Pientä muutosta havaittavissa

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi viikkoa siitä, kun jäin virastani osa-aikaeläkkeelle. Ei tunnu vielä missään!  

Täysiä vapaapäiviä on ollut tasan yksi.  Sen vietin pääasiassa katsellen ikkunasta Töölöntorille. Muu aika on mennyt kirjoitusprojektissa, joka on nyt valmis. Ei ala vapaus vielä ensi viikollakaan, sillä olen lähdössä Tukholmaan valmistelemaan erästä kokousta.  

Mutta nyt alkava viikonloppu sisältää huomattavan vapautumisen entisten virkavuosien vaivoista. Jos olisin vielä täydessä virkavastuussa, joutuisin lähtemään viikonlopuksi Raaseporiin Vuoronvarausviraston edustustiloihin pitämään kokousta. Se on vuosikymmenen ajan kuulunut ohjelmaani viikon 11 viikonloppuna. Nyt en lähde.   

Kun luen viimevuotista merkintäni Raaseporin kokouksesta täältä , en tunne menetyksen kaipuuta. Sihteerini neiti B. joutuu pärjäämään ennakkovalmisteluissa ihan omin nokkineen. Hän kyllä pärjää.  

Raaseporin sijasta minä lähden hiihtolomaviikonloppua viettämään kotikaupunkiini Jyväskylään. Tosin hiihto ei kuulu ohjelmaan, mutta ei se mitään, en ole pikkutarkka vähäisistä puutteista. En lähde autolla, vaan legendaarinen valtionyhtiö VR hoitaa kuljetuksen. Osaan nauttia junakyydistä.  

Kuvassa aiheeseen liittyvä hieno mainosjuliste. Se ei ole aivan uusi vaan vuodelta 1937. Klikkaamalla sen saa suuremmaksi.  

Tyhmyyden ylistys

Annoin ylipuhua itseni lähtemään viikonloppureissulle Tampereelle kyläilemään vanhan kaverin luo.

Junamatka kestää kaksi tuntia. Siihen tarvitaan lukemista. Iltapäivälehtiä en kelpuuta, sieppasin siis kirjahyllystäni jotakin, johon olen pitkään ollut aikeissa tarttua. Sellaisia hyllyssä on paljon.

Katse osui tyrkyllä olevaan sinikantiseen Erasmus Rotterdamilaisen kirjoittamaan teokseen Tyhmyyden ylistys (Moriae Economium 1509). Muistan aloittaneeni sen ennenkin ja jättäneeni kesken. Syy ei ollut kirjan huonous vaan sen herättämät ajatukset.

Jos kirja pysähdyttää, ajatuksille pitää antaa aikaa.

Sitten tuli jotakin muuta ja Erasmus unohtui vuosiksi, kunnes nyt taas tunki itsensä käteeni.

Tätä ”viisaasti typerää” teosta on luonnehdittu systemaattiseksi analyysiksi maailmanhistoriassa vaikuttavasta voimasta, joka pohjaa suurenmoiseen itsepetokseen ja juuri siksi saa aikaan suurenmoisia tuloksia.

” - - elämässä yleensä kaikilla asioilla on kaksi erilaista hahmoa. Moni seikka, joka ensi katsannolla muistuttaa kuolemaa, merkitseekin tarkemmin katsoen elämää, ja päinvastoin elämä voi sisältää kuoleman, kauneus rumuuden, rikkaus köyhyyden, häpeä kunnian, oppineisuus tyhmyyden, voima heikkouden, rohkeus pelkuruuden, ilo murheen, ystävyys vihamielisyyden, terveys sairauden; sanalla sanoen, jokainen asia, kun paljastatte siitä Silenoksen, kääntyä ylösalaisin. 


Ehkäpä puhun jonkun mielestä liian filosofisesti; no hyvä, katson voinko hänen vuokseen nousta tyvestä puuhun.


Kuka kiistäisi sitä, että kuningas on rikas mies ja alamaistensa herra? Mutta jos hän on raaka ja irstas mies eikä mikään voi tyydyttää hänen mieltään, niin kaiketi yhdytte minun mielipiteeseeni, että hän on surkea kerjäläinen. Ellei hän kykene vapautumaan vioistaan ja himoistaan, niin onko hän muuta kuin surkea orja?   - -

Kuvitelkaa, että joku yrittäisi riisua näyttelijältä kesken esityksen hänen naamionsa näyttääkseen yleisölle taiteilijan todelliset kasvot. Eikö se turmelisi koko näytäntöä? Eikö moinen yksilö olisi, vähäjärkisen lailla, kivitettävä ulos teatterista? Sillä hänhän tarjoaisi katseellemme aivan yllättävästi kokonaan uuden kuvan: hän osoittaisi, että äskeinen nainen olikin mies, nuorukainen vanha ukko, kuningas orja ja jumala tavallinen ihmiskurja. Se joka riistää ihmisiltä heidän kuvitelmansa, murentaa koko esityksen; heidän katseensahan on tuon harhan, tuon petoksen kahleissa. Ja mitä muuta koko inhimillinen elämä on kuin huvinäytelmää, jossa jokainen omaksuu jonkin vieraan hahmon ja esittää osansa naamioituneena, kunnes Suuri Ohjaaja siirtää hänen näyttämön taakse. Tämä ohjaaja määrää myös yhden ja saman näyttelijän milloin mihinkin osaan ja asuun; hän joka juuri äsken istui kullassa ja purppurassa valtaistuimella käyskentelee nyt orjan repaleisiin verhottuna. Totta tosiaan, koko maailman meno on vain varjoleikkiä. Mutta koskaan tämä suuri huvinäytelmä ei muutu muuksi. (latinankielisestä alkuteoksesta suom. Kauko Kare).

Lukeminen loppui tähän, sivulle 58, siis taas kesken. Loppumatkan mietin, löytyykö Erasmuksen teesille esimerkkejä minun tuntemastani nykymaailmasta.
Kyllä löytyi. Läheltäkin.

Eikä maksa mitään

Matkustin junalla Turkuun, kuten viime kirjeessäni uhkasin.

Helsingin asemalla lipunmyynti oli toisenlaista kuin ennen. Luukuille oli kaamea jono, uuden automaatit oli suljettu. Isoissa tiedotteissa kerrottiin, että matkalippuja myydään junassa. Tervetuloa!

Nousin junaan. Lipunmyyjää vaan ei näkynyt. En oikein tullut käsitykseen, olisiko itse pitänyt lähteä myyjää etsimään vai oliko sellainen ihan oma-aloitteisesti tulossa kaupustelemaan. Tein niin kuin muutkin eli en tehnyt mitään.

Matka sujui rattoisasti, kuten junassa aina. Kohta saavuimmekin Turkuun, ja matka oli edelleen maksamatta. No, en siitä suurta murhetta kantanut.

Asemalaiturillakaan ei seisonut lipuntarkastajia, kuten usein Helsingin metrossa. Sen sijaan siinä seisoi hattupäinen herra, joka huusi suoraa huutoa ja huitoi ja pyöri kädet levällään kuin kiekonheittäjä. Kiekkoa hänellä ei onneksi ollut kädessään, vain kaljapullo. Toinen kenkä oli pudonnut jalasta.

Sen verran tulin hänen itkunsekaisesta rähjäämisestään ymmärtämään, että hän oli Kuopiosta tulossa ja matkalla Ouluun. Hän ei voinut käsittää, miksi VR oli kuljettanut hänet Turkuun. Hän uhkasi haastaa oikeuteen kaikki syylliset pääjohtajasta veturinkuljettajaan. Tulee VR:lle isot korvausvaatimukset menetetyistä bisneksistä.

Minulla sen sijaan ei ollut vaatimuksia VR:lle, pikemminkin toisin päin. Istuin Turussa seminaarin ja käytin valmistellun puheenvuoron. Yöksi menin kaverin kämpille. Seuraavana päivänä seminaari jatkui, mutta enää en puhunut mitään. Mielelläni olisin mennyt kiertämään paikkakunnan näyttelyitä, mutta ei sitä oikein kehtaa lintsata työhön kuuluvasta tilaisuudesta, vaikka se olisi kuinka turhanpäiväinen.

Paluumatkalla Helsinkiin en päässyt kokeilemaan, vieläkö junayhtiö tarjoaa ilmaisen palvelun, sillä kaveri oli lähdössä asioille Helsinkiin ja sain häneltä autokyydin.

Jostakin pitkäaikaismuistin hämäristä sopukoista pulpahti kesken ajomatkan esiin vanha synti 70-luvun alusta. Siinäkin menin Turkuun ja jätin maksamatta. Olin silloisen tyttöystävän kanssa matkalla Helsingistä Ruisrockiin bussilla. Matkan puolivälissä Lahnajärvellä oli bussien taukopaikka. Vasta siellä bussiimme nousi rahastajaneiti. 

Neiti kulki rahalaukkunsa kanssa bussin käytävää ja keräsi maksuja. Kohdalle tullessaan hän kysyi, mistä mihin. Minä valehtelin, että Lahnajärveltä Turkuun.

Neidin katseesta näki, että hän ei tainnut uskoa. Mutta hän ei ruvennut tiukkaamaan. Ehkä hän ymmärsi, että siinä oli köyhiä opiskelijoita. Anti mennä.

Näin ne vanhat synnit painavat. 40 vuoden jälkeen pulpahtelevat esiin, kun tulee asiaan liittyvää virikettä.

* * * 

Seuraavana aamuna Vuoronvarausvirastoon saapuessani täytin päivärahailmoituksen. Tuli yllättävä ongelma, jota en ollut huomannut. Minulla ei ollut suoritetusta virkamatkasta matkalippuja, ei hotellilaskua, ei mitään. Miten olen toteuttanut matkamääräyksen? Kävelinkö Turkuun? Polkupyörällä? Peukalokyydillä? Teltassako asuin? Miten saadaan aikanaan tilintarkastajat uskomaan, että olen matkalla edes ollut?

Kuvassa Helsingin rautatieaseman kivimiehet, ne joita VR on onnistuneesti käyttänyt mainoksissaan. Yksikin mainoskilpailun palkintoraati perustelee päätöstään:

”VR:n mainonta on jo pitkään ollut tuoretta ja tunnistettavaa. Mielikuva VR:stä on mainosten myötä muuttunut dynaamisemmaksi ja iloisemmaksi. Menestyksekäs mainostus on vaikuttanut yrityksessä myös sisäisesti. VR:n henkilökunnan ammattiylpeys on lisääntynyt.”

Niin oikke! Pistäkääpä vielä mainokseen, että ei maksa mitään.

Junamatkoja

Dessun mielestä juna on matkustusvälineenä ylivoimainen. Se voittaa nautinnollisuudessa auton ja lentokoneen. Junassa on tunnelmaa.

Kesän mittaan Dessulla oli useampaankin kertaan tilaisuus matkustaa junalla sekä Suomessa että Saksassa. Ensimmäinen matka alkoi kesäkotini lähimmältä asemalta Orivedeltä kohti Helsinkiä. Matkateko sujui rattoisasti aina Tikkurilaan saakka, mutta sitten alkoi takkuaminen.

Onhan tästä kirjoitettu ja valitettu vuosikausia, mutta ensimmäistä kertaa se osui Dessun omalle kohdalle. Milloin on veturissa vikaa, milloin ohjauskeskuksessa, milloin rataverkossa, milloin on lunta ja jäätä, nyt on kuulemma konduktööreistä pulaa. Näin on kerrottu.

Sääli ja vahinko. Pidän katastrofina, jos juna matkustusvälineenä menettää maineensa. Niin ei saisi käydä, mutta huonolta näyttää.

Pasilan jälkeen juna pysähtyi. Ei tapahtunut mitään. Siinä seisottiin Eläintarhan urheilukentän kohdalla. Kuulutus kertoi, että jotain joudutaan hetki odottamaan. Odottaminen kesti ja kesti. Sitten juna liikahti eteenpäin mutta pysähtyi kohta uudestaan.

Niin lähellä pääteasemaa mutta niin kaukana perille pääsystä.

Dessu oli äskettäin sattunut lukemaan kirjan, jossa myös tultiin junalla Helsinkiin. Siinä matkanteko ei takkuillut, päinvastoin. Paikalleen juuttuneessa junassa istuvan Dessun mieleen häivähti kateus siitä, kuinka hyvin asiat ennen muinoin sujuivat, junaliikennekin. Kirja on Juhani Ahon ”Helsinkiin” (1889).

” - - Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki, johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vaan ahnaammin itseänsä kohti nielee! - -

Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, kiiti kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohi ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen. - -

Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tohotti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä." 

Tiedoksi vaan VR:lle ja ratahallintokeskukselle, että Juhani Ahon kuvaamaan palvelutasoon pitäisi nykyisinkin pyrkiä. Älkää päästäkö Helsinkiin matkustamisen tilannetta niin pahaksi kuin oheisissa Amerikan-kuvissa, jotka ovat elokuvasta Kenraali (The General, ohj. Buster Keaton 1926). (Klikkaamalla kuvat saa suuremmaksi).

Työuria pitäisi lyhentää

Dessu on kotiutunut Raaseporin seminaarista, mutta ei yhtään viisaampana kuin lähtiessään. Seminaarin tuloksena perustettiin työryhmiä ja laaditaan selvityksiä ja kirjoitetaan muistioita, niin kuin aina ennenkin. Riittääpä puuhaa vuodeksi. Työttömyys ei uhkaa.

Maailmanmenoa tarkasti seuraavana henkilönä Dessu on havainnut julkisuudessa paljon rymistelyä sen puolesta, että eläkeikää pitäisi korottaa. Tällaista sanomaa ovat julkisuudessa veivanneet ihmiset, joita on totuttu pitämään aivan tolkullisina, viimeksi mm. Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman. Tiedä sitten tuosta tolkullisuudesta… Taloudelliseen kasvuun siinä vain tähdätään. Uudeksi eläkeiäksi on suunniteltu jonkinlaista itse harkittavaa liukuma-aikaa, olikohan se jotain 77 - 81 vuotta tai jotain niillä paikkeilla, numeromuisti ei ole Dessun parhaita kykyjä eikä ole väliäkään. Uskon kuitenkin ehtiväni itse alta pois eläkkeelle ennen kuin päätöksiä ehditään tehdä.

Dessu on äskettäin lukenut teoksen ”Radikaaleinta on arki” (Koivulaakso - Kontula - Peltokoski - Saukkonen 2010) ja suhtautuu myönteisesti siinä esitettyihin näkemyksiin työurien tulevista tarpeista. Hyvinvoinnin ainoa perusta ei enää ole työ. Niinpä työmarkkinoiden järjestöt olisi pistettävä miettimään, miten työuria voitaisiin lyhentää.

Kiireellisintä olisi saada työuriin katko keskeltä, siis siinä vaiheessa kun perheisiin hankitaan lapsia. Jos joskus niin silloin ihmiset tarvitsisivat mahdollisuuden oman elämänsä säätelyyn.

Omituinen moraali ilmenee siinä, että suurta määrää nuoria pidetään työttömänä yhtä aikaa kun vaaditaan työurien pidentämistä loppupäästä. Asian pitäisi olla päinvastoin. Eläkeiän korottaminen johtaisi vain työttömyyden kasvuun toisessa päässä, ja työttömyydellä jos millä on tuhoisa vaikutus nuoren ihmisen syrjäytymiskehityksessä.

Dessu ei ole ollut elämässään päivääkään työttömänä ja hän on tehnyt koko ikänsä niin sanottua kevyttä sisätyötä, jossa ei tule hiki eikä vilu eivätkä kädet likaannu. Hän kuuluu ammattinsa ja akateemisen koulutuksensa perusteella niin sanottuun laiskanpulskeaan ylempään keskiluokkaan. Jos nyt Dessulle ja hänen kaltaisilleen alettaisiin maksaa viimeisiltä, pidennetyiltä työvuosilta eläkkeen superkertymää, se suosisi nimenomaan ylempää keskiluokkaa, joka jaksaa tehdä niitä ylimääräisiä vuosia. Raskasta työtä tekevät eivät superkertymään pääsisi.

Dessun eetos ei tällaista pyrkimystä pidä hyvänä. Tuloerot kasvaisivat. Aikaisin uupuneiden ihmisten pieniin eläkkeisiin niitä superkertymiä pitäisi saada, ei suuriin. Dessu ja hänen kaltaisensa pärjäävät kyllä nykyisilläkin kertymillä.

Pidän viisaana kirjassa esitettyä näkemystä, että valtava osa kansanterveydellisistä ongelmista johtuu palkkatyön aiheuttamasta stressistä ja uupumuksesta. Dessu tuntee monta burn outista ja masennuksesta kärsivää, erityisesti ikäisiään naisia hoito- ja opetusaloilta. Jos ihmiset pääsisivät irti ylenmääräisestä työstressistä, julkisen sektorin palvelutarpeet pienenevät terveydenhuollon ja hoivan alueella. Tilaa jäisi vaikkapa kultuurille ja taiteelle.

* * * 

Dessu itse, vaikka onkin laiskanpulskea siistin sisätyön tekijä, on juuri näinä aikoina varsin stressaantunut. Viikonloppuseminaarin rasitukset ovat vielä alitajunnassa, ja uusia stressinaiheita tunkee jo sieluun. Loppuviikosta olen lähdössä työmatkalle Moskovaan, ja Berliinin-matka on myös näköpiirissä. Moskovaan onneksi pääsee junalla, ja se on minulle nautinnollisempi matkustustapa kuin lentäminen. Venäjän-junissa on omanlaatuisensa tunnelma, toivottavasti vieläkin. Edellisestä kokemuksestani on jo kymmenkunta vuotta.

Dessun blogi jää nyt tauolle.

Iloisia tyttöjä

Dessu matkusti metrolla Kampista Herttoniemeen. 

Menin istumaan vaunun päätypenkille. Vastapäätä istui kaksi teinityttöä, ehkä suunnilleen 13-vuotiaita. Heille tuli yhtäkkinen naurupurskahdus heti kun Dessu oli istahtanut. 

Hämmentyy sellaisesta itsetuntoinenkin mies. Onko minussa jotain hassua? Piti sipaista poskea ja leukaa, että kiikkuuko parrassa jotakin, vaikkapa spagettia, jota juuri olin syönyt. Piti vilkaista vaatteita, että olenko ehkä lähtenyt pyjamassa liikkeelle. Piti vaivihkaa kokeilla, onko vetoketju kiinni. Kengätkin näyttivät olevan jalassa, en siis ollut lähtenyt paljain jaloin tai sukkasillaan liikenteeseen. Naurunkikatus jatkui.

En löytänyt itsessäni vikaa, mutta kieltämättä tällainen Dessu saattaa sen ikäisen neidin silmin olla hieman originelli ilmestys. Kiherrys ja purskahdukset jatkuivat. Tuli ilmeisiä pidättely-yrityksiä, mutta sitten jommaltakummalta purskahti taas ja kikatus jatkui entistä hillittömämpänä. Hakaniemen kohdalla se näytti jo hysteeriseltä. Neidit olivat pudota penkiltä ja kiemurtelivat kiinni toisissaan. Pidättely oli jo mahdotonta. Sörnäisten asemalla he yhtäkkiä rynnistivät ulos junasta. Ei se varmaankaan heidän määräasemansa ollut, oli vaan yksinkertaisesti pakko päästä siitä pois.

Jälkikuvana tuli muistuma kouluvuosilta. Luokassa tapahtui samankaltaista. Oli muutama tirskutyttö, joilta tilanne luisui hallinnasta. Yleensä vielä hyvin kiusallisella hetkellä, äkäisen opettajan tunnilla. Kerran niin tapahtui kesken aamuhartauden. Seisoimme riveissä juhlasalissa ja uskonnonopettaja saarnasi ja silloin se alkoi. Kuului äärimmilleen pidätelty purskahdus ja siitä käynnistyvä hallitsematon naurunkäkätys, joka tarttui vierellä seisoviin, ja heti oli arvokkaaksi tarkoitettu tilaisuus pilalla. Luokanvalvoja sai hepulin ja määräsi melkein koko luokan jälki-istuntoon. Kuten arvata saattaa, jälki-istunto meni pilalle täsmälleen samasta syystä. Jälki-istunnon valvoja osasi kuitenkin reagoida viisaasti: hän vaihtoi istumaan koko joukon taakse, näkymättömiin, eikä puuttunut mitenkään. Joku vähemmän viisas pedagogi olisi määrännyt lisää jälki-istontoja.

Eräs Dessun tuttavatar on kertonut joutuneensa noloihin tilanteisiin tirskutaipumuksensa kanssa. Hän oli nuorena kuulunut Radion Nuorisokuoroon. Kerran hän oli toisen tytön kanssa saanut tirskukohtauksen kesken harjoituksen. Kuoron johtajana oli Heinz Hofmann, jota kuulemma pidettiin tiukkana ja ilmeisesti pelottavanakin miehenä. Häiriöstä syntyi melkoinen meteli, mutta lopulta johtaja oli voipuneena joutunut luovuttamaan.

Maailmassa on siis teinityttöjen hallitsemia ilmiöitä, joille mikään maallinen mahti tai auktoriteetti ei mahda mitään, ei Hofmann, ei pappi, ei Dessu, tuskin edes Kekkonen. Hyvä niin, ei maailmassa iloa ja hilpeyttä liikaa ole.

Jet lag

Dessutom on palannut matkoiltaan Töölöntorin laidalle.

Ensin olin monta hellepäivää Längelmäveden rannalla. Siellä kirjoitin päivät ja saunoin illat. Kirjoitustyö paahteessa (auringon, ei saunan) oli tuskaista, sillä Dessutom ei ole erityisempi auringonpalvoja. Sortsit kuitenkin löytyivät lipaston laatikosta. Kesäkodin hellepäivän sijaintini on lepotuolissa suuren Terijoensalavan varjossa. Nyt kuitenkin puusta puuttuivat lehdet, joten varjoa piti hakea vanhan hirsituvan seinustalta. Siinä naputtelin läppäriin parisenkymmentä sivua tekstiä, jota työselosteessa kutsutaan nimellä Muistio (promemoria). Sen loppusijoituspaikaksi tuli klassinen Mercantil-mappi Vuoronvarausliiton arkistossa.

Pysyvämpi muisto työstä jää Nordea-pankin minulle lähettämään tiliotteeseen. Se ei ole vielä tullut, mutta kun se tulee, sen sijoituspaikaksi tulee mappi, jonka kannessa on oravan kuva ja teksti ”Kansallispankki”. Mappi sijaitsee alahyllyllä Töölöntorin huoneiston kirjastossa Runeberginkadun puoleisella seinällä.

Varotoimista huolimatta paistetta pääsi osumaan valkeaan nahkaani sen verran, että Dessu olisi ihon punotuksen osalta voinut tuntea rantaleijonan itsetuntoista ylemmyyttä, elleivät eräät vartalon muut - pysyvämmät - ominaispiirteet vaikuttaisi päinvastaiseen suuntaan.

¤ 

Sitten matkustin virkamatkalle Amsterdamiin. En ole koskaan suostunut pitämään lentomatkustamisesta. Ei se pelkoa ole vaan yleistä vastenmielisyyttä. Lentäminen on matkustamiselle samaa kuin hampurilaisen syöminen kulinarismille.

Olen nuorempana matkustanut paljon. Mieleen jäävimpiä ovat olleet liftausmatkat. Sillä keinoin matkustimme ystävän kanssa kerran 40 vuotta sitten Amsterdamiinkin. Siitä ei matkustamisen nautinto voi paremmaksi tulla. Amsterdamiin pääsy oli viimeiseen asti epävarmaa, yhtä hyvin olisimme voineet päätyä vaikkapa Berliiniin. Kyllä sekin olisi kelvannut.

Juolahti ohimennen mieleen, että olisinkohan vieläkin voinut mennä Tukholman eteläpuolella E4-moottoritien kiihdytyskaistan laitaan tutulle paikalle peukalo pystyssä. Olisiko näyttänyt omituiselta, jos Suomen edustaja olisi saapunut eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokouksen arvovaltaiseen edustajajoukkoon rinkka selässä? Ongelman olisi tuottanut ainakin puvun kuljetus repussa. Liftauskulttuuri on myös muuttunut vuosien varrella. Ei liftareita enää useinkaan näe. Kuuttakymppiä lähestyvä äijä taitaisi jäädä siihen Tukholman moottoritien kiihdytyskaistan laidalle.

Juna on myös Dessun kokemuksessa miellyttävä matkustustapa. Aikoinaan olin muutamana kesänä interrailaamassa. Nuorena sellainen maittoi, enää ei, sillä matkoilla joutui usein yöksi nukkumaan aseman odotushalleissa. Sen sijaan laatumatkustaminen junassa olisi edelleen mukavaa. Muistoissa ovat päällimmäisinä monet yöjunat Moskovaan. Makuuvaunut, teetarjoilut, hilpeät venäläiset seurueet, kohtuulliset yömyssyt… 

Mieliharmi nousee siitä, etten päässyt henkilökohtaisesti kokemaan ”Idän pikajunaa” Pariisista Istanbuliin. Agatha Christie kuvasi sitä unohtumattomasti. Myös Mika Waltari kirjoitti houkuttelevia tekstejä junamatkastaan Istanbuliin.

Tyylikkäin matkustustapa olisi kuitenkin hevosten vetämät vaunut. Tällä en tarkoita sellaisia kyytejä, joita Villin lännen elokuvat esittävät. Niissä intiaanit aina hyökkäävät ilkein aikein matkaajien kimppuun. Ei sellainen meininki sovi Euroopassa. Tarkoitan sellaista matkantekoa, jota Eduard Mörike kuvaa kirjassa ”Mozartin matka Pragiin” (Mozart auf der Reise nach Prag - 1856). Sellainen hyvän matkan pitäisi olla.

Kirjassa Mozart on vuonna 1787 vaimonsa kanssa lähtenyt Wienistä Pragiin johtamaan Don Juanin ensiesityksen. Matkaa tehdään vaunuissa, joita vetää kolme postihevosta.

Elämän huolien ja vaivojen vastapainoksi matkalla pysähdytään viettämään hilpeitä juhlia. Eräänkin kreivin hovissa siro ja koristeellinen hilpeys on päällimmäisenä Mozartin käytöksessä. Hän suutelee daameja kädelle, esittää leikillisiä sutkautuksia ja imartelee laulajatarta, joka esittää hänen säveltämänsä teoksen. Arkipäivää ja huolia ei näy, kaikki on ihanteellista, lähes hurmioitunutta. 
¤ 
Mozartin tavalla matkaa pitäisi nykyisinkin tehdä. Sillä tavalla näkee, kokee ja muistaa matkustaneensa. Lentosuhaaminen ei tuota elämyksiä, tulee vain tympääntyminen.

Väsymys on vaivannut Dessua jo kaksi päivää matkan jälkeen. Sen nimi on kai jet lag?

Väärin valittu, osa 2

(jatkoa eilisestä)

Äskettäisellä Jyväskylän-reissulla täytin lottokupongin, kun junaa odotellessa poikkesin R-kioskiin. Näin innostun tekemään muutaman kerran vuodessa. Kupongin täytin esteettisin perustein. Rakensin rasteista geometrisia kuvioita: yhteen ruudukkoon neliön, toiseen kolmion, kolmanteen vinoristin, seuraaviin ympyröitä, siksakkia…

Heti tärppäsi. Voitin 59,80€

Se jäi harmittamaan, että kuponkiin rakentamani siksak jäi yhdestä nurkasta vähän vajaaksi. Jos olisin ollut kuvioni kanssa hiukan tinkimättömämpi ja pannut rastin viereiseen ruutuun, olisin voittanut 1937 €. Se jo tuntuisi. Väärä ruudun valinta.

Väärät valinnat ovat jokapäiväisiä ja kaikkialla vastaan tulevia. Yksi huomaa valinneensa väärän puolison, toinen väärän ammatin, kolmas väärän lomakohteen, kuka mitäkin. Minkäs niille tekee, seuraavalla yrityksellä paremmin…

Yhdysvaltain republikaanisen puolueen aivoriihi epäilee nyt tehneensä väärän valinnan nostaessaan hysteriansa kohteeksi Obaman terveysuudistuksen. Näyttääkin yhtäkkiä siltä, että uudistuksesta tulee suosittu.

Eurooppalaisesta - erityisesti pohjoismaisesta - näkökulmasta republikaanien ja tea party -liikkeen puuha on näyttänyt hullun hommalta. Mutta hullultahan amerikkalaisten punaniskakonservatiivien elämöinti on aina täältä Töölöntorin kulmalta katsoen näyttänyt. Taktinen silmä on kuitenkin usein ollut tarkka - siitä todistavat monet voitot vaaleissa, aina Reaganista alkaen.

Pettiköhän silmä nyt tässä terveysreformissa, tuliko väärä valinta? Täytyy toivoa, että petti.

Obama-vaali oli kummallinen amerikkalainen poikkeus. Dessutom ja varmaan moni muukin joutui perumaan monta pahaa puhetta amerikkalaisesta mentaliteetista. Tuli tunne, ettei siellä ihan pimeää olekaan. Toisaalta pimeä oli sitäkin sakeampaa, kun katseli eräitä muita esivaaleissa pitkälle yltäneitä, varsinkin erästä varapresidentiksi ehdolla ollutta.

Politiikka on kuitenkin demokratiaa. Väärienkin voittajien kanssa on elettävä, harmi nieltävä ja tulokset hyväksyttävä. Dessutom ei ole poliitikko eikä sitoutunut mihinkään puolueeseen. Vaaleissa muistan tällä vuosituhannella antaneeni äänen kolmelle eri puolueelle. Yhtä niistä kadun vääränä valintana. Olen milloin mitäkin mieltä. Ennusmerkit viittaavat, että harmistukseni seuraavien vaalien tuloksesta tulee olemaan poikkeuksellisen voimakas.

Reissussa rähjääntyy

Dessutom ilmoittautuu palanneeksi reissusta kotiin Töölöntorin kulmalle. Reissussa tunnetusti rähjääntyy, tällä kerralla niin kävi epätavallisen voimallisesti.

Syynä ei kuitenkaan ollut ylenmääräinen päihdyttävien juomien nautiskelu vaan flunssa, jonka alkuoireet olivat havaittavissa jo viikko siten. Mainitsin blogissani ”Tärkeintä on touhu” (15.3.) saaneeni nuhan tuliaiseksi Raaseporin seminaarin yösaunan lumihankiperformanssista.

Ystävälliset lukijat ohjeistivat nuhan torjuntaa perinteisillä menetelmillä: villasukkaa, viinimarjamehua, hunajaa ja vaikka mitä olisi pitänyt ottaa avuksi. Minä hölmö en ottanut mitään kun luulin, että pieni nuha menee itsestään ohi.

Ei mennyt.

Jyväskylän reissulla olin aluksi aivan kunnossa, ja pariskunta saatiin asianmukaisesti vihityksi. Siviilivihkimiseen ei mainittavia seremonioita liity, toimitus oli karun asiallinen. Sen jälkeen kokoonnuimme pienellä porukalla paikalliseen paremman tason ravitsemusliikkeeseen päivälliselle. Sen jälkeen seurueen väki hajaantui omille teilleen.

Dessutom hajaantui muutaman nuoruusvuosiensa kaverin kanssa kahden kapakan kierrokselle. Yliopiston portilla sijaitsevat Ruthin ja Sohvin ravintolat olivat aikoinaan Dessutomin kantapaikkoja. Eivät valitettavasti ole enää samanlaisia kulttuurikapakoita, kaupallisuus on vaatinut linjanmuutoksen, huonoon suuntaan. Niin näyttää käyvän kaikkialla.

Yökortteeri oli sovittu vanhan luokkatoverin luokse. Sunnuntaina aamulla flunssa alkoi yltyä. Junamatka Helsinkiin oli epämiellyttävä, mutta syy ei tällä kerralla ollut VR:n, sillä aikataulu piti. Kotiin päästyäni oli jo kuumetta ja otin Buranaa. Muutaman tunnin nukkuminen helpotti oloa. Villasukat löytyivät, viinimarjamehua ei.

Soitin Vuoronvarausliiton päivystykseen ja ilmoittauduin sairaaksi ainakin kolmeksi päiväksi. Huomisen aion viettää sängyssä peiton alla, paitsi että jossain vaiheessa yritän jaksaa mennä Töölöntorin Alkoon ostamaan rommia. Kuuma rommitoti on paras tuntemani rohto tähän tautiin.

Sattuipa kerran...

Dessutom poikkesi Kustaankartanon vanhainkodissa tervehtimään tätiään tämän 89-vuotispäivänä. Tädin muisti ulottuu kauas menneisyyteen, ei niinkään lähelle nykyaikaan. Ja juttua riittää. Tässä yksi henkilökohtaisesti kiinnostava tarina, jota en muista aikaisemmin kuulleeni.

¤

Aune-sisko oli kesällä 1946 pikkupiikana Takasen talossa.

Kerran kun Aune oli navetassa lypsämässä, talon seitsenvuotias villiluonteinen Vilho-poika tuli siihen touhuamaan. Kohta Aune ihmetteli, miksi lehmät tulivat niin hermostuneiksi.

Sitten Aune huomasi, että Vilho oli sitonut kaksi lehmää häntäkarvoista yhteen. Lehmät hermostuivat kun eivät voineet huiskia hännällään. Aune komensi Vilhon ulos navetasta.

¤

Myöhemmin illalla tuvassa talon emäntä komentaa poikansa pois häiritsemästä töitään. Käskee poikaa menemään vaikkapa navettaan.

Vilho sanoo, että Aune-piika kieltänyt häntä olemasta navetassa.

Emäntä toruu Aunea: ”Vilho on tämän talon poika ja saa olla kotonaan missä tahtoo.”

¤

Rengit kantoivat korennolla tupaan ison saavillisen vettä. Saavin paikka oli seinustalla kaappien alla. Vilho kurkotteli ottamaan jotakin kaapista mutta ei ulottunut. Hän kiipesi seisomaan vesisaavin laidalle mutta putosi vahingossa kaulaa myöten veteen.

Emäntä suuttui Vilhon vahingosta.

Siihen Aune huomautti viattomalla äänellä: ”Mutta Vilho on tämän talon poika ja saa olla missä tahtoo.”

Emäntä loukkaantui Aunelle tämän viisastelusta. Aunen olo talossa käy hankalaksi. Isäntä joutuu selvittelemään riitaa. Kun asian tausta hänelle selviää, isäntä ostaa Aunelle lepyttelylahjaksi pukukankaan.

Siitä kankaasta tehtiin oheisen kuvan juhlapuku.

Seuraavana kesänä Aune meni tämä puku päällä tansseihin ja tapasi siellä nuoren komean miehen, jonka kanssa meni naimisiin parin vuoden seurustelun jälkeen. Siitä meni pari vuotta, kun hän synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi Roope Einari.

¤ ¤ ¤

Dessutom on huomenna perjantaina lähdössä junalla lapsuutensa kotiseudulleen Jyväskylään osallistumaan kutsuttuna vieraana juhlaan, josta kahdessa edellisessä blogikirjoituksessa on ollut puhe.

Palaan näppäimistön ääreen kunhan ehdin. Toivotan lukijoilleni suloista viikonloppua.

Junalla Espooseen

Dessutom matkusti tänään työmatkalle Espooseen. Kulkuvälineeksi valitsin uhkarohkeasti junan. Matkanteko alkoi Pasilasta ja päättyi Leppävaaraan.

Menomatka sujui rattoisasti, vaikka ennusmerkit olivat huonot. Tiedotusvälineet ovat viime viikkoina suorastaan hekumoineet junaliikenteen surkeudella. Tästä tietoisena varasin matkaan reilusti aikaa siltä varalta, että matkanteko ei etenisi aikataulun mukaisesti. Näin ei kuitenkaan käynyt, mistä osoitan rautatieyhtiöllemme lämpimät onnittelut.

Paluumatkalle päästiin noin kymmenen minuuttia myöhässä. Leppävaaran asemalla junaa odotellessa tuli hämminki, kun kuulutus kertoi junan saapuvan toiselle raiteelle kuin millä seisoimme odottamassa. Kaiuttimien äänen laadussa ei ollut kehumista, ja jos olisin yksin ollut sitä kuulemassa, en olisi saanut selvää. Jotkut kuitenkin saivat ja lähtivät kiireesti kiertämään viereiselle laiturille, ja minä juoksin mukana. Kaksi tummaihoista (somalialaisia?) naista perinneasuissaa lähti perään - uskoivat selvästi enemmistöväen käytöksen olevan seuraamisen arvoista.

Myöhästyviä junia on moitittu huonosta tiedottamisesta. Nyt tuntui, että kritiikistä on otettu opiksi. Junan kaiuttimista kuului pitkä valittelu tapahtuneesta. Ilmeikäs ja rento ääni lohdutteli matkustajia kauniilla ilmalla ja auringonpaisteella, jotka tuovat hyvää mieltä. - Kyllä näistä vaikeuksista vielä selvitään, kunhan kevät koittaa. Ääni toivotteli hyvää matkaa ja hyvää päivänjatkoa ja hyvää alkavaa viikonloppua ja hyvää sitä ja tätä. Ei sentään ihan vielä hyvää juhannusta.

Kuulutukset ja toivottelut loivat täpötäysiin vaunuihin onnistuneesti hyvää tunnelmaa. Puhuja - ilmeisesti konduktööri - oli taitava esiintyjä. Olen aiemminkin huomannut, että konduktööreiksi on valikoitunut sosiaalisesti ja ilmaisutaidoiltaan taitavaa väkeä. Se näkyi jo vanhassa Suomi-filmissä ”Lentävä kalakukko”, jossa Esa Pakarinen velmuili haitarinsa kanssa. ”Savonmuahan oekeet immeiset veti…”

Perille Helsingin rautatieasemalle päästiin onnellisesti vain tuokion myöhässä.

¤

Dessutom lähtee aamulla taas matkalle, tosin ei junalla vaan omalla autolla. Päämääränä on kesäasunto Hiljaistenmiestenlaakson suunnalla. Siellä naapurin Eero on käynyt jo laittamassa porstuanperäkammarin sähköpatterin päälle. Hän tietää avaimen piilopaikan. Vanhaa taloa pidetään talvet kylmänä, mutta kolmessa päivässä pieneen huoneeseen saa sen verran lämpöä, että makuupussissa siellä pystyy nukkumaan.

Tarkoitus on viikonlopun aikana luoda lumet pois rakennusten katoilta. Iso urakka, mutta on se tehtävä. Illalla sitten saunotaan Eeron kanssa ja maistellaan mallasjuomia, niin kuin aina - se on perinne. Rentouttava katko kaupunkielämään.

Palaan viikonlopun jälkeen.

Tampereen tuliaiset

Terveisiä Tampereelta


Dessutom oli matkassa junalla, ei omalla autolla eikä kuumailmapallolla, niin kuin blogin kuva muutama päivä (4. helmikuuta) sitten vihjaisi. VR:lle annan kannustavaa palautetta, jota ahdingossa oleva firma kipeästi kaipaa: kulkuväline pysyi ehjänä, aikataulut pitivät ja menomatkan konduktööri oli lupsakka kuin Lentävä kalakukko -elokuvassa (ei tosin savon murteella).

Kelpasi siinä huristaa läpi hämäläisen maiseman. Ei voi mitään, aina sillä reitillä tulee mieleen, että täällä se Niskavuori sijaitsi. Vanha emäntä lähti elokuvassa Hämeenlinnan asemalta Helsinkiin järjestelemään Aarnen kotiinpaluuta. Hevoskyydillä kuljettiin kotimatka.

¤

Junakyyti on automatkaa parempi mielenrauhalle, sillä siinä voi vaipua mietteisiin ja muistoihin, kun ei tarvitse olla valppaana. Ja junalla välttää näkemästä tienlaidan hirvityksen nimeltä Ideapark.

Vanha kolmostie oli moottoritietä miellyttävämpi. Sääksmäki oli matkan helmi. Siellä poikkesin aina sillanpielen kahvilaan tai ravintolaan. Moottoritien varrella ei ole kuin bensa-asemien karuja kuppiloita. Pirkanhovi on niistä paras mutta ei häävi sekään.

Tampereella kavereiden kanssa oli iltaisin perinteistä äijämeininkiä: saunaa, kaljaa ja avantouintia Näsijärven rannalla. Hyvin se uinti Dessutomiltakin sujui, tosin vain polvien syvyydelle. Virkisti…

¤
Kirjoitin äskettäin (28. tammikuuta) suomalaisista miehistä saunassa. Virikkeenä kirjoitukselle oli DocPoint-festivaaleilla esitetty filmi ”Miesten vuoro”. Ydinajatuksena oli saunan sosiaalinen vaikutus: puhumattomatkin suomalaiset miehenjurrikat avautuvat saunan kuumuudessa puhumaan toisilleen. Ja kuuntelemaan.

Tämä tuli mieleen Näsijärven rannan saunassa. Siellä puhuttiin aroistakin asioista. Illan isäntä, viidenkympin ylittänyt ”jurrikka”, joutui muutama vuosi sitten siirtymään kolmannesvuosisadan jälkeen takaisin poikamiesmeininkiin.

Paluu ei ole tainnut miltään osin olla onnistunut. Hän pohti saunassa, olisiko parisuhde ollut pelastettavissa. Hän myönsi monta vikaa itsessään. Mutta se kriisin lopullisesti laukaissut yksityiskohta vaivaa häntä vieläkin.

Oliko se välttämätöntä, että parisuhteen tilaa käsittelevä vakava keskustelu vaimon kanssa oli aina käytävä toukokuun alussa sunnuntaina alkuillasta. Juuri samaan aikaan kun televisiosta tuli jääkiekon MM- finaali.

Tampereelle on päästävä

Dessutom on lähdössä viikonlopuksi Tampereelle tuttuja tapaamaan. Matkustusväline on vielä päättämättä. Kai sinne jotenkin pääsee.

Juna olisi mukava mutta kallis ja epäluotettava tällaisilla lumikeleillä. Omalla auto olisi halvempi mutta vaivalloinen. Tällainen hintasuhde on kamala mutta tosi.

Tampere on Dessulle yksi neljästä tutusta kaupungista, muut ovat Helsinki, Jyväskylä ja Tukholma. Tässä ”tuttu” tarkoittaa perinpohjaisesti tuttua, jossain elämänvaiheessa kotikaupunkia. Tampereella Dessu ei ole koskaan ollut virallisesti kirjoilla, mutta hän vietti siellä vuodesta 1975 alkaen monta vuotta kaiken liikenevän vapaa-aikansa. Magneettina toimi nainen, mikäpä muu. Reissaaminen Helsingistä sujui enimmäkseen liftaamalla.

Näsinneulassa hän ei kuitenkaan ole koskaan käynyt (siis huipulla, juurella kyllä). Syynä on korkeanpaikankammo. Tornihan voi kaatua, sellainen raskasnuppinen ja ohutvartinen hujoppi. Pyynikin torni on tullut valloitetuksi. Paras on kuitenkin Haralanharjun torni Oriveden tien varrella. Se Topeliuksen ”Mä oksalla ylimmällä…” Siellä tulee isänmaallinen olo.

Naisten perään Dessu on Tampereelle matkustanut ensimmäistä kertaa jo 60-luvun loppupuolella. Suosikki-lehdessä oli kirjoitus, jossa hehkutettiin Tampereen naisia (tyttöjä?) jotka ovat villejä ja vapaita. Nuoreen mieheen tepsiviä esimerkkejäkin villeydestä kerrottiin.

Sitten tuli mainos Tampereen jäähallissa pidettävästä suuresta rock-tilaisuudesta, joka alkaisi illalla ja jatkuisi pitkälle aamuyöhön, esiintyjinä huippubändejä. Nulikkaikäinen lukiolainen Dessu päätti lähteä sinne tutustumaan niihin Tampereen villeihin neitoihin. Kotona Jyväskylässä elämä oli tietysti harmaata ja tylsää - mitään villiä ei koskaan tapahtunut. Neitoja oli kyllä Tipula täynnä, mutta ei ehkä aivan niin villejä.

Siitä alkoi imu suuren maailman eksoottisiin houkutuksiin.

Jos en väärin muista, bileet olivat uudenvuoden yönä. Talvi ainakin oli. Neitoja jäähallissa oli paljon, varmaan villejäkin, mutta tutustuminen ei oikein luonnistunut.

Myöhempien aikojen tamperelainen ystävätär arvioi osuvasti kehnon menestyksen syyn: ”Et varmana muistanu panna sillon talvisyrännä röröä kainaloon. Ekkä osannu eres lirttailla”.

¤

Jäähallissa tuli ilta ja tuli yö ja tuli aamuyö. Tilaisuus päättyi mutta seuralaista ei käsipuoleen tarttunut. Rautatieasemalle oli pitkä kävelymatka. Eikä asemahalli ollut auki, eikä mikään muukaan paikka. Pakkasta oli niin kuin 60-luvulla vain osasi, ja aamun ensimmäistä junaa Jyväskylään piti odottaa tuntikausia.

Vielä nykyisinkin joka kerta, kun Dessutom kulkee Tampereen asemahallin pääovesta, hän muistaa kirkkaasti 60-luvun pakkasyön, jolloin hän värjötteli siinä oven pielessä ja kuljeskeli edestakaisin lähikaduilla odotellessaan hallin oven aukeamista ja lähtevää junaa.

Siitä odottelusta varmaankin sai alkunsa Tampereen uudemman ajan tunnushokema ”Pipa päässä rotvallir reunalla”.

Aivan toisella tavalla Dessu oli fantasioissaan kuvitellut sen yön viettävänsä. Mutta kokemuksista oppii. Samoin vaille kokemuksia jäämisistä.

¤

Tällä tulevalla viikonloppureissulla on tiedossa yösija ja mukavaa seuraa. Tillikassa toivoisin pääseväni poikkeamaan - se on Tampereella käydessä aina kulttuurihistoriallinen välttämättömyys. Ennen olivat myös Pispalan Pulteri ja Salhojankadun Pub.

Mutta kohta pitäisi päättää, miten matkustan. Anskattoo ny.