Toisen vastuulla

Kun ensimmäistä kertaa pääsin kapakkaan, olin 16-vuotias. Ovella portsari kysyi papereita, vaikka tunsi minut. Olin hyvin valmistautunut, sillä olin lainannut täysi-ikäiseltä kaverilta teinikortin.

Ei siinä ongelmia tullut. Portsari vain totesi, että oletkos nimeä vaihtanut ja viittasi kädellään menemään peremmälle.

Tämä tapahtui Ruthin kapakassa Jyväskylässä kesällä 1967. Kapakka sijaitsee yliopiston portilla Sohvin krouvia vastapäätä. Sitä on kutsuttu myös nimillä Yla-Roth ja Sivukirjasto.

Ei taida olla kapakkaan pääsy alaikäisille yhtä helppoa nykyään. Näin luulen, en tiedä.

Riittäähän näitä, väärällä nimellä esiintyjiä, viihteessä varsinkin. Jotkut jopa kirjoittavat blogeja väärällä nimellä, näin on minulle kerrottu. Sellainen on mielestäni törkeää puskista huutelua, kun ei uskalleta omalla nimellä seisoa sanojensa takana. Suosittelen, että sellaiset jätetään lukematta.

Sitten ovat vielä väärät tuotemerkit. Osa on väärennöksiä, kuten Aarnion pallotuolin kopiot. Kerran kauan sitten Istanbulissa kohtasin  kaupustelijoita, jotka tulivat myymään minulle vaatetavaraa. Oli halpaa merkkituotetta, maailmankuuluja merkkejä. Ostin yhden T-paidan. Siinä oli tuttu logo ja varmistajafirman nimi: "Abibas". Kyllä, juuri näin, tässä ei ole näppäilyvirhettä. Painotyössä tarpeelliset pelikuvan hahmotukset ovat tunnetusti vaikeita, erityisesti luki-häiriöisille.

"Synti toisen vastuulla kuulostaa huijaukselta", kirjoitti Pentti Haanpää kuvatessaan kirkonmenoja ja papin julistamaa syntien anteeksi saamista kristinuskon lunastusopin mukaisesti kirjassa Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Sitä sopii kyllä miettiä.

Kuvassa syntiä toisen vastuulla tekee taiteilija Salvador Dali.

Kirkonkylän kioskilla

Kun piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika. Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.

Tosin kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa, mutta sitä ei kaupassa ollut.

Iltapäivän kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.

Siellä on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja punnitaan.

Se on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin kuin niihin omiin pulliinsa.

Jotenkin alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.

Vieressä oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen: eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta, neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja pullaa, Hilkan itsensä leipomaa.  Mitäpä muuta elämässä olisi voinut tarvita?

Harkitsematon lausunto

Muistan nolostuneeni, kun ukot remahtivat nauramaan. En voinut käsittää, mikä sanoissani oli niin huvittavaa. Jotain aikuisten asioita kai.

Oli serkkutytön häät kesällä 1956. Aamulla oli vihkiminen kirkossa, nyt oltiin juhlapidoissa morsiamen kotitalossa pienessä maalaispitäjässä länteen Jyväskylästä. Maalaistalo, tuvassa pitkä pitopöytä, väkeä paljon, tuttuja ja tuntemattomia, pihassa tanssittiin, haitari soi. Kuuma kesäpäivä. Minä olin viisivuotias.

Seisoskelin isän kanssa miesporukassa pihalla. Taisi pullokin kiertää ringissä. Joku ukoista katsoi minua ja kysyi, jokos tämä nuoriherra on katsonut itselleen sopivan morsiamen. Että päästään häitä juhlimaan taas muutaman vuoden kuluttua.

Minä vastasin kaikella tyttöjä inhoavalla päättäväisyydelläni: "Minä en mene koskaan naimisiin."

Ei se naurunremakkaa vielä siitä tullut. Pieni epävarmuuden häivähdys iski kuitenkin mieleeni. Jospa naimisiinmeno kuuluukin jokaisen kansalaisen velvollisuuksiin?

Niinpä jatkoin:  " -  -  jos ei ole pakko."

Siitä se alkoi. Ukkoja nauratti, isääkin huvitti. Minä nolostuin niin että muistan vieläkin. Ei viisivuotias vielä ymmärtänyt, mikä siinä oli niin huvittavaa. Ilmaisulla oli sivumerkityksensä. Tuntevatkohan nykynuoretkaan enää tätä?

-   -   - 

Tämä on varhaisin muistikuvani hääjuhlista. Ei kovin mukava muisto.

Nolo tapaus nousi mieleen, kun posti toi kutsun häihin siihen samaan taloon ensi kesänä. Se vuoden 1956 pari elää siellä vielä, nyt juhlitaan tyttärentyttären häitä..

Pitääpä yrittää olla tarkka lausunnoissaan, ettei historia toistu.

(Kuva ei ole NIISTÄ häistä vaan myöhemmistä, kuten autojen tuntijat varmasti huomaavat)

Hotellielämää

Ensimmäinen lapsuuden muistikuvani hotellissa asumisesta sijoittuu Jyväskylän keskustassa sijaitsevaan hotelli Jyväshoviin. En toki itse asunut hotellissa vaan pääsin käymään siellä vanhempieni kanssa tapaamassa Amerikasta tullutta sukulaispariskuntaa. Tämä tapahtui joskus 1950-luvun loppupuolella. Olin silloin alle kymmenvuotias.

Minusta hotelli oli henkeäsalpaavan hieno paikka. Käytävillä ja huoneissa oli punaiset kokolattiamatot. Kalliin näköisiä koristeita oli joka puolella. Ihmeellisin oli kylpyamme, sitä olisin halunnut kokeilla mutta en saanut.

Suorastaan tyrmäävä oli tieto, että itse presidentti oli hiljattain asunut Jyväshovissa, samoin Armi ja Gil. Oli se hieno paikka. Istuimme hetken ravintolassa ja kuvittelin, onkohan Kekkonen istunut samalla tuolilla kuin minä. Saimme Amerikan-tuliaisiksi isälle hawaiji-paidan ja solmion. En muista, että isä olisi koskaan pitänyt niitä. Minä pidin paitaa, kun koulussa järjestettiin naamiaiset.

Myöhemmät kokemukseni hotelleista ovat häivyttäneet hohtoa. Hotellissa asumisesta on tullut vastenmielistä. En ymmärrä, miten jotkut kestävät sitä suuret määrät.

 Viime viikolla asuin kolme yötä vaasalaisessa neljän tähden hotellissa. Huoneessa oli liian lämmintä, ja kun väänsin lämpöä pienemmälle, kohta oli liian kylmää. Sänky oli liian pehmeä, nukuin huonosti. Mikähän siinäkin on, että hotellien sängyt ovat yleensä liian korkeita. Nukkumaan mennessä on vaikeuksia päästä sänkyyn, kun jalat eivät ole riittävän pitkät. Peppu ulottuu vain nippa nappa patjan reunalle. Ja kun patja on laidastakin upottavan pehmeä, siitä meinaa liukua istumaan lattialle. Valitsin tietysti seinän puoleisen sängyn, jotta edes siihen suuntaan oli turvallista pyörähtää.

Aamiainen on sentään kohtalaisen tasokas. Minulla on vähän taipumusta ottaa noutopöydästä liikaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Kaksi mukia kahvia, hedelmäjugurtti, yksi juustovoileipä ja valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Ei paistettuja nakkeja, ei pekonia, ei kananmunia.

Kolme perusasiaa löytyy jokaisesta hotellihuoneesta. Kallis minibaari, iso peili ja paksu Raamattu. Ilmankin voisin olla.

Jos istuu pitkän illan kirjoituspöydän ääressä katsellen naamaansa peilistä, tulee taatusti tarve ottaa lohdutusta minibaarista, monilla varmasti myös laatikossa olevasta Gideonien lahjoittamasta Raamatusta. Vaihtoehto on lähteä hotellin yökerhoon.

Minä en tällä kerralla tehnyt näistä mitään. Istuin kyllä peilin edessä pitkään mutta otin silmälasit pois, etten näkisi tarkasti. Iltaeväät olin käynyt ostamassa läheisestä citymarketista. Minulla oli myös omaa luettavaa mukana. Raamatun olen sitä paitsi lukenut opiskeluaikoina. En teologisista syistä vaan kirjallisuuden historian merkkiteoksena, jonka antamat vaikutteet myöhempään kirjallisuuteen on syytä tuntea.

Valokuvasin kaikki kolme kohdetta, sillä idea kirjoittaa blogiin valitusvirsi kypsyi siinä ison peilin edessä naamaa (ilan silmälaseja!) katsellessa.

Äidille mieliksi?

   

Kuvassa on minun itseni piirtämä ja kirjoittama äitienpäiväkortti. Vuosi on 1958. Kortti on tehty opettajan johdolla kansakoulun toisella luokalla. Kortissa on etukannella vahaliiduilla piirretty kukkakimppu ja sisälehdelle parhaimmalla kaunokirjoituksella laadittu kirje äidille ja piirros perheestä. Osat on sidottu vihkoksi sinisellä silkkinauhalla, jossa on kannen päällä rusettisolmu.

Aika reppanoita kukkia, täytyy myöntää.

Muistan kohtalaisen tarkasti tilanteen. Opettaja määräsi kirjoittamaan kirjeen äidille. Siitä ei oikein meinannut tulla mitään, ja niinpä opettaja kirjoitti mallikirjeen liitutaululle. Sen varassa jokaisen piti sepittää oma kirjeensä.

Kaunokirjoitus on huolellista mutta hentoa ja vaikea skannata. Teksti menee näin: 

"Kirje äidille!  Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteet ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei hei Äiti. 

Tämä perustui mallikirjeeseen pojille. Tytöille oli toisenlainen. Sen anteeksipyynnön aihetta en muista, mutta ei se ainakaan kenkien kasteleminen ollut. Jotain herttaisempaa äidille mieliksi.

Kotona äitienpäivän aamuna korttini sai aikaan hieman ihmettelyä. Mikä tämä kenkien kastelu on?

En ollut sitä sorttia pikkupoika joka plutaa lammikoissa ja sotkee itsensä. Toinen kummeksunnan aihe oli varmaan kiittely hoidosta, sillä meillä sairasta lasta tuli aina hoitamaan mummo, joka asui yläkerrassa. Äiti pääsi töihin.

- Näin piti kuitenkin kirjoittaa, opettaja käski.

Tarpeetonta tietoa?

Muistatteko tällaisen ritirimpsun?

Ruben, Simeon, Leevi, Juuda, Daan, Naftal, Gaad, Asser, Isaskar...  Kolme vielä lisää, mitkä? (Jos ette tiedä, vastaus on kirjoituksen lopussa).

Minä kyllä muistan, sillä olen käynyt vanhaa kelpo kansakoulua neljä vuotta ja sen jälkeen keskikoulua viisi vuotta. Kyllä niissä ritirimpsut oppi ulkoa. Rohkenen epäillä, että nuorempi ikäpolvi on jäänyt vaille tällaisia riemuja.

Sen sijaan muististani on kadonnut, mitä väkeä nämä listalla mainitut ovat. Raamattuun ne kyllä liittyivät, jonkun poikia ja veljiä. Mutta sille haen selitystä, miksi oli niin taivaallisen tärkeää opetella tällaisen väenpaljouden nimet ulkoa. Muistan, että opettaja kuulusteli tarkasti, että jokainen oppilas osasi listan. Jos ei osannut, seurauksena oli laiskanläksyille jäänti oppituntien jälkeen niin pitkäksi aikaa, että varmasti osasi.

Muitakin ulkoa opeteltavia listoja oli vaikka kuinka paljon. Raamatun kirjojen nimistä oli muistisääntö: Room-Ko-Ga-Ef-Fili-Kol-Tes ja jotain lisää. Loppupäätä on saa mieleen. Pohjanmaan joet pohjoisesta etelään: Oulu-, Siika-, Pyhä-, Kala-, Lesti-, Perho-, Teeri-, Ähtävä-, Lapua- ja Kyröjoki. Seitsemän veljeksen nimet. Ruotsin ja Yhdysvaltain suuret järvet ja Tanskan saaret, rinnastus- ja alistuskonjunktiot, sijamuodot ja päätteet, pituus-, paino- ja tilavuusmitat, Suomen presidentit.

Sävellajien rimpsua en saa muististani kaivetuksi. Jotenkin näin se meni: Fiksusta boksista - - Aatami ja Eeva - -.  Tämä oli jo oppikouluaikaa. Siellä tulivat myös kemian alkuaineiden lyhenteet ja jotain numeroita niiden perään, saksan prepositiot ja heikot verbit, ja kaikenlaista muuta.
Aivan erityisesti muistan loputtomalta tuntuvan määrän ulkoa opeteltuja virsiä, maakuntalauluja ja isänmaallisia lauluja.  Ne tuntuvat edelleenkin olevan muistissa, jos sellaisia radiosta kuulee.

Koulun ulkopuolellakin riitti ulkoa muistettavaa. Sukulaisten ja tuttavien puhelinnumerot oli syytä muistaa, sillä lankapuhelimen aikaan ne eivät olleet puhelimen muistissa. Minä muistan vieläkin muutaman kaverini ja erityisesti kolmen kivan tytön puhelinnumerot 60-luvun Jyväskylästä. Äitini tuntui muistavan kaikkien sukulaisten ja tuttavien syntymä-, nimi- ja hääpäivät ulkoa. Hän ei tarvinnut mitään muistikirjoja, onnittelukortti lähti aina ajallaan.

Viime kesänä selailin kesäasuntoni kirjahyllystä löytynyttä alan mestariteosta (kuva). Se on täynnä kaikenlaista kansakoulutyyppistä ulkoa muistettavaa. On kaikkien maiden liput, rahat ja pääkaupungit, kuntien ja kaupunkien vaakunat ja asukasmäärät, loputon määrä erilaisia mittayksiköitä, historiallisia hallitsijoita ja vuosilukuja. Maantietoa, kulttuurihistoriaa, taiteita, filosofiaa.  Ja käytännöllistä sälää: solmuja, merimerkkejä, nokkeluustestejä, ruokaohjeita, kasvien tunnistusohjeita, koneiden rakenteita. Kaiken seassa syvällisiä mietelauseita suurilta ajattelijoilta.

Mielenkiintoinen kirja. En viitsinyt opetella mitään ulkoa, mutta jatkan selailua ensi kesänä, siellä kesäkodin suuren vaahteran alla aurinkotuolissa.

Vastaus alun kysymykseen. Kolme viimeistä nimeä tärkeään listaan ovat  Sebulon, Joosef ja Benjamin. 

Painakaa visusti muistiin!

Armi ja Kili

Kuten hyvin tiedetään, nykyhetki on se huono ajanjakso, joka sijaitsee vanhojen hyvien aikojen ja valoisan tulevaisuuden välissä. Nykyhetkessä mikään ei suju, paitsi keihäänheitto.

Kannattaa siis palata menneisyyteen, muistoihin, nostalgiaan. Tänään Suomi palaa. Armi on täällä taas.

Minun sukupolveni tietää, kuka on Armi. Sukunimeä ei tarvitse mainita. Armi oli minun lapsuuteni superjulkkis. Meillä kotona oli hänen kuvansa käymälän seinällä. Äiti oli sen siihen ripustanut. Kuvassa Armi seisoi totisena uimapuvussa, sellaisessa yksiosaisessa, joita ei enää näe missään. Minulle on jäänyt pysyvään muistiin tämä kuva. Olin silloin noin viisivuotias. Ensimmäisiä lapsuudenmuistoja.

Äitiä ja isoäitiä Armi kiinnosti. Meille ostettiin kirja nimeltä Kaunotar katoaa kaukoitään. Sen on kirjoittanut T. Kalervo Keranto, joka mainitaan Armin manageriksi. Kustantaja on Kustannusosakeyhtiö Kivi (1953). Tämä kirja on nykyisin minun kirjahyllyssäni, en kuitenkaan ole sitä lukenut mutta kuvat olen katsellut. Niitä on paljon.

Kirjassa on hyvin isänmaallinen asenne Armiin ja hänen menestykseensä missi- ja avioliittorintamalla. Kirjan alkusivun motto on suoraan Vänrikki Stoolista: "Jotakin ehkä tietäisin, / olinhan siellä minäkin."

Armin menestys oli suomalaiselle itsetunnolle iso juttu, samaa luokkaa kuin olympialaiset. Se antoi uskoa siihen, että suomalaiset eivät olekaan mikään metsäläisrotu, koska täältä löytyy maailman kaunein nainen. Ja suomalainen nainen kelpaa vaimoksi ulkomaalaiselle menestyneelle miehelle.

Nuorempi sukupolvi ei ehkä tunne tapausta. Tämä "Kili" oli filippiiniläinen liikemies, joka iski Armin vaimokseen. Tarkkaan ottaen nimi oli Virgilio, lyhennettynä Gil. Suomalaisilla on tunnetusti vaikeuksia näiden klusiilien soinnillisuuden ja soinnittomuuden ääntämisessä, siksi Kili. Oli siinä varmaan vähän kateellista ivaakin.

Minulle on kerrottu, että olen nähnyt Armin ja Kilin. Itse en sitä muista. Heitä kuljetettiin ympäri maata junalla ja pysähdyttiin joka asemalla, jotta rahvas pääsi katsomaan. Jyväskylän asemallakin on pysähdytty, siellä minä olen ollut äidin kanssa töllistelemässä tätä ihmettä.

Ensimmäinen muistiini jäänyt töllisteltävä ihmejuttu oli vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun kaupunkiin tuotiin rekka-autolla valas. Sitä pääsi katsomaan, mutta sinne oli pääsymaksu. Se ei ollut kaunis, ja hajukin oli kamala. Parempi olisi muistaa Armi, mutta kun en muista.

Minulla on kesäasuntoni aitan ullakolla suuret kasat vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Selailen niitä aina joutessani ja skannaan talteen aarteita. Äskettäin löysin Seura-lehden numeroita vuodelta 1953. Ne olivat hyvin huonokuntoisia, pölyisiä, repaleisia, hiirien nakertamia, ehkä homeisiakin. Kiinnostavinta niissä oli jatkokertomus Armista nimellä "Löysin onneni Manilasta". Skannasin sen talteen, yhteensä 24 sivua. Liitteenä kuva yhdestä sivusta.

Armi on täyttänyt 80, ja tänään lauantaina hän on lehtitietojen mukaan menossa nykyisen miehensä ja lapsiensa kanssa katsomaan lapsuutensa maisemia Muhoksella. Siellä hänelle järjestetään kansalaisjuhla. Tässä on aistittavissa jonkinlaista suomalaista historian  havinaa, josta minäkin sain kokea lapsena pienen häivähdyksen. Tämä ei ollut sellaista pintaviihdettä kuin voisi päätellä nykyajan missijulkisuudesta. Siinä oli aikamoinen ensiaskel suomalaisen kansansielun kääntymistä kohti uutta aikaa.

Viisaat ja hölmöt?

Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kirjoitti esseekokoelmassaan "Vien rucolan takaisin" humanisteista. Hän oli nähnyt sellaisia opiskelijoita Yliopiston kirjastossa. Tunnusmerkillistä oli, että humanisti kulki talvipakkasellakin ilman päällystakkia ja tuli kirjastoon pikkuisen humalassa.

Tunnusmerkit ovat luultavasti paikkansapitäviä, ainakin jos hän on sattunut näkemään entisen hyvän kaverini Simo L:n. Hän oli henkeen ja vereen humanisti - kirjallisuuden opiskelija ainakin kymmenettä vuotta. Hän tuskin koskaan omisti talvitakkia ja saapui varmasti usein kirjastoon Vanhan Kuppilan kautta. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että Yliopiston kirjasto on erinomainen paikka iskeä naisseuralainen, joka päästää kämpille yöksi.

Autuaasti poisnukkunut humanistikaverini Simo tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Saska Saarikosken kolumnin "Atomia on helpompi tutkia kuin ihmisen elämää" (HS 17.4.14).  Siinä humanistiraukkoja kohdeltiin vähän samoin kuin Enqvist. He eivät edes ymmärrä sellaisia tieteen peruskäsitteitä kuin "massa", "kiihtyvyys". Siinä ei auta minkäänlainen klassinen sivistys. "Mat­ti Klin­gen kal­tai­set in­tel­lek­tuel­lit ovat kuin esiin­ty­mis­alueen­sa ää­ri­ra­joil­le us­kal­tau­tu­nei­ta lin­tu­ja, jot­ka ovat jat­ku­vas­ti vaa­ras­sa pa­lel­tua hen­gil­tä.

Erityistä kaltoinkohtelua kolumnissa saavat yhteiskuntatieteet. Totta onkin, että yhteiskunnat ja valtiot ajelehtivat kuin ankkurittomat laivat myrskyissä, joita taloustieteiden mestareiden järjestämät finanssikriisit jatkuvasti nostattavat hallitsemattomiin mittoihin. Yhteiskuntatieteillä kun ei ole samanlaista arvovaltaa kuin luonnontieteillä, juridiikalla ja taloustieteillä.

Johtopäätös: humanistit pitäisi pistää tankkaamaan ainakin luonnontieteen peruskäsitteet. Siinä Kari Enqvist ja muutamat muut luonnontieteiden edustajat näyttävät tekevän parhaansa. He kirjoittavat kansantajuisia kirjoja. Minulla kin on hyllyssäni odottamassa "Suhteellisuusteoriaa runoilijoille".

Saarikosken kolumni pisti vähän minunkin sydämeeni. Pilkkaako hän tällaisia kuin minä? Voin avoimesti myöntää, että en paljonkaan suhteellisuusteorioista ole selvillä. Fysiikka jäi lukioon, arvosana muistaakseni 6. Korkeampi koulutus on pelkästään humanistiselta alalta. Yliopiston kirjastossa olen kyllä paljonkin istunut, en kuitenkaan koskaan juovuksissa. Talvitakki minulla kyllä oli. Naisia en muista sieltä iskeneeni.

Helsingin Sanomat näyttää tehostaneen tiedeosastoaan. Niitä on joka päivä, suurelta osalta luonnontieteiden alalta, joten meikäläisen ymmärryskyky on ilmeisesti kyseenalainen.

Lääketiede on varmaankin kansaa kiinnostavin tieteenala - ymmärrettävistä syistä. Kaivataan tietoja siitä, mikä tepsii tautiin. Siinä ollaan täysin asiantuntijoiden varassa, mutta jatkuvasti kohTdataan ristiriitaista informaatiota siitä, mikä on terveellistä tai laihduttavaa tai parantavaa. Tieteellä ei ole täyttä auktoriteettia kun rinnalle pyrkii humpuuki. Vai onko kaikki humpuukiksi leimattu sitä ihan oikeasti? Siihen jää se tila, kuka mihinkin uskoo.

Minun äitini uskoi homeopatiaan - se paransi hänen syöpänsä. Häneltä löytyi viisikymppisenä kainalosta etäpesäke. Se leikattiin Jyväskylän keskussairaalassa ja alettiin etsiä, missä se varsinainen sijaitsee. Vuosikausia sitä etsittiin mutta ei löydetty.

Muori hankkiutui salaa homeopaattisen lääkärin (siis ihan oikea suomalainen pätevä lääkäri, minä tarkistin asian!) hoitoon. Hän eli vielä 35 vuotta ilman syöpää. Hän oli täysin vakuuttunut, että sieltä löytyi apu. Paha siihen oli vastaankaan väittää, vaikka järki niin vaatisi. Perehdyin pikkuisen tuohon oppiin, sen minkä hölmö humanisti nyt ymmärtää. Ei vakuuttanut. Vähän kuin samaanien henkiusko.

Onhan näitä monenlaista yrittäjiä ollut, kuten seuraava ilmoituskin kertoo. Tätä jopa höpsö humanistikin ymmärtää epäillä.

Tyyliä ja tyylin puutetta

Flunssan alkuoireita tarkkaillessani jouduin valinnan eteen: katselenko talviurheilua vai elokuvia? Valinta oli tuskallinen. Valitsin elokuvat.

Päivän yllätys tuli kaupalliselta kanavalta, Neloselta. En ollut ennen nähnyt Martin Scorsesen elokuvaa "Hugo". Olin kyllä tietoinen, että se oli voittanut merkittäviä palkintoja, mutta jotenkin olin epäilevä, sillä se ei ollut alkuunkaan Scorseselle tyypillistä lajityyppiä.

Vaikutuin kovasti. Hugo oli yhdellä tasolla kuin romanttinen ja surumielinen satu,  Dickensin ja Victor Hugon hengessä. Köyhä orpopoika asustelee Pariisin Montparnassen rautatieaseman kellotornissa mekaanisten kellonrattaiden ja muiden vehkeiden seassa ja tutkii niiden toimintaa. Hän kohtaa monenlaista vainoa.

Toisella tasolla elokuva on tyylitajuinen melodraama, kolmannella tasolla sentimentaalinen rakkaudentunnustus elokuvahistorian alkuvaiheiden mestariteoksille, vanhanaikaisesta filmiprojektorista alkaen. Neljännellä tasolla se on jännittävä mysteeriseikkailu, jossa arkipäiväinen elämänmeno saa vanhanaikaisia fantasiamaisia elementtejä.

Tämä elokuva on tehty suurella sydämellä, tyylitajuisesti, lämminhenkisesti, tunteikkaasti. Onneksi ymmärsin käynnistää alusta asti tallennuksen. Tämä täytyy katsoa uudestaan.

Vähän aikaisemmin Teema-kanavalta tuli Stanley Donenin "Peukalokyydilla vihille". Romanttinen komedia on hyvin tyylitajuinen sekin, erityisesti päätähden 60-lukulaisesti muodikkaan pukeutumisen vuoksi. Nuoripari autoilee Euroopassa ja kokee kaikenlaista kummallista. Jostain olen lukenut, että Amerikassa tätä elokuvaa käytetään parisuhdeterapiassa virikkeenä pariskunnille, joiden suhde on ajautunut kriisiin. Tässä sellaista kriisiä hoidetaan aika sympaattisin keinoin. Aikansa eläneeltä tämä elokuva kuitenkin minusta maistui, vaikkakin Audrey Hepburnia kyllä katsoo ilokseen.

Lauantain Teema-illassa tuli dokumentti ja elokuva, josta tyylitaju oli poikkeuksellisen kaukana, aivan tarkoituksella. Beatnikkien sukupolvea käsittelevää ohjelmakokonaisuutta katsoin kiinnostuneena, sillä aihepiiri hipaisi minuakin joskus näppyläisimmässä nuoruudessa. Ohjelmien jälkeen kaivoin vielä kirjahyllystäni Allen Ginsbergin teoksen "Kuolema van goghin korvalle" ja selailin sitä katsoakseni, onko tästä enää mihinkään.

Nuori sukupolvikin - ainakin nuoret miehet -  taitaa vielä tuntea  Jack Kerouacin kirjan "Matkalla" tai siitä tehdyn elokuvan. Sillä on aikamoinen kulttiasema. Olen itsekin sitä tarkkaan lukenut joskus alle kaksikymppisenä ja haaveillut vapaudesta.

Siitä vapaudesta ei mitään tullut. Sen keskeisiä aineksia olivat loputon liikkeellä olo, erilaiset päihteet ja huumeet, villi seksi ja kaikin puolin epäsovinnainen elämäntapa. Kai se on luonnonlaki, että nuori mies sellaisesta kiinnostuu. Nuoret miehet lukevat näitä nykyisinkin, ainakin mikäli on luottamista kollegaani, jolla on juuri siinä iässä oleva jälkeläinen.

Beat-sukupolven kirjat ovat tämän elämänmuodon eläytyvää kuvausta. Kuolemattoman maineen ne saivat viimeistään siitä, että Yhdysvalloissa - samoin Suomessa - käynnistettiin käräjöintiä moista siveettömyyttä vastaan. Suomessa erityisen melun nosti Ginsbergin "Huuto". Siinä nähtiin "rienaamista" ja eduskunnassa aloitettiin prosessi Yleisradiota vastaan ohjelman esittämisestä.

Jopa pienessä kotikaupungissani Jyväskylässä noteerattiin maailmalta kuuluva rienaus ja siihen liittyvä boheemi elämänmeno. Minäkin luin mitä käsiini sain ja huomasin ympäristössäni ilmiöitä. Jyväskylässäkin oli boheemeja runoilijoita.

Aiheeseen väljästi liittyvän jyväskyläläisen runokirjan tiesin olevan tallessa hyllyssäni. Ei mikään mestariteos, mutta tarkkaan se tuli aikoinaan luetuksi. Viime yönä en lukenut enää tarkkaan, mutta selailin.  Liitän sen kuvan tähän.

Laiskuus

Sanomalehti osaa sitten välillä olla ärsyttävä. Tänään se julkaisi ihan kuin kiusallaan kuntoilujuttuja. Juuri kun minä koen sisäisiä kouristuksia kuntoilun puutteesta.

On kamala pakkanen, toistakymmentä astetta. Ei sellaiseen voi ulos lähteä. Pysyn sisällä. Onneksi minulla on ne Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisistä ostetut villasukat. Muistan lämmöllä villasukkakauppiasta, jonka koju sijaitsi juuri siinä Musiikkisalissa, jonka ylioppilaskunta on nyt päättänyt kaupallisista syistä poistaa musiikkiryhmien käytöstä. Mutta en usko, että siellä tulevaisuudessa myydään villasukkiakaan. Se on liian pientä bisnestä rahanhimoisille.

Nyt moni karaistunut maaseutulainen lukee blogiani huvittuneena. Toistakymmentä astetta eikä voi mennä ulos. Näin se vaan on. Silmistä vuotaa vettä ja yskittää. Ei se näin ollut lapsena. Hiihtoreissuilla Jyväskylän Laajavuoressa ja Tuomiojärvellä oli varmaan kaksikymmentä ellei kolmekymmentäkin astetta, eikä haitannut yhtään.

"Lenkkeilijän vai laiskimuksen geenit?", otsikoi Lehti ja pisti kuvaksi lenkkitossut. Tekstissä selostettiin tutkimuksia, joiden mukaan on geeneistä kiinni, kuka jaksaa lenkkeillä ja käydä kuntosalilla ja kuka ei. Oli rottakokeitakin tehty. Kuvassa Oblomov, geeniveljeni laiskuudessa. 

Minun kuntoiluni on siinä, että kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Paitsi pakkasella. En kävele hikivauhtia. Poikkean melkein aina jossakin: Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa, Kymppikirjastossa, kahvilassa...

Aivan kuin ärsyttääkseen Lehti julkaisi myös jutun "Mies talviunilla".  Siinä kerrottiin miehestä, jolla on talvisin nukkumisongelma. Minulla ei ole yhtä pahaa ongelmaa, mutta talvi ei minuakaan piristä. Paljon parempi oli syksy, juuri sellainen harmaa, kostea, hämärä ja leuto kuin tuo juuri päättynyt.

Kaiken huipuksi Lehti julkaisi kunto-ohjelman sohvaperunoille. Siinä ensimmäisenä kohtana kehotettiin menemään ulos ja tekemään joitakin helppoja puhdetöitä, kuten pihatöitä tai lumen kolaamista.

Just joo. Menisinkös kolaamaan Töölöntoria? Ensinnäkään inulla ei ole kolaa eikä torilla lunta kuin pari senttiä.

Lehden jutut eivät ehkä ärsyttäisi niin, jos ne eivät olisi sattuneet aika herkkään hetkeen. Minä nimittäin varasin juuri äskettäin ajan lääkärin vuositarkastukseen. Edellisestä vuositarkastuksesta on kolme vuotta. On tainnut tulla hieman viivytellyksi.

Enää tarkastajana ei ole edes vanha tuttu Eeva-lääkäri, josta olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoittanut (ks tästä vierestä tunniste "Eeva-lääkäri"). Hän on vaihtanut työpaikkaa. Ensin pitää käydä laboratoriossa. Sen vuoksi minä aloitan heti ruokavalion, ettei taas tule kolesteroliongelmia. Juusto pois, makkara pois, jäätelö pois yms. Jos pidän tiukkaa itsekuria, eiköhän kolesteroli kolmessa viikossa tokene kelvolliseksi? Nuo alussa mainitsemani kouristukset kuntoilun aloittamisesta jäävät kyllä toteutumatta niin kauan kun pakkaskausi jatkuu.  

Kuvassa lenkkitossuni todisteeksi, että kyllä aikeita kyllä on.

Impulssiostos

 

En yleensä ole altis impulssiostoksille, mutta loppukesästä maalla olin. Ostin kirpputorilta vanhan radion. Ei se kallis ollut, maksoi kympin. Myyjä vakuutteli, että kyllä se toimii, ainakin oli toiminut viime syksynä kuolleen mummon piirongin päällä.  

Innostukseni perustui nostalgiaan, sillä minun lapsuudenkodissani Jyväskylässä oli 60-luvulla samanlainen. Radion nimi on Celeston. Se on tyylikäs lisä vanhan kesäkotini sisustukseen.  

Juuri tuollaisesta radiosta olen 60-luvun alkupuolella kuullut ensimmäiset Beatles-kappaleet, ja ne veivät nuoren miehen mennessään. Radioon liitettiin levysoitin. Siihen tarvittiin banaanikoskettimet. Opin vuolemaan piuhan päästä kuorta irti ja kiinnittämään hyvin pienellä ruuvilla koskettimeen.  

Seuraavaksi tuli avokelamagnetofoni. Markku Veijalaisen, Markku Helismaan ja Pentti Kemppaisen Poppamies-ohjelmista sekä Paavo Einiön Kaleidoskoopista ja Eino Virtasen Kahdeksan kärjessä -ohjelmista otettiin nauhalle talteen kaikki mikä voitiin. Aluksi se piti tehdä mirofonilla, ja äänen taso jäi heikoksi.  

Radio Luxemburgia ja muita maailman kanavia haettiin yömyöhällä. Jotain kuuluikin kohinan ja rätinän seassa. Radion etupanelissa on melkoinen määrä radioasemien nimiä (kuvan saa suuremmaksi ja asemaluettelon lukukelpoiseksi klikkaamalla). Sitä asemaluetteloa olen kai aikoinaan tarkastellut niin paljon, että se tuntui nyt vuosikymmenten jälkeenkin aivan tutulta. Jostain muistin hämärästä kumpusi kuitenkin yksi puuttuva nimi. Rohkenisin väittää, että minun lapsuudenkotini Celestonissa oli kaikkien näiden lisäksi vielä yksi: Motala. Mihin se on tästä kadonnut? Vai muistanko väärin.  

Aika pian Celeston jäi kuitenkin vanhempieni käyttöön, sillä minä sain huoneeseeni oman matkaradion. Vasta siitä kunnon 60-luvun rieha repesi.   

Toin kirpputorilta löytämäni nostalgiaradion kesäasunnolleni ja rupesin kokeilemaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä töpseli ei sopinut pistorasiaan. Olen kovin osaamaton sähköteknisissä asioissa, mutta jostakin olen joskus päässyt käsitykseen, että tällaisella ongelmalla on tekemistä maadotuksen kanssa. Pistorasian reunoissa on pienet väkäset ja niille pitäisi pistokkeessa olla vastaavat kolot. Minun Celestonissani ei ole.  

Sinne Längelmäveden rannalla sijaitsevaan torppaan jäi radio talveksi odottamaan, jos jostakin saisin talven mittaan ymmärrystä ongelman ratkaisemiseen.

 

 

 

Voiton huumassa

 

Taas on se aika vuodesta, jolloin posti toi pyytämättä ja yllätyksenä paitsi verotuspäätöksen myös Unicefin arpakirjeen. Molemmat kirjeet osoittautuivat iloisiksi yllätyksiksi. 

Verottajalta sain palautusta vähän yli tuhat kaksisataa euroa. Unicefin kirjeessä tulleita arpoja taas kerran epäröin avata. Saatekirjeessä pyydetään aina palauttamaan arvat, jos ei halua osallistua. Koskaan en ole palauttanut, aina olen arvat avannut. Niin kävi nytkin. Erityisenä houkuttimena oli se, että päävoittona oli juuri se automerkki, johon olen mielistynyt (nyt kun Rättisitikoita ei enää valmisteta - se menisi vielä nykyisen suosikinkin edelle).  

En voittanut autoa mutta jotain voitin, kuten ohessa olevasta arpalipusta lukija voi katsoa. Kuvan saa klikkaamalla niin suureksi, että sen näkee lukea.  

Nämä tilaamatta lähetetyt arpakirjeet tuottavat vastaanottajalle moraalisen pulman, mutta kaipa he siellä lähettäjäpäässä ovat asian tutkineet ja saaneet selville, että näin menetellen useampi maksaa avustuksen Unicefille. Uteliaisuus ja ahneus on ihmisille ylittämätön käyttövoima. Jospa voitan päävoiton? En voi olla avaamatta arpoja. Jos voitan jotain, vaikkapa kuinka vähäpätöistä, se pitää saada. Voiton saa lunastaa vain maksamalla arvat. Aivan ilmeistä on myös, että jokaisessa kirjeessä tulee vähintään yksi voittava arpa.

 

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni palauttaa arvat avaamattomina lähettäjälle. Arvaan, että ei kovin moni. 

Minä olin siis taas onnettaren suosikki. Olen usein ennenkin voittanut, varsinkin lotossa, jota pelaan satunnaisesti pari kolme kertaa vuodessa. Neljä oikein on tullut monta kertaa, viimeksi kesällä. Kautta aikojen merkittävin voittoni oli pesukone jonkin lehden arvonnassa 60-luvulla. Samoihin aikoihin voitin myös lehden arvonnassa naisten puvun. Äitini kävi sen hakemassa, mutta se oli väärää kokoa. 

Takavuosina Valitut Palat järjesti monivaiheisia suurarpajaisia joka talvi Niissä oli aina tieto erittäin tiukasta seulonnasta, ketkä on kelpuutettu mukaan seuraavalle kierrokselle. Viimeisessä vaiheessa mukana oli vain kymmenen henkilöä koko Suomessa. Ystävättäreni mainitsi kerran ihmetellen, että kaikki yhdeksän hänen itsensä lisäksi viimeiselle arvontakierrokselle päässyttä sattuivat istumaan Kotiharjun yleisen saunan lauteilla eräänä lauantai-iltana. Ihmeellinen yhteensattuma. 

Minä mietin vielä, viitsinkö lunastaa palkintoni Unicefin arpajaisista. Avustukseni maksan kyllä ilman palkintoakin. Menee hyvään tarkoitukseen.

 

 

 

Kyllä nyt nolottaa

 

Ensin kehun itseäni:  

Olen varsin lainkuuliainen. Noudatan säntillisesti ohjeita ja määräyksiä. En ole kiertänyt veroja ja maksan veroni Suomeen. En ole koskaan saanut ylinopeussakkoja. En ole näpistänyt, tapellut, aiheuttanut häiriötä, käpälöinyt naisia, puhunut siivottomuuksia enkä varsinkaan kiihottanut kansanryhmää vastaan.  Monet ovat. Viimeistä kohtaa jotkut jopa haluavat luvalliseksi.

Sitten niitä rikkomuksia, jotka täten tunnustan:   

1) Väärensin 17-vuotiaana teinikorttiin syntymävuoden viimeisen numeron ja pääsin sillä alaikäisenä jyväskyläläiseen saluunaan. 2) Ajelin usein ilman matkalippua Tukholman tunnelbanassa opiskeluvuosina. Ja sitten on tietysti 3) muuan "sukupuolikuria ja säädyllisyyttä" rikkonut episodi, joka tapahtui kerran kauan sitten Kaivopuiston laiturilla ja josta loistava kumppani minut pelasti, siinä kuin itsensäkin. Tarina löytyy TÄÄLTÄ . En oikein osaa ratkaista, pitäisikö siitä tapahtumasarjasta olla enemmän ylpeä vai nolo. Ehkä ylpeä.

Olen 1970-luvulla kieltäytynyt asepalveluksesta, mutta sitä en laske lainkaan kielteiseksi asiaksi. Jotkut muut laskevat. Kerran olen saanut parkkisakot. Se oli edellistä vuosituhatta ja tapahtui Tampereella Tammelan stadionin nurkalla. Se oli vakiintunut parkkeerauspaikkani, kun siinä vieressä usein kyläilin. En  huomannut, että kieltomerkit olivat muuttuneet.   

Mutta tänä kesänä tapahtui paha juttu. Iteljooni toi kirjeen, jossa poliisi nuhteli minua - ei sentään sakottanut. Olin ajanut ylinopeutta. Rajoitus oli 80 ja minä olin ajanut 88 km/t. Peltipoliisi oli huomannut.  

Kirje kertoi, että tapahtumapaikka oli Pälkäne, tarkemmin sanoen se kohta, jossa on Aapiskukko-niminen kamala amerikkalaistyylinen autoresta. Toisella puolella tietä sen sijaan on hieno vanha rauniokirkko. Sitä olin hiljattain käynyt ihailemassa ja valokuvaamassa.   

En voi ymmärtää, miten minulla on sellaisen kirkon kohdalla lipsahtanut liikaa nopeutta. Ehkä se tien toisella puolella oleva autoresta aiheutti epäkunnioittavan häiriön tilannetajussa. Tai sitten olin vain huolimaton. Kyllä nolottaa.

 

 

 

Yön herkkuja

 

Olen yleensä vähän kranttu suuhunpantavan suhteen. Suosin terveellisiä ruokia, kasvisruokakin kelpaa, iloitsen erityisesti itämaisen keittiön annoksista.  

Joskus kuitenkin tulee poikkeuksia. Tässä eräänä yönä astelimme herraseurassa pitkäksi venähtäneen sidosryhmätapaamisen jälkeen Helsingin rautatieaseman editse. Siinä Makkaratalon kohdalla joku meistä huomasi sattumalta - se oli kai Watkinson - että ei yöllä voi mennä aseman ohi poikkeamatta nakkikioskille.  

Asemahallin öinen ruokatarjonta ei tunnetusti ole erityisen terveysvaikutteista. Ei ole koskaan ollut eikä ole vieläkään. Moni muistaa Möttösen. Se oli aikoinaan Helsingin aseman kuuluisin annos. Iso rasvainen lihapiirakka, varsinainen lötkö, ruma kuin mikä. Ja suosittu!  

Nyt herraseurueemme meni asemahallin kojuun, jonka listalla oli makkaraa. Ostin bratwurstin ranskalaisilla, ja paljon ketsuppia päälle. Juomaksi sentään jäävesi, ei limsa.  

Jostakin muistin salatuista sopukoista nousivat esiin nuoruuden nakkikioskit. Jyväskylän kirkkopuistossa oli yksi, joka tuli tutuksi. Sieltä sai aina ison annoksen makeaksi kuullotettua sipulia kaikkiin annoksiin. Se peitti alaikäisen hengityksestä kotona kielletyt aromit. Tukholmassa sai Sibyllakorv med mos -annoksen päälle kauhallisen bostongurkaa.  

Erityistä nostalgiaa jokainen 70-luvun Suomessa junareissuilla kulkenut tuntee maaseudun ja pikkukaupunkien asemaravintoloiden tarjontaan. Niissä oli muutakin kuin makkaraa. Katsokaa kuvaa - sen saa suuremmaksi klikkaamalla. Tarjolla oli monenlaisia herkkuja kansalliseen makuun. Tuollaisissa paikoissa minäkin muistan usein reissuillani poikenneeni. Huomaattehan alaosan tiukat ukaasit nuorisolle. Ne taisivat kuitenkin jäädä tyhjäksi julmisteluksi. Olen muistavinani, että syntymävuoden kohdalta väärennetty teinikortti kelpasi vaikka missä. Tosin kokemukseni oli 60-luvun puolelta.  

Kuva on vuodelta 1977 tai -78, selvästikin vapun aikaan. Sen voi päätellä alalaidan toisesta lapusta, josta ilmenee, että ravintolan lista elää vuodenajan herkkujen tahdissa.

 

 

 

Jokapäiväinen muovipussileipämme

 

Kutsuin ystäväni pienimuotoiseen syntymäpäiväjuhlaan. Valmistelussa iski taas kerran harmistus, ettei enää ole pieniä kivijalkakauppoja, joista saisi herkkuja. On vain kahden ison ketjun marketteja.  

Töölöntorilla oli vielä muutama vuosi sitten herkkukauppa. Ei ole enää. Kappahalleista saisi vielä laatutuotteita, mutta sellaisia ei enää ole lähellä.  

Erityisen harmillinen esimerkki on leipä. Marketeissa ne ovat enimmäkseen selluloosan makuista tehdastavaraa. Pienten kotileipomoiden aika taitaa olla lopullisesti ohi.  

Vielä Helsinkiin muuttaessani (1970) täälläkin oli laatuleipää. Muistiini jäivät mm. pietarinlimppu, Elannon eloleipä ja Fazerin sämpylät. Niissä oli aromia. Enää ei ole kuin muovipussiin pakattuja nihkeitä, valmiiksi viipaloitua bulkkituotteita, jotka eivät tuoksu miltään. Kesäkotini maisemissakin pohjoisella Pirkanmaalla on parempaa. Siellä on sentään Linkosuon rievää, Leivon vuokaleipää, Pälkäneen perunalimppua  ja Pirjon porkkanasämpylöitä.  

Olen vuosien varrella päässyt maistamaan monia maakuntien perinneleipiä. Joukossa oli varsinaisia herkkuja. Jostain on muistikirjaani tallentunut aiheeseen liittyvä Kanteletarta mukaileva loru (lorun alkuperä on jäänyt merkitsemättä - tietääkö joku?):  

"Oli ennen marjasanki,

marjasangesta sepiikki,

sepiikistä lättäkyrsä,

lättäkyrsästä läpyskä,

läpykästä krällilimppu,

krällilimpusta topakku,

topakusta ristileipä,

ristileivästä pielava.  

Lapsuuteni parhaat leivät sain sukulaispaikassa maalla, jossa emäntä leipoi itse ja kirnusi päälle voita. Jyväskylässä oli muutama pieni kotileipomo ja isompi Ruthin leipomo. Erityisen hyvä muistikuva jäi Kuopiossa sijainneesta Hätisen leipomosta 1970-luvulla. Vietin sillä suunnalla vuoden verran ja tulin asiakkaaksi. Ei taida Hätistäkään enää olla. En ole tullut sen koommin poikenneeksi siellä päin.  

Huonoon suuntaan tässäkin on kehitys mennyt. Tarvittaisiin niitä pieniä kauppapuoteja (sellaisia kuin kuvassa - Elanto) ja niihin tavarantoimittajia. Mutta tiedän kyllä, etteivät sellaiset pärjää jättiläismarketeille.

 

 

 

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..."

 

Kansa tungeksii nyt Saariselällä ja muissa hiihtokeskuksissa. Minä en tungeksi. Oli kyllä kutsu mutta en lähtenyt. Olen joskus käynyt mutta viihtynyt huonosti. Menee aina rillutteluksi.  

Olen tullut huonoksi lähtemään yhtään mihinkään, jos ei ole pakko. Toinen mihin en lähtenyt, on Rio de Janeiron karnevaali. Sinne minua yllytti sihteerini, kuten aiemmin kerroin. Ehkä joskus toiste.  

Lehdestä luin hiihto-ohjeita. Enää ei sovi huutaa "latua", jos aikoo ohittaa. Hyvä tietää, mutta en minä luultavasti ketään haluaisi ohittaa. Hiljakseen hiihtely on nautinnollisinta. Kun viimeksi vuosi sitten kävin muutaman kerran hiihtämässä Keskuspuistossa, oli kummallista nähdä aivan tavallisen näköisiä miehiä läähätystilassa reuhaamassa jalat levällään pitkin kaunista metsämaisemaa. Se on sitä "vapaata" hiihtotyyliä. Silkkaa stressiä.  

Hillityllä perinteisellä tyylillä etenivät naiset. Ja minä. Ei mitään mahdotonta kiirettä. Tärkeää on myös katsella ympärilleen.  

Lehdessä kerrottiin, että HS:n Lauantai-sivujen kymmenhenkinen toimitus on tänä talvena hiihtänyt yhteensä 710 km. Aika hyvin! Minun täytyy tunnustaa, että en ole itse hiihtänyt vielä metriäkään. En oikein tunne enää itseäni kunnon suomalaiseksi, kun näin kelvoton olen. Kyllä kai jokaisen kelpo suomalaisen hiihtää pitää, kun lunta on. Itsesyytökseni hieman lientyivät, kun luin, että HS:n tulos oli neljän henkilön tekemä. Kuudella toimittajalla ei ole osuutta asiaan.  

Lapsena olin kova hiihtämään, niin kuin kai kaikki muutkin. Jyväskylässä oli hyviä reittejä Laajavuoren, Kypärämäen ja Tuomiojärven maisemissa. Koululaisille jaettiin kansanhiihtokortti, johon merkittiin hiihdetyt kilometrit ja pyydettiin joltakin - enimmäkseen kai äidiltä - nimikirjoitus todistamaan jokainen merkintä. Jos en ihan väärin muista, minun korttini sisälsi talvikauden päättyessä suunnilleen samat lukemat kuin tuo Hesarin Lauantai-toimituksen yhteistulos.  

Olen tullut ymmärtämään, että nykykoululaiset eivät paljon flatahiihdosta perusta. He laskettelevat. Olisiko vieraantumisen yhtenä syynä välinekehittely, jonka painopiste on edellä kuvatun stressihiihdon edistämisessä? Minäkin ostin sellaiset enkä pidä ollenkaan. Tarvittaisiinko paluu hiihdon alkulähteille? Pistän tähän nähtäville vähän perustietoa. Lähteinä ovat Pikku Jättiläinen ja Paras kaikista.  

Minä lähden huomenna muutaman päivän hiihtolomalle kaverin mökille Näsijärven maisemiin. Voi olla, että siellä hiihdetäänkin. Ainakin otan pipon mukaan varusteeksi. Runositaatiksi aiheeseen liittyvää Eino Leinoa:  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun tietty on matkan määrä,

kun liesi viittovi lämpöinen, -

mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,

joka outoja onnen vaiheita käy

eikä tiedä, miss' oikea, väärä.  

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun riemu on rinnassansa,

kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -

mut käypä se laatuun hiihtää myös

hiki otsalla, suurissa suruissa

ja kuolema kupeellansa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kamala käsiala

 

Kansakoulussa ja vielä keskikoulun alaluokillakin oli kaunokirjoitustunteja. Niistä ei moni poika pitänyt, ne olivat kovin vaivalloisia. Piti työskennellä hiljaa ja huolellisesti. Kaunokirjoitusta pidettiin tyttöjen touhuna.  

Mustekynällä kirjoitettiin. Pulpetin kannessa oli kolo ja kolossa mustepullo. Sinne kynän terä kastettiin. Mustetta tippui terästä helposti, ja se teki tahran vihkoon, ja silloin sai opettajalta moitteet. Varustuksiin kuului myös imupaperi, mutta tahroihin se ei auttanut. Sillä kuivattiin kirjoitus heti tuoreeltaan.  

Tällainen on vierasta nykykoulussa. Minusta se on vahinko. Olen sitä mieltä, että ihmisen olemukseen kuuluu myös  taito tehdä käsillään tarkkaa työtä. Se on arvo sinänsä, eikä sitä korvaa mikään tehokkuus tai näppäryys, jolla perustellaan siirtymistä tietokoneella kirjoittamiseen. Käden taitoa ei tule, jos sitä ei lapsena opi.  

Minä pidin kaunokirjoituksesta ja sain työstäni kehuja opettajalta. En vielä kansakoulussa, josta näytekuva on, vaan oppikoulun puolella. Myöhemmin aikuisena kävin kaksikin kurssia, joilla opiskeltiin kalligrafiaa. Taidolle on ollut käyttöä. 

Koulun tunneilta jäi muistiin merkillinen yksityiskohta. Kaverini Jouko P. oli varsinainen sähläri mustekynänsä kanssa eikä koskaan saanut käsialaansa kuntoon. Opettaja torui. Hän sanoi, että Joukon käsialasta ei saisi selvää edes apteekkari.  

Apteekkari? Ihmetys jäi kytemään. Miten apteekkari liittyy epäselvän käsialan lukemiseen?  

Jossain vaiheessa opettaja selitti asian. Hän kertoi, että lääkäreillä on sekainen käsiala, kun he kovassa kiireessä kirjoittavat reseptejä ja lähetteitä. Niitä apteekkari joutuu tulkitsemaan, ja siinä taidossa he ovat kokemuksen myötä kehittyneet eteviksi.  

[Blogiani lukevat lääkärit älkööt nyt pahastuko - tiedän että heitä on yksi varmasti ja hänen bloginsa   välityksellä mitä ilmeisimmin useita. En herjaa, en pilkkaa, en panettele ammattikuntaa. Kerron vain muistikuvan kaukaa menneisyydestä. Käsialaongelma ei liene voimassa nykyaikana]  

Vähäpätöiseltä maistuva yksityiskohta jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Muistikuva aktivoitui viime kesänä, kun pengoin kesäasuntoni aitanvintillä olevaa laatikkoa, jonka sisällä on suuri määrä vanhempieni paperijäämistöä. Sieltä löytyi oheinen lähete - lääkärin vuonna 1952 kirjoittama. Kaunokirjoituksen opettaja oli ainakin tämän lääkärin kohdalla oikeassa. 

Osaisiko muka joku apteekkari (tai joku muu) lukea näytteenä olevaa lähetettä?  En tiedä, onko blogini lukijoissa yhtään apteekkaria. Jos on, pyytäisin ystävällisesti pistämään sähköpostiosoitteeseeni tiedon sisällöstä (osoite löytyy tästä vierestä). Asia on minulle kiinnostava osa perheeni historiaa.  

Voi olla, että tällaisen näytteen laittaminen nettiin näkyville rikkoo intimiteettisuojaa. Sitä varten manipuloin kuvasta piiloon tunnistetiedot:  osan järjestysnumerosta ja päivämäärästä. Kyseinen henkilö on ollut jo yli puoli vuosisataa haudan levossa.   

*   *   *    

Kuvassa oleva koululaisen vihkokirjoitus kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka uskonnon opetus läpäisi silloin ennen kansakoulussa kaikki oppiaineet, kaunokirjoituksenkin. Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla.

 

Epäluotettava henkilö

 

Poikettiin eilen kokouksen jälkeen Kosmokseen. Meni kolme kaljaa, kolmosta.  

Tuli puhetta raittiudesta. Kaikki me tunnemme Turmiolan Tommin. Hänestä tuli tuttu jo kansakoulussa. Hän jäi muistiin loppuiäksi. Muutama blogituttavanikin on hänet viime aikoina kaihoten maininnut. Aivan erityisen vaikuttavasti hänestä kertoi Eppu Normaali.  

Kansakoulussa pidettiin raittiuskilpakirjoituksia. Niissä minä olin mestari. Lienenkö missään myöhemmässä toimessani ollut yhtä mestari, eipä tule mieleen.  

Kolmannen luokan opettaja oli iso mies, jolla oli iso ääni ja suora ryhti, ja muutenkin hän oli oikein upseerikelpoinen. Hänelle piti vannoa, jokaisen vuorollaan, että ikinä en juo viinaa, en ikinä, en ikinä. Samalla hän katsoi lähietäisyydeltä suoraan silmiin, että voiko tämän lupaajan sanoihin luottaa.  

Jäi epäselväksi, uskoiko hän antamaani lupaukseen. Tai kenenkään muunkaan lupaukseen.  

Ei olisi kannattanut luottaa, sillä rikoin lupauksen jo 16-vuotiaana. Tosin en minä viinaa juonut silloin enkä juo vieläkään, vaan olutta, viiniä tai siideriä. Mutta tämä lienee semanttista saivartelua.  

Mutta raittiuskilpakirjoituksissa siinä kymmenen ikävuoden paikkeilla olin mestari. Sepitin sujuvasti kaameita kertomuksia. Voitin palkintoja. Ne olivat aiheeseen liittyviä kirjoja.   

Ohessa on kuva kolmesta voittamastani palkinnosta. Jostain syystä minulla ei ole edes hämärää mielikuvaa niiden sisällöstä. Olisin kuitenkin aika varma, että olen lukenut ne, sillä olen yleensä lukenut kaikki kirjat, jotka ovat eteen sattuneet.  

Kirjat eivät ole hyllyssäni täällä Töölöntorin nurkalla vaan olen aikoja sitten vienyt ne kesäkotiini Längelmävedelle. En ole sielläkään niihin koskenut, tuskin koskenkaan. Ehkä huono omatunto petetystä lupauksesta estää. Harkita täytyy, olisiko syytä palauttaa palkinnot kilpailujen järjestäjälle. Perusteluna, että en ole ollut palkitsemisen arvoinen. Joutuvathan dopingista kärähtäneet urheilijatkin palauttamaan mitalinsa.