

Nyt työpaikan juhlissa en jäänyt seuraamaan, millaisia kilpailuja oli tulossa. Luultavasti jotain viestijuoksuja tai vastaavaa. Pakenin parin  kilpailuvietittömän naishenkilön kanssa syvälle talon kellariin, entiseen pannuhuoneeseen, jota on iät ajat käytetty henkilökunnan salaisena tupakkatilana. Kukaan meistä ei kuitenkaan tupakoinut. Tuntui vain hyvältä päästä karkuun.

Teini-iän kilpailut olivat ihan eri asia. Juhlissa oli aina pikkurohkeita kilpailuja. Piti pitää tytön kanssa vartaloiden välissä tai suusta suuhun jotain pikkuesinettä, joka aina meinasi pudota. Se meni käytännössä pussailuksi ja kopeloinniksi, ja yleisöllä oli hauskaa. Luulen, että tytöllä ei ollut yhtä hauskaa.

Suomi on omituisten kilpailujen maa. Niistä on yritetty tehdä suorastaan kansallisbrändi. Akankanto, suopotkupallo, kusiaispesässä istuminen.

Ja sitten nämä television pudotus- ja häväistyspelit. Ne ovat samaa sukua. Ihmetellä täytyy, miten kukaan suostuu sellaiseen, ihan vapaaehtoisesti. Varmaankin isolla rahalla? Kuinka isolla? Luultavasti hyvin pienellä. Muistiin nousee aihetta oivaltavasti käsittelevä kirja "Ammutaanhan hevosiakin" (They Shoot Horses, Don´t They, Horace McCoy 1935, suom. Jouni Salojärvi 1978) ja sen pohjalta tehty näytelmä "Maratontanssit", esitetty mm. Kom-teatterissa 1981.

Ajatus harhautuu kuvittelemaan, että minä itse joutuisin joskus BB-taloon tai Nakudeitteihin paratiisisaarelle.

Kuvassa yksi varhaisimmista noloista kilpailuista. Seremoniamestarina 60-luvun suursuosikki Niilo Tarvajärvi.

(Elokuvasta "Iloinen Linnanmäki", ohj. Jack Witikka 1960)

Historian hämärästä

Suoritin arkeologisia kaivauksia työpöytäni laatikoihin. Tein hämmästyttävän löydön.

Varttuneessa iässä olevat lukijat saattavat tunnistaa kapineen. Nuoremmille se on varmaankin outo jäänne esihistorialliselta ajalta.

Vehkeen nimi on laskutikku. Ihan ehjänä laskutikkuni ei ole hautakammiossaan säilynyt, sillä siihen muistini mukaan kuuluu vielä lisäksi yksi liikkuva osa. Olisiko se nimeltään hahlo, tai jotakin sinne päin. En ole varma. Uskon puuttuvan osan löytyvän, kunhan pääsen kaivauksissani syvemmälle.

Tätä kapinetta tarvittiin 1960-luvulla lukion matematiikan opiskelussa. Tai en minä muista tarvinneeni, mutta pakollinen se oli. Aika kalliskin, muistelen, että sen hankinta aiheutti raha-aiheisen vakavan keskustelun kotona.

Koulussa fysiikan luokan seinällä oli jättikokoinen laskutikku, ja sillä opettaja demonstroi, kuinka sitä käytetään. Tikun keskiosaa ja hahloa siirtelemällä erilaisten laskusuoritusten vastaukset löytyvät joltakin toiselta riviltä. Tikun takapuolella on kaavakuvia eri laskutapojen suorittamiseksi.

Minä en yrittämälläkään onnistu saamaan muististani kaivetuksi, että olisin tätä vekotinta mihinkään käyttänyt, en hahlolla tai ilman. Ehkä se oli pitkän matematiikan lukijoille hyödyllinen, minä luin lyhyen matematiikan, hyvin lyhyen.

Kamalia koulumuistoja

1950- ja 60-luvun koulu oli tehokas aiheuttamaan lapselle pelkoja. Minulle se tuotti kammon ainakin musiikki- ja liikuntatunneilla harjoitettavia toimintoja kohtaan. Monille se tuotti myös kauhukokemuksia luokan edessä esiintymistä kohtaan, mitä tapahtui eniten äidinkielen tunneilla pidettävien esitelmien muodossa. Tältä häiriöltä minä kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä vältyin. Opin suorastaan pitämään esiintymisestä luokan edessä, kunhan sen sai tehdä puhuen, ei laulaen. Aikuisena siitä tuli ammattikin.

Yksi koulun aiheuttama pelko ei liittynyt opetukseen vaan terveydenhoitoon.

Olisikohan ollut kansakoulun kolmas luokka, kun koko luokka vietiin jonossa terveydenhoitaja rva Erosen vastaanottohuoneeseen. Siellä meidät komennettiin riisumaan paidat pois. Sitten Eronen sipaisi jotain ainetta pumpulitupolla rintaan ja pisti laastarilapun päälle. Viikon kuluttua mentiin uudestaan vastaanotolle. Nyt Eronen repäisi laastarin irti ja katsoi, mitä sen alla oli.

Kaikki muut selvisivät testistä paitsi minä ja luokkatoverini Irma U. Me kaksi jouduimme rokotukseen. Irma itki ja rimpuili vastaan. Tarvittiin opettaja pitelemään kiinni, jotta hänet saatiin rokotettua. Minä menin ilman pitelijää mutta pelkäsin aivan hysteerisesti. Kyllä se sattuikin.

Vuoden kuluttua sama laastarilappuliimaus toistui. Ja taas olimme minä ja Irma ainoat, jotka vietiin pistettäväksi. Ja sama uudestaan kolmantena vuotena, vaikka kansakoulu oli jo muuttunut oppikouluksi. Irma rimpuili vastaan, minä olin alistuvaisempi. Sattui se kyllä aika pahasti.

Epäselväksi jäi, mikä minun ja Irman rintaan liimatun laastarilapun alla oli vikana, että vain meidät vietiin kidutukseen ja kaikki muut armahdettiin. Epäselvää se on vielä tänäkin päivänä. Vaikka olimme vähän alle ja vähän yli kymmenvuotiaita silloin 60-luvun taitteessa, ei ikävä kokemus ole päässyt unohtumaan.

Tästä olen kuitenkin päässyt täydellisesti ohi. Tämä muinainen muistikuva juolahti kuitenkin tänään taas mieleen, kun kävin terveyskeskuksessa ottamassa rokotuksen kausi-influenssaa vastaan. En pelännyt yhtään, eikä sattunut yhtään. Aina se kuitenkin juolahtaa mieleen, vaikka kaikenlaisia rokotuksia on kertynyt aikuisvuosien varrella vaikka kuinka paljon. Vuosikymmeniin en ole enää pelännyt. Yksikään pistos ei ole sattunut niin kuin ne muinaiset rva Erosen pistokset.

Kai minussa kaikesta kehityksestä huolimatta elää sisälläni elämäni loppuun asti häivähdys siitä arasta ja ahdistuneesta koulupojasta.

(Kuva: Topi Ruotsalainen - kuva Kiasma-näyttelystä 2013)

Tuhmien poikien lehti

Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 

Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.

Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.

Petipuuhailua

Lukioikäisenä kävin ammatinvalinnan psykologin testissä. Testin tulos kertoi, että yksi vahvuuksistani oli sorminäppäryys. Siispä sain suosituksen hakeutua ammattiin, jossa tästä lahjakkuudesta olisi hyötyä.

Hakeutumatta jäi. Tai en ainakaan näe, millainen yhteys sorminäppäryydellä voisi olla suomen kielen, kirjallisuuden tai kasvatustieteen opiskeluun. Ellei sitten konekirjoitus, jota olen ammatissani harjoittanut runsaasti.

Ammatinvalinnan ohjaajan suositus nousi taas muistin kätköistä esiin, kun kesällä innostuin sorminäppäryyttä vaativasta petipuuhailusta.

Kesäkodissani sängyn vieressä on vuosikymmeniä vanha seinävaate. Sen alareunassa kiikkuu hapsuja, villalankoja, joista koko seinävaatekin on tehty. Hapsut ovat vuosikymmenien varrella rispaantuneet.

Otin asiakseni aamuisin herätessäni viivytellä sängyssä, haaveilla mukavia ja samalla harrastaa sorminäppäryyttä.

Aloin nimittäin letittää niitä seinävaatteen rispaantuneita hapsuja.

Neljä lankaa yhteen, lettipunos ihan samoin kuin pullapitkossa, ja siinä se on. 

Yksi punos aamussa riitti. Kolmekymmentä aamua, ja valmista tuli. Hieno lopputulos, eikö? Minulla ON näppärät sormet.

Hyötyruotsi

Törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa oli voimakasta aggressiivisuutta ruotsin kieltä kohtaan.

En voi ymmärtää, miksi asenne on niin laajalle levinnyt. Voiko kyseessä olla vielä häivähdys perisuomalaista hurriherravihaa kohtaan? Minulle ruotsin kieli on ollut tärkeä ja hyödyllinen taito.

Osaan ruotsia aika hyvin. Luen päivittäin ruotsinkielistä sanomalehteä, luen ruotsalaiset kirjat alkukielellä, olen nuorena asunut Tukholmassa melkein viisi vuotta ja minulla oli silloin ruotsalainen tyttöystävä -  ja pienen hetken myös norjalainen. Minulla on paljon ruotsinkielisiä suomalaisia ystäviä, ja heidän kanssaan pyrin puhumaan ruotsia.

Koulussa minulla taisi olla pientä etua siitä, että olin lapsena saanut kosketuksen ruotsin kieleen isoäitini kautta. Hän tosin kuoli varhain, mutta jotain jäi mieleen.

Minun sukupolveni opiskeli lukiossa ruotsia Anders Collinin oppikirjasta Ruotsin kielen käännöstehtäviä. Se ei ollut kovin mukava oppikirja.

Ykkösosa oli teksiosa. Siinä oli jokaisessa kappaleessa alussa ruotsinkielinen teksti ja perässä suomenkielinen teksti. Ne piti kääntää sanasta sanaan. Aiheet pysyivät tiukasti Ruotsin muinaisissa kuninkaissa ja heidän urotöissään, tai muissa lukioikäiselle opiskelijalle vastenmielisissä aiheissa. Kirjoissa ei ollut kuvia, pelkkää tiukkaa tekstiä alusta loppuun.

Kakkososa oli sanasto. Siinä riitti pläräämistä, sillä aihepiirin mukaisesti sanasto keskittyi ikivanhoihin aiheisiin.

Englannin oppikirjat tuntuivat Colliniin verrattuna raikkailta ja moderneilta. Niissä oli jopa omaa aikakautta ja nuorisoa käsitteleviä tekstejä. Oli väljä taitto ja paljon kuvia.

Ruotsin kielen opettaja oli vähän pahoillaan siitä, että joudumme käyttämään Collinin kirjaa. Syy oli siinä, että yliopettaja Collin laatii itse ylioppilaskokeen tehtävät, ja ne noudattavat siis kokeen laatijan omien oppikirjojen aiheita ja sanastoja. Muun kirjan käyttö olisi epäviisasta.

Minulla ovat Collinin tallella kesäkotini kirjahyllyssä, repaleisina ja täynnä rivien väleihin tehtyjä käännösmerkintöjä. 

Näytteeksi nuorille ja nostalgiaksi omalle ikäpolvelleni pari sivua tästä sukupolvikokemuksesta.

Äidille mieliksi?

   

Kuvassa on minun itseni piirtämä ja kirjoittama äitienpäiväkortti. Vuosi on 1958. Kortti on tehty opettajan johdolla kansakoulun toisella luokalla. Kortissa on etukannella vahaliiduilla piirretty kukkakimppu ja sisälehdelle parhaimmalla kaunokirjoituksella laadittu kirje äidille ja piirros perheestä. Osat on sidottu vihkoksi sinisellä silkkinauhalla, jossa on kannen päällä rusettisolmu.

Aika reppanoita kukkia, täytyy myöntää.

Muistan kohtalaisen tarkasti tilanteen. Opettaja määräsi kirjoittamaan kirjeen äidille. Siitä ei oikein meinannut tulla mitään, ja niinpä opettaja kirjoitti mallikirjeen liitutaululle. Sen varassa jokaisen piti sepittää oma kirjeensä.

Kaunokirjoitus on huolellista mutta hentoa ja vaikea skannata. Teksti menee näin: 

"Kirje äidille!  Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteet ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei hei Äiti. 

Tämä perustui mallikirjeeseen pojille. Tytöille oli toisenlainen. Sen anteeksipyynnön aihetta en muista, mutta ei se ainakaan kenkien kasteleminen ollut. Jotain herttaisempaa äidille mieliksi.

Kotona äitienpäivän aamuna korttini sai aikaan hieman ihmettelyä. Mikä tämä kenkien kastelu on?

En ollut sitä sorttia pikkupoika joka plutaa lammikoissa ja sotkee itsensä. Toinen kummeksunnan aihe oli varmaan kiittely hoidosta, sillä meillä sairasta lasta tuli aina hoitamaan mummo, joka asui yläkerrassa. Äiti pääsi töihin.

- Näin piti kuitenkin kirjoittaa, opettaja käski.

Traumaattinen viiva

Olin lähellä tehdä erehdyksen.

Ei olisi ollut edes ensimmäinen kerta. Sama tapahtui kerran aikaisemminkin. Aikaa siitä on kylläkin kulunut jo yli 50 vuotta, mutta silti muistan. Voisikohan siitä käyttää nimitystä pysyvä trauma?

Kävin Aurora Karamzinin Hakasalmen huvilan näyttelyssä, jonka nimi on "Musiikkia - kaupungin soivat muistot". Oikein onnistunut näyttely. Toi nostalgisia muistoja, sillä esillä oli paljon aineistoa, jossa olen itse ollut osallisena. Oli tutun näköisiä radioita, levysoittimia ja magnetofoneja 1960-luvulta. Oli tuttuja LP-levyjen kansia. Oli tuttujen artistien ja bändien keikkajulisteita. Oli merkittävää esineistöä, kuten Hurriganesien kitarat ja Lepakkoluolan ovi. Oli valokuvia monenlaisista kuoroista, orkestereista ja soittokunnista. Oli koulujen laulukirjoja, myös ne minulle tutuiksi tulleet.

Tanssimaankin pääsi. Luonnollisen kokoinen video-tanssinopettaja opetti askeleita vaikka kuinka moneen tanssiin. Minäkin uskalsin yrittää. Ja kaikkialla soi aiheeseen liittyvä musiikki.

Kaikkineen oikein antoisa ja kiinnostava näyttely.  Suosittelen. Tässä  linkki, josta voi katsoa lisätietoja.

-   -   -  

Loppuun vielä se lähellä ollut erehdys ja trauma.

Näyttelyssä oli yksi huone, joka muistutti 50-luvun kansakoulun luokkahuonetta. Oli vanhanmallinen pulpetti, kateederi, opettajanpöytä ja liitutaulu. Opastuskyltissä kehotettiin istumaan pulpettiin ja suorittamaan laulukoe. Meinasin mennä mutta viime hetkellä vetäydyin.

Olen yli puoli vuosisataa sitten ollut kansakoulun laulukokeessa. Piti mennä luokan eteen laulamaan. Se oli samalla sisäänpääsykoe koulun kuoroon.

En minä muistini mukaan niin siitä kuorosta itsestään ollut innostunut, mutta kun siellä oli eräs tietty Leena. Minä halusin olla siellä missä Leenakin. Minä valitsin laulukseni "Tein minä pillin pajupuusta".  Laulu meni mönkään. Sanatkin menivät jossain kohtaa sekaisin ja laulu katkesi kun piti sanoa väliin  "ei ku" ja jatkaa sitten laulua oikeilla sanoilla. En päässyt kuoroon. Todistukseen tuli viiva laulusta, ja se siinä pysyi vuodesta toiseen. Kuvassa todisteaineistoa kolme vuotta myöhemmältä ajalta, oppikoulusta.

Näyttelyn laulukokeessa oli mikrofoni pulpetilla ja liitutaululla lista lauluista, joista sopi valita. Ei siinä "Pajupilliä" ollut mutta tuttuja lauluja kaikki kuitenkin. Opettajaa ei ollut paikalla, joten suorituksen olisi arvostellut ilmeisesti tietokone.

En ruvennut laulamaan, koska luokkahuoneessa oli ihmisiä. Tyhjässä luokassa olisin ehkä uskaltanut.  Täytyy harkita, menisinkö näyttelyyn joskus uudestaan ruuhkattomaan aikaan, jolloin ehkä onnistuisin suorittamaan kokeen ilman yleisöä. Olisihan se revanssi, jos arvosana ei enää olisi viiva.

Itsetutkiskelua

Vaasalainen hotellin aamiaispöydässä tutustuin ohimennen norjalaisen pariskuntaan. Juttelun aihe kääntyi heti hiihtämiseen. Niin norjalaisten kanssa kääntyy aina. Minulla on kokemusta asiasta. Joskus se kääntyy myös mäkihyppyyn, mutta se on melkein sama asia.

Kyläpaikassani katsottiin televisiota. Sieltä tuli hiihtokilpailua. Kilpailemassa oli norjalaisia ja ruotsalaisia. Norjalaiset voittivat. Saattoi mukana olla joukon jatkona suomalaisiakin, mutta heitä ei paljon näytetty. Ei oikein sytyttänyt tällainen kilpailu.

Nyt ei lukijan pidä luulla, että suhtautuisin penseästi hiihtourheiluun. Olen lapsena ja nuorena seurannut sitä paljon. Suuria elämyksiä tarjosivat Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteelliset selostukset radiossa. Koulussa opettaja kantoi radion kodistaan luokkaan, kun  iso kisa oli käynnissä. Muistan vieläkin, kun olympialaisissa 1960 Suomi sai kaksoisvoiton viidelläkympillä (Hämäläinen ja Hakulinen). Porilaisten marssin kohdalla luokka määrättiin seisomaan asennossa ja opettaja itki.

Jotain sellaista kansallistunnetta norjalaiset ilmeisesti tuntevat vieläkin. Suomalaiset eivät. Kun seuraavana aamuna taas istuin norjalaisen pariskunnan kanssa aamiaisella, taas puhuttiin hiihtokilpailusta. Minulta kysyttiin, miksi Suomi ei enää menesty.

En minä tiedä. Laji on kadonnut tietoisuudestani. Jotain kun piti vastata, niin arvelin, että jääkiekko on vienyt nuoret pois laduilta. Norja on siltä pääosin välttynyt. Samoin dopingilta. Sain kuulla vakuutteluja, että norjalaiset ovat puhtaita, samoin suomalaiset - nykyisin. Niin varmaan.

Sitä vähän itsessäni ihmettelen, että vaatiiko innostuminen todellakin oman maan kansalaisen menestymistä suurkilpailuissa. Yksilöthän siellä hiihtävät, eivät kansakunnat. Enkö yhtä hyvin voisi innostua norjalaisten menestyksestä? -  Mutta niin se kai menee. Miten muutoin selittäisin itselleni kiinnostuksen katoamisen? Poikaikäisenä seurasin monia urheilulajeja, nykyisin pelkästään keihäänheittoa.

Minä - urheilunationalisti? Tässä on kyllä itsetutkiskelun paikka.

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.

Pitäisi osata

Väittävät, että iän karttuessa tulee helpommaksi myöntää, että en minä ihan kaikkea osaa.  Että olen saattanut joskus erehtyäkin.

Tyttäreni moitti aikuiseksi kasvettuaan minua siitä, että yritin hänen teinivuosinaan esiintyä asiantuntevasti asioissa, joista en todellisuudessa tajunnut mitään. Kuten kodin viihde-elektroniikan asennustöissä. Tai ulkomaanmatkoilla vieraissa kaupungeissa kulkureittien opastajana. Tai kesämökillä rakennusten korjaustöissä.  Tai metsäretkillä kasvien tunnistamisessa.

Saattaa moitteissa olla perääkin. En oikein muistanut tapauksia, joihin hän viittasi.

Äskettäin jouduin työpaikalla kiusalliseen tilanteeseen. Piti laskea nopeasti muiden nähden hankala ja moniosainen lasku. Muilta osin se meni hyvin, mutta loppuvaiheessa siinä oli prosenttilasku.

Olen kouluajoista lähtien joutunut sen tosiasian eteen, että matematiikka ei ole vahva alueeni. Lukiosta selvisin muilta osin kelpo arvosanoin, mutta matematiikka meni läpi niukin naukin. Sen koommin en ole matematiikan taitoja tarvinnut mihinkään sen vaikeampaan kuin veroilmoituksen vähennysten yhteenlaskuun. Siinä on maksimitasoni, josta selviän ongelmitta.

Nyt yllättäen eteen tulleessa prosenttilaskussa tarvittiin kaavaa, josta minulla oli muistissa vain harmaa haituva. Luku jaetaan sadalla ja kerrotaan sillä toisella luvulla Vai menikö se niin päin, että luku jaetaan sillä toisella luvulla ja kerrotaan sadalla...

Miten selvisin? Jouduinko tunnustamaan, että en osaa? Kyllä jouduin, melkein. Kieroilin hädissäni asian niin, että lasken tämän valmiiksi myöhemmin, nyt ensin hoidamme toisen, kiireellisemmän asian.

Aina valpas entinen sihteerini neiti B. taisi tajuta tilanteen ja käytti sen hyväkseen. Hän työnsi valmiin laskun eteeni. Hänen ilmeessään oli sekalainen kokoelma itsevarmuutta, omanarvontunnetta ja voittajan ylenkatsetta heikommalleen.

Ei apu ilmaista ollut. Ei se koskaan ennenkään ole ollut. Tiedän sanomattakin, että joudun taas tarjoamaan neidille tasokkaan illallisen.

Kotona katselin jälkeenpäin matematiikan kirjoja. Vanhat kouluaikaiset kirjat ovat tallella. Tuli muistoja mieleen. Ei kovin mukavia muistoja. Lukiovuodet olivat tältä osin yhtä tuskaa.

Prosenttilaskun kaavat olivat kirjassa paikoillaan - tosin keskikoulun oppikirjassa, ei lukion. Muistin väärin. Kaavat oli punakynällä vahvasti alleviivattu ja kehystetty. Se oli tärkeän asian merkki.

Sopimaton pukeutuminen

Nuorta pääministeriämme on moitittu liian rennosta käyttäytymisestä ja epämuodollisesta pukeutumisesta. Kesällä hän saapui johonkin tilaisuuteen polkupyörällä polvihousuissa. Eihän sellainen ole pääministerin arvovallalle sopivaa.

Minä en tällaisesta erityisemmin osaa järkyttyä. Muita kritiikin aiheita minulla kyllä olisi, mutta ne eivät kuulu tämän kirjoituksen piiriin. Kulkekoon vaikka uimahousuissa. Jos polvihousupoliitikko saa erilaisuudellaan suuren äänisaaliin, niin mikäpä siinä. Vastapainoksi poliittiset linjanvedot näyttävät karkottavan äänestäjiä sekä ministeriltä itseltään että varsinkin hänen puolueeltaan. Sitä pidän paljon tärkeämpänä. Siinä ei näytä auttavan edes möreämmällä äänellä puhuminen.

Muodollisesta pukeutumiskoodista poikkeaminen voi olla joskus tehokastakin. Esimerkin muistan omilta kouluajoiltani. Opettajan odotetaan pukeutuvan asiallisesti ja välittömästi.

Naisopettajan tuli olla keski-ikäinen, tarmokkaan oloinen, huoliteltu, siisti, korkeintaan kevyesti meikattu, aina samanlainen kampaus, päässä silmälasit, joiden kehykset olivat kalliin näköiset. Poikkeus sallittiin nuorelle kuvaamataidon opettajalle, jolla sai olla Marimekkoa, sillä siitä tuli tyttömäinen vaikutelma.

Miesmaikalla piti olla hieman nuhjuinen teryleenipuku, kravatti kaulassa, hilsettä olkapäillä ja ruskea nahkasalkku kädessä. Poikkeuksia sallittiin kaksi. Jumppamaikka sai olla verryttelypuvussa, musiikin nuori sijainen sai kulkea farkuissa ja villapaidassa ja hänellä sai olla liian pitkä tulla.

Mitä tapahtuikaan, kun opettaja poikkesi tästä yleiskaavasta? Muistiini on jäänyt, kun 60-luvun lopussa lukiossa luokan eteen ilmestyi vuoden ajaksi englannin sijainen. Ulla-opettaja oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän oli omaksunut aikakauden kaikki parhaat nuoren naisen pukeutumismallit, minihame, kireä t-paita, monipuolista hippi-imagoa. Käsiteltäviin teksteihin alkoi ilmestyä oppikirjan rinnalle myös aikakauden lauluja: Hair-musikaalia, Jefferson Airplanea, Beatlesia. Johan alkoi opiskelu maistua, minulla niin kuin monella muullakin pojalla. Varmaan tytöilläkin.

Vuosi kului, mutta Ulla-opettaja ei enää tullut. Tuli uusi keski-ikäinen, siisti, huoliteltu, kevyesti meikattu, jolla oli kalliin näköiset silmälasin kehykset. En tiedä, johtuiko Ulla-opettajan katoaminen hänen pukeutumisestaan. Ainakaan opiskelussa saavutetun  edistymisen puutteesta se ei voinut johtua.

Minä olen pukeutumiskoodiltani vähän kuin Kreikan uusi pääministeri: en mielelläni käytä kravattia. Joskus takavuosina käytin. Virka vaati. En pitänyt tarpeellisena rimpuilla vastaan. Ei se mielestäni ole tarpeellista tähänkään suuntaan. Frakkiinkin olen aivan suosiolla pukeutunut.

Kuvassa asiallisen pukeutumisen ongelmatilanne elokuvassa "Äl yli päästä perhanaa" (Ohjaus Matti Kassila 1968,  kuvassa Toivo Mäkelä ja Maija Karhi).