Melkein turhaa

Joskus sitä saa kunniaa ja arvostusta aivan yllättävistä asioista. Niin kuin minä viime kesänä maalla.

Kesäkotini naapurilta kuoli äiti, melkein satavuotias vanhaemäntä, joka viimeiseen asti jaksoi hoitaa talouttaan yksin eikä suostunut lähtemään palvelutaloon. Loppu tuli sitten yöllä nukkuessa, ilman ennakkovaroitusta.

Piti laatia kuolinilmoitus paikallislehteen, ja siihen tarvittiin runonpätkä, niin kuin tapa vaatii. Virsikirjasta niitä olisi löytynyt, mutta sen paremmin vainaja kuin jälkeläisetkään eivät olleet uskonnollisuuteen erityisemmin taipuvaisia, etsittiin jotain muuta.

Runokirjoja ei kuitenkaan insinööriperheen kirjahyllystä löytynyt. Isäntä tiesi, että minulla oli huone täynnä kirjoja ja kysyi iltaa istuttaessa, sattuisiko olemaan mitään juhlallisia runoja. Rouva muisteli jotain hienoa värssyä, jossa äidit näkevät jumalan.

Totta hitossa minä sen runon tiesin. Ei siihen kirjaa tarvittu vaan sanelin runon ulkomuistista. Runoilijan nimenkin osasin mainita.

Varmaankin taas maine kasvoi. On se outo tyyppi se rantatorpan maisteri: on opetellut runoja ulkoa mutta mitään hyödyllistä se ei osaa. Tarvitsi apua ruohonleikkurinsa käynnistämiseen, kun sytytystulpan johto oli irti. Eikä osannut vaihtaa polkupyörän rengasta.

-  -  - 

Ei siitä kovin kauaa ole, kun Suomessakin ihan vakavasti uskottiin, että menestyvän ihmisen tulee tuntea taiteitakin. Nykyään ajatus taitaa monen mielestä olla aika koominen. Turhaa humanistien haihattelua. Korkeakoulumaailmassa taideopiskelijat taitavat olla jo naurun aihe, joiden opiskelujen sisällöistä kaupan ja tekniikan opiskelijat kertovat hupaisia anekdootteja. 

Mutta kerran elämässä saattaa osua kohdalle sellainenkin tilanne, jossa jopa runojen ulkoa osaamisesta on oikeasti hyötyä.

Lauri Viita: Alfhild

Viisaat ja hölmöt?

Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kirjoitti esseekokoelmassaan "Vien rucolan takaisin" humanisteista. Hän oli nähnyt sellaisia opiskelijoita Yliopiston kirjastossa. Tunnusmerkillistä oli, että humanisti kulki talvipakkasellakin ilman päällystakkia ja tuli kirjastoon pikkuisen humalassa.

Tunnusmerkit ovat luultavasti paikkansapitäviä, ainakin jos hän on sattunut näkemään entisen hyvän kaverini Simo L:n. Hän oli henkeen ja vereen humanisti - kirjallisuuden opiskelija ainakin kymmenettä vuotta. Hän tuskin koskaan omisti talvitakkia ja saapui varmasti usein kirjastoon Vanhan Kuppilan kautta. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että Yliopiston kirjasto on erinomainen paikka iskeä naisseuralainen, joka päästää kämpille yöksi.

Autuaasti poisnukkunut humanistikaverini Simo tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Saska Saarikosken kolumnin "Atomia on helpompi tutkia kuin ihmisen elämää" (HS 17.4.14).  Siinä humanistiraukkoja kohdeltiin vähän samoin kuin Enqvist. He eivät edes ymmärrä sellaisia tieteen peruskäsitteitä kuin "massa", "kiihtyvyys". Siinä ei auta minkäänlainen klassinen sivistys. "Mat­ti Klin­gen kal­tai­set in­tel­lek­tuel­lit ovat kuin esiin­ty­mis­alueen­sa ää­ri­ra­joil­le us­kal­tau­tu­nei­ta lin­tu­ja, jot­ka ovat jat­ku­vas­ti vaa­ras­sa pa­lel­tua hen­gil­tä.

Erityistä kaltoinkohtelua kolumnissa saavat yhteiskuntatieteet. Totta onkin, että yhteiskunnat ja valtiot ajelehtivat kuin ankkurittomat laivat myrskyissä, joita taloustieteiden mestareiden järjestämät finanssikriisit jatkuvasti nostattavat hallitsemattomiin mittoihin. Yhteiskuntatieteillä kun ei ole samanlaista arvovaltaa kuin luonnontieteillä, juridiikalla ja taloustieteillä.

Johtopäätös: humanistit pitäisi pistää tankkaamaan ainakin luonnontieteen peruskäsitteet. Siinä Kari Enqvist ja muutamat muut luonnontieteiden edustajat näyttävät tekevän parhaansa. He kirjoittavat kansantajuisia kirjoja. Minulla kin on hyllyssäni odottamassa "Suhteellisuusteoriaa runoilijoille".

Saarikosken kolumni pisti vähän minunkin sydämeeni. Pilkkaako hän tällaisia kuin minä? Voin avoimesti myöntää, että en paljonkaan suhteellisuusteorioista ole selvillä. Fysiikka jäi lukioon, arvosana muistaakseni 6. Korkeampi koulutus on pelkästään humanistiselta alalta. Yliopiston kirjastossa olen kyllä paljonkin istunut, en kuitenkaan koskaan juovuksissa. Talvitakki minulla kyllä oli. Naisia en muista sieltä iskeneeni.

Helsingin Sanomat näyttää tehostaneen tiedeosastoaan. Niitä on joka päivä, suurelta osalta luonnontieteiden alalta, joten meikäläisen ymmärryskyky on ilmeisesti kyseenalainen.

Lääketiede on varmaankin kansaa kiinnostavin tieteenala - ymmärrettävistä syistä. Kaivataan tietoja siitä, mikä tepsii tautiin. Siinä ollaan täysin asiantuntijoiden varassa, mutta jatkuvasti kohTdataan ristiriitaista informaatiota siitä, mikä on terveellistä tai laihduttavaa tai parantavaa. Tieteellä ei ole täyttä auktoriteettia kun rinnalle pyrkii humpuuki. Vai onko kaikki humpuukiksi leimattu sitä ihan oikeasti? Siihen jää se tila, kuka mihinkin uskoo.

Minun äitini uskoi homeopatiaan - se paransi hänen syöpänsä. Häneltä löytyi viisikymppisenä kainalosta etäpesäke. Se leikattiin Jyväskylän keskussairaalassa ja alettiin etsiä, missä se varsinainen sijaitsee. Vuosikausia sitä etsittiin mutta ei löydetty.

Muori hankkiutui salaa homeopaattisen lääkärin (siis ihan oikea suomalainen pätevä lääkäri, minä tarkistin asian!) hoitoon. Hän eli vielä 35 vuotta ilman syöpää. Hän oli täysin vakuuttunut, että sieltä löytyi apu. Paha siihen oli vastaankaan väittää, vaikka järki niin vaatisi. Perehdyin pikkuisen tuohon oppiin, sen minkä hölmö humanisti nyt ymmärtää. Ei vakuuttanut. Vähän kuin samaanien henkiusko.

Onhan näitä monenlaista yrittäjiä ollut, kuten seuraava ilmoituskin kertoo. Tätä jopa höpsö humanistikin ymmärtää epäillä.

Vapauden kaiho

En ole enää aivan vasta-alkaja osa-aikaeläkkeellä olemisessa. Sitä on jatkunut jo kohta kolme vuotta. Olen vähitellen oppinut olemaan piittaamatta siitä, mitä työpaikalla puuhataan. En enää johda mitään, en ole esimies kenellekään. Riittää kun vain hoidan omat erikseen sovittavat projektini.

Ero entiseen on kuitenkin pienempi kuin kuvittelin. Vapaa-aikani on kyllä lisääntynyt mutta ajatukseni eivät ole samalla tavalla vapaalla kuin fyysinen osa minua.

Suurimmillaan ero on niinä hetkinä, kun voin livistää kaikkein ikävimmistä tilanteista. Sellainen oli taas tänään. Tunsin suorastaan ilkimysmäistä hilpeyttä, kun poistun paikalta ja toivotin lähtiessäni hyvää päivänjatkoa.

Oli nimittäin alkamassa koulutustilaisuus.

Niistä minä en pidä. Sillä tavalla olen hankala ihminen, että en erityisemmin usko konsulttifirmojen järjestämiin koulutuksiin, joiden tavoitteena on organisaation kehittäminen.

Tiedän kyllä, ettei niihin usko juuri kukaan muukaan. Silti niitä järjestetään kaiken aikaa. Niihin on budjetoitu määrärahaa, siksi niitä välttämättä kuuluu järjestää. Miltä kuulostaisi organisaatio / työyhteisö, jonka vuosikertomuksessa ei mainittaisi dynaamista koututtautumista?

Listasta luin, että menossa oli kolmas vaihe projektissa, jonka tavoitteena on pitkäjänteinen ja systemaattinen kehittyminen, muutosvastarinnan esteiden tunnistaminen ja voittaminen. Vuorovaikutuistaitoja on tarkoitus parantaa, jotta yhteishenki kääntyisi nousuun ja yhteinen tahtotila löytyisi. Prosessikonsultoinnin kerrotaan auttavan organisaation uudistumisessa  ja työinnovaatioiden löytymisessä ja työtä ohjaavien  ja tukevien puitteiden tarkoituksenmukaistamisessa.

Tehdään siellä jotakin omitustakin. Listassa on yllättäviä sanoja, kuten coaching. Olen luullut, että sitä tehdään vain jääkiekossa. Implementaatio, Fail - fast-periaate. Mitähän ne ovat?

Minä en siis jäänyt koututtautumaan vaan lähdin pois. Tein niin kuin viisaassa mietelauseessa suositellaan. Puolieläkeläiseläisellä ei ole velvollisuutta osallistua tällaiseen. Harmikseni en onnistunut pelastamaan entistä sihteeriäni neiti B:tä karkuun tilaisuudesta, sillä hänelle oli määrätty jokin työtehtävä siellä. Sen sijaan menin Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilaan ja tilasin herkkuja. 

Menen sitten viimeistään perjantaina työpaikalle katsomaan, onko kehitystä tapahtunut ja visio selkiytynyt.

Poikkesin kotimatkalla vielä divariin. Löysin Trimalkion pidot -kirjan (Petronius Arbiter suom. Edwin Linkomies). Se on antiikin Roomasta ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta, keisari Neron ajalta.

Kotona huomasin, että suunnilleen puolet kirjasta on vielä auki leikkaamatta. Vanhojen kirjojen tapaan painoarkit pitää paperiveitsellä leikata reunoista auki ennen kuin sivut saa auki yksi kerrallaan. En vielä ryhtynyt leikkaamaan, se tuntuu vähän julkealta, suorastaan rivolta. Jos kirja on vuosikymmenet ollut neitseellisessä tilassa, mikä minä olen sitä avaamaan. Harkitsen vielä. Kansikuva on kyllä kiinnostusta herättävä. Siitä on aistittavissa ikiaikainen vapauden kaiho, jota minäkin kai poden.

Laiska mutta huumorintajuinen

 

HS:n Kuukausiliitteessä oli pitkä artikkeli nimeltä "Laiskuus kannattaa aina". Se piti lukea, sillä olen iän karttuessa tullut aika lailla samalle kannalle. Nuorempana olin ymmärtämätön ja häsläsin turbotehoilla turhanpäiväisiä. Siitä ei hyvä seurannut.  

Artikkelin kirjoittaja Seija Sartti veivaa letkeään tyyliinsä yhtenä mylläkkänä kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Joku tiukan kurin ja tulosvastuun kannattaja voisi ärsyyntyäkin kirjoituksen moraalittomasta aiheesta. Kilpailukyky romahtaisi moisella asenteella, voitot pienenisivät ja Elinkeinoelämän keskusliitto joutuisi luopumaan tavoitteestaan lisätä suomalaisten vuotuista raadantaa parin turhan kirkkopyhän verran.  

Joutilaisuus elämänasenteena liittyy mielikuvissamme enemmän itäiseen kuin läntiseen elämäntapaan. Siksi varmaan Sartti viittaa tekstissään kiinalaisen Lin Jutangin vuonna 1937 julkaisemaan kirjaan Maallinen onni. Siinä kirjailija filosofoi kiihkeän toimeliaisuuden ja viisauden välillä olevasta jyrkästä vastakohtaisuudesta. Kirjan mukaan viisas ihminen ei voi touhuta liikaa, eikä se, joka aina touhuaa jotakin, voi olla viisas. Kulttuuri on joutoajan tuotetta ja kulttuurikelpoisia vain ne, jotka kykenevät laiskottelemaankin.   

Ajatus herätti minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta tekisi mieli kannattaa Jutangin ajatusta. Toisaalta on selvää, että kaikille tämä ei käy. Kaikki eivät ole samanlaista eliittiä kuin minä, jolla on mahdollisuus jopa joutilaisuuteen. Suurin osa ihmistä joutuu käyttämään kaiken aikansa elannon hankkimiseen. Siitä näkökulmasta Jutang kirjoittaa täyttä roskaa.  

Sartin viittaukset Lin Jutangin kirjaan aiheuttivat kuitenkin sen, että kaivoin kyseisen kirjan esiin kirjahyllystäni. Siellä se on ollut koskemattomana vuosikymmenet. Joskus nuorena olen ilmeisesti sen lukenut, mutta muistijälki on niukka. Onkohan parikymppisen elämänkokemustaan ollut riittävä aiheen ymmärtämiseen?  

Selasin kirjaa. Siellä on kaiken matkaa marginaaliin merkittyjä viivoja, huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tunnistin, että merkinnät ovat minun tekemiäni. Voin siis päätellä, että lukemiskokemukseni ei ole tuntunut yhdentekevältä.  

Ensimmäisen pysähdyksen tein sivulle, jossa oli pitkä viiva marginaalissa. Luvun otsikko oli "Huumorintaju". Siteeraan kohdan tähän.  

[ - - ] Onneksi ihmisen sielussa on kuitenkin voima, joka voi kohota kunnianhimoisten ihanteiden ja pyyteiden yläpuolelle ja hymyillä niille. Se voima on huumorintaju. Humoristi käsittelee ajatuksia ja ihanteita kuten golf- tai biljardimestari palloja  tai taitava cowboy lassoaan.  

 

Kosketuksen varmuus, helppous ja keveys paljastaa mestarin. Ainoastaan se, joka voi suhtautua ajatuksiinsa kevyesti, on ajatustensa herra ja mestari eikä niiden orja. Vakavuus on aina ponnistuksen merkki, ja ponnistus on huonon harjoituksen tai kehittymättömyyden merkki. Vakavan juhlallinen kirjailija tuntee olonsa epämukavaksi ja kiusaantuneeksi ajatustensa parissa, samoin kuin nousukas esiintyy seurapiireissä epävarmasti ja itsekylläisesti. Hän tuntee olonsa kiusalliseksi, koska hän ei hallitse ajatuksiaan.

  

Kyllä tämä kirja pitää nyt lukea kokonaan. Jos vaikka oppisi jotakin.  

Oletteko muuten koskaan tavannut ihmistä, jolla ei omasta mielestään ole hyvä huumorintaju?  

(Lähde: Lin Jutang:  Maallinen onni  - WSOY 1948 suom. Sakari Saarikivi  - Alkuteoksen nimi: The Importance of Living 1937)

 

Kulta-aika

 

Olen katsellut televisiota, kuten kuvasta näkyy. Yle-Teemalta on tullut neljä päivää kestänyt elokuvafestivaali.  

 

 

On syytä kiittää Yleä tällaisesta. Festivaalin ohjelma osoitti ammattimaista osaamista ja näkemystä. Tällaista herkkua on harvoin tarjolla. Osan elokuvista olen katsonut suorana, loput olen ottanut talteen myöhempää katsomista varten.  

Olen huomannut, että kahta elokuvaa enempää ei pidä kerralla ahnehtia, muutoin tarkkaavaisuus kärsii. Tähän mennessä olen katsonut Carl Th. Dreyerin "Jeanne D´Arcin kärsimykset", Rossellinin "Rooma -avoin kaupunki", Franjun "Silmät ilman kasvoja", Mankiewiczin "Kaikki Eevasta", Melvillen "Punainen ympyrä" ja lisäksi Zizekin dokumentin "Elokuvan salattu ideologia".  

Myöhempää katsomista jäävät odottamaan von Trierin "Melancholia", Dessinin "Rififi", Alfredsonin "Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja", Almodóvarin "Iho jossa elän", Sophia Coppolan "Somewhere", Malickin "Elämän puu" ja Buñuelin "Kulta-aika", joka tätä kirjoittaessani juuri tulee tallennukseen ja josta lainaan tälle tekstille otsikon.  

Monet näistä elokuvista olen nähnyt ennenkin. Muistelisin, että ainakin Dreyer, Rossellini, Melville , Dessin ja Buñuel tulivat tutuiksi jo teinien elokuvakerhossa Jyväskylässä. Sellaisia kerhoja ei enää ole - kaupallinen viihde-elokuva on jyrännyt yli. Suuri vahinko.  

Elokuvamaku on tietenkin yksilöllistä ja satunnaisella seikalla - kuten väsymyksellä - on suuri vaikutus katsomiskokemukseen. Listalla on kaksi ohjaajaa, joiden sopivuudesta itselleni en ole aivan vakuuttunut: von Trier ja Almodóvar. Kummankaan tuotantoon en ole suuressa mitassa syttynyt, vaikka olenkin aika monta nähnyt. Mutta kuten sanottu, sattumalla on voinut olla vaikutusta, sillä tunnen useita fiksuja ihmisiä, jotka arvostavat näitä suuresti. Molemmilla on kulttiohjaajan mainetta.  

Päivän Hesarissa Alma-median toimitusjohtaja marmatti tuttuun tapaan Ylen saamasta rahoituksesta, jota hän pitää liioiteltuna. Minä olen täysin toista mieltä. Mielestäni eduskunta teki harvinaisen viisaan päätöksen Ylen rahoituksesta ja vieläpä yksimielisesti, mitä pidän yllättävänä. Yksi puolue näyttää nyt jälkikäteen kyllä rimpuilevan irti alkuperäisestä päätöksestä - totta kai. Siinä mediatalot ovat kyllä kritiikissään oikeassa, että ALV:n määrääminen sanomalehdille juuri nyt keskellä murroskautta oli huonosti harkittu toimenpide.  

Jos Ylen rahoitus menisi niin kuin kaupallinen media toivoo, ensimmäiseksi lakkautuslistalle joutuisi varmasti juuri Teema-kanava, jonka tarjonta ei ole katsojamäärien kärjessä. Jäisivät elokuvafestivaalit ja muut kulttuuriohjelmat näkemättä.  

Tilalle saisimme kaupallisten kanavien herkkuantia. Katsoin ohjelmalehdestä, millaista se olisi ollut festivaalielokuvien aikaan.  Mm. tällaista: Ruotsin miljonääriäidit, Mystinen ihmisjahti, Miten Jethro Rostedt myy asuntoja hypnoosissa, Paljasta pintaa, Sexcetera - touhua Tonavalla, Rekkakuskit jäällä, Scandal - naisen raivo, Paris Hiltonin maailma, Tatuointistudio Helsinki, Massiivinen tuho, Maksulliset miehet jne.  

Onneksi meillä on Yle.

 

Outoja taideteoksia 2

 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  

Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]

 

 

Tuijotus

 

Matkustan usein raitiovaunulla. Pysäkki on aivan kotini edustalla Töölöntorilla.   

Raitiovaunuissa ei ole tapana puhua. Maalta Helsinkiin tulleet oudoksuvat ilmiötä. Ulkomailta tulleet - erityisesti vilkkaista ja seurallisista Välimeren maista tulleet - ovat suorastaan hämmentyneitä hiljaisuudesta. Aikoinaan jonkun väitettiin arvelleen, että oli joutunut vaunuun, jossa istui surun murtama joukko matkalla hautajaisiin.  

Muistan itsekin kokeneeni puhumattomuuden omituiseksi, kun olin juuri muuttanut Jyväskylästä Helsinkiin. Äkkiä siihen kuitenkin tottui. Puhumattomuuden rikkominen tuntuu nyt omituiselta, sellaiselta kuin helsinkiläistä käyttäytymiskoodia kerran kuvailin.  

Raitiovaunussa ei myöskään katsota muita matkustajia, korkeintaan kyräilevästi vilkaistaan. Raitiovaunussa tuijotetaan ikkunasta ulos. Tai luetaan kirjaa tai lehteä.  

Joskus tekisi mieli tietää, mitä vieressä tai vastapäätä istuva ihminen ajattelee. Voisi eläytyä hänen olemukseensa, mutta se onnistuu vain jos voi tarkkailla, eikä se ole sopivaa.  

Tuttava näyttelijä kertoi, että merkittävä osa ammattitaitoa on tarkkailla ihmisten olemusta, ilmeitä, liikkumista. Sillä tavalla löytää uskottavia hahmoja käytettäväksi roolin rakentamiseen. Erityisen hyödyllistä se on, kun rakentaa koomisia hahmoja, vaikkapa sketseihin. Voin uskoa. Pitäisi joskus kysyä, miten hän selviää tuijottamisesta. Voiko sitä tehdä huomaamatta?  

Tänään yksi mies tuijotti minua. En usko, että hän oli näyttelijä, en ainakaan tuntenut. Oli kiusallista. Ei voinut mitenkään suojautua. Olisipa takissani ollut huppu, olisin vetänyt sen suojaksi.  

Pitäisiköhän hankkia oheisessa mainoskuvassa oleva kapine suojautuakseni tuijottelijoilta. Tuollainen koppa naamalla olisi varmaankin tyylikästä ajella. Jos siihen leikkaisi pienet silmänreiät, voisi itse huomaamatta tarkkailla muita mutta itse olisi suojassa. Amerikkalaiset ovat tunnetusti innovatiivista kansaa.

 

 

 

Hyvinvointia etsimässä

 

Osallistuin työpaikkakoulutukseen, vaikka ei olisi ollut pakko - meille puolieläkeläisille. Ajattelin, että menen vielä kerran, ihan piruuttani.  

Tavoitteita oli kaksi: 1) työyhteisön luovuuden ja yhteistyökyvyn kehittäminen sekä 2) käytössä olevan organisaatiomallin selkeyttäminen. Ensimmäistä osiota oli vetämässä tunnettu työyhteisökouluttaja. Jätän nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta. Jälkimmäinen osio hoidettiin Vuoronvarausviraston omin voimin. Molempien osioiden yhteistavoitteena oli edistää henkilökunnan hyvinvointia ja jaksamista.  

Ulkopuolinen kouluttaja osoittautui hauskaksi henkilöksi. Hän kertoi vitsejä sekä hupaisia kokemuksiaan muista pitämistään koulutuksista. Hän innosti tunteiden näyttämiseen, kannustavuuteen ja kontaktinottoon. Hän pisti meidät istumaan eri järjestykseen kuin olimme itse asettuneet. Sitten piti eri keinoin ottaa kontaktia vieressä istuvaan, kertoa hänelle kädestä kiinni pitäen iloisia kokemuksia ja kannustaa häntä kertomaan iloisia kokemuksiaan. Se tuntui minusta vähän kuin laajennetulta versiolta vanhasta joululaulusta, siitä jossa otetaan sormella osoitellen kontaktia vieressä istuvaan: "Sii-inää ja mii-inää, sii-inää ja mii-inää". Sitten kertomusten ydinsanat kirjoitettiin lapulle. Lapuilta ne koottiin fläppitaululle.  

Huomion arvoista oli, että fläppitaululle. Työpaikassani on kannustettu välttämään Power Pointia. Sitä on saatu yliannos. 

Jälkimmäisen osion alussa fläppitaululle piirrettiin nelikulmioita ja kirjoitettiin sanoja niiden sisään. Nelikulmioiden väleihin piirrettiin nuolia. 

Siinä vaiheessa livahdin huomaamatta pois ja lähdin kotiin. En jaksanut enempää, jostain syystä en virkistynyt. Kotona kuuntelin Mozartia ja heti virkistyin. 

Kuvassa fläppitaulu. Jos joku välttämättä haluaa lukea nelikulmioihin kirjoitettuja sanoja ja nähdä nuolet ruutujen välissä, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi. En kuitenkaan suosittele klikkaamista kenellekään. Kuunnelkaa mieluummin vaikka Mozartia.

 

Kynä suussa

Monilla työpaikoilla voidaan huonosti. On uupumusta, burn outia, masennusta, ennenaikaista eläköitymistä. Syitä ongelmiin on paljon. Omalla työpaikallani Vuoronvarausvirastossa tehtiin syksyllä selvitys sisäisestä ilmapiiristä. Tulokset olivat konsulttifirman analyytikon mukaan kohtalaisen hyvät, mutta silti päätettiin käynnistää saman firman tuottama positiivisen ajattelun kurssi. Siitä on nyt ensimmäinen osa valmis.

Dessu itse ei voi väittää olevansa mikään positiivisuuden mallitapaus. Osuvampi luonnehdinta on yrmeä äijä. Kurssille kuitenkin osallistuin.

Yrmeän äijän näkökulmasta nami-nami-positiivisuus ei maistu. Konstit saattavat sopia sellaiseen mielenmaisemaan kuin Yhdysvallat, jossa hammastahnahymy on herkässä ja small talk ja tuttavallinen selkään läimäyttely kaikenaikaista. Olen kokenut, olen asunut Yhdysvalloissa.

Kurssilla otettiin kontaktia, maattiin lattialla, pidettiin vieressä olevaa käsistä ja kerrottiin tunteista. Ja monta muuta ”harjoitusta”.

Tuli tunnelma, että onpa niksejä. Jälkeenpäin tupakkahuoneessa syvällä kellarin vanhassa pannuhuoneessa juteltiin, että tupakkahuoneen porukalla homma toimii luontevammin. Leppoisa, yhtenhitsautunut tunnelma, jossa voidaan puhua hyvinkin henkilökohtaisia. Eikä tunnu niksihommalta. Siellä tupakkahuoneessa Dessukin usein tauoilla istuu vaikka ei ole enää kymmeneen vuoteen tupakoinut.

Äskettäin katsoin televisiosta (Yle-FST5) norjalaisen elokuvan ”Negatiivisen ajattelun taito” (Kunsten på tenke negativt - 2006). Mainiossa elokuvassa terapeutti yritti opettaa onnettomuuksissa vammautuneita ihmisiä puhaltamaan huonot tunnelmansa paperipussiin ja löytämään sitten ilon aiheita. Ei ihan onnistunut. Tätä niksiä meidän firmamme konsultti ei käyttänyt. Ehkä ensi kerralla, sillä homma jatkuu.

Katsoin televisiosta myös Ajankohtaisen kakkosen Työpahoinvointi-illan viime tiistaina. Tämä on huipputärkeä aihe, ja minulla on työpaikassani aika paljon vastuuta siitä, että henkilöstön hyvinvointi hoidetaan viisaasti.

Kakkosen keskustelu jätti pahan maun. Suomen terveydenhoito on tukehtumassa valtavaan työpahoinvoinnin tsunamiin, syytkin ovat ilmeiset, mutta parannusta ei ole luvassa, mikäli Tohlopin studioon löydettyjen työnantajapuolen edustajien asenne pätee.

Kaikkein vähiten on toivoa kauppojen henkilökunnalla, sillä teidän työnantajapomollaan ei ollut mitään ymmärrystä ongelmiin. Paremmalta ei tuntunut elinkeinoelämän ison pomonkaan ymmärrys. Kolkkoja puhuivat myös vähäisemmät päälliköt, yksi henkilökuntapäällikkö ja yksi tutkija. Myös yksi tavallinen toimittaja julmisteli, hän tuli Kauppalehdestä, mistäpä muualtakaan. Uupumus on oma vika eikä työ voi olla päivähoitopaikka.

Parempaa ongelman ytimen oivallusta yrittivät ammattiyhdistyspomot. Jääkiekkovalmentajalla oli itse koettu burn out antamassa ymmärrystä. Nuori maahanmuuttajapoika oli joukon positiivisin, hän olisi varmaankin tyytyväinen vaikka ei saisi palkkaa ollenkaan, kunhan asiakkailta tulisi edelleen kehuja.

Kaksi vaihtoehtoihmistä antoivat aivan perusteltavissa olevaa virikettä. Jotain sen suuntaista rakennemuutosta työelämään pitää saada. Idealismista lähtee uudistus ja kehitys.

EVAn iso päällikkö yritti väittää, että työpahoinvoinnin syy on viina. Raadissa oli kuitenkin terapeutti, jolla oli tiedot ja tilastot, että uupumisesta kärsivien ylivoimaisesti suurin joukko on pitkälle koulutettuja naisia, työssään äärimmäisen tunnollisia, useimmiten julkisella sektorilla työskenteleviä. Eivät he ole viinaporukkaa. Meni EVA-Apunen kerrankin sanattomaksi.

Keskustelun loppukevennys kuitenkin notkahti niksien puolelle. Fiksun vaikutelman keskustelussa antanut terapeutti pantiin terapoimaan. Hyvä tunnelma piti luoda. Konstina oli panna lyijykynä suuhun poikittain ja rentouttaa poskilihakset hymyyn. Kaikki muut pistivät, vain EVA-Apunen ei. Hän mökötti.

Dessu luulee, että hän olisi tässä asiassa ollut Apusen linjoilla, jos olisi paikalla ollut. Missään muussa Dessu ei ollut Apusen linjoilla.
Ah tätä terapian kekseliäisyyttä.

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

Dessua messuttaa

Dessu on aika ronkeli luonteeltaan, kuten vakituiset lukijat ovat joutuneet huomaamaan. Hänelle ei meinaa kelvata mikään. Aina natkuttamassa.

Piirre on epäilyttävä amerikkalaistyyppistä mutkattomuutta arvostavassa nyky-yhteiskunnassa. Dessunkin pitäisi kai ruveta positiiviseksi. Sitä oppisi lukemalla gurujen kirjoittamia oppaita, jotka ovat täynnä myönteistä elämänasennetta tyrkyttäviä mietelauseita ja muuta valoisaa menoa.

Ei se ole pelkkää amerikkalaisuutta. Suomessa sitä väitetään esiintyvän erityisesti suomenruotsalaisilla, joihin Dessunkin verenperintö osaksi suuntautuu. Tutkimusten mukaan valoisa asenne ja sosiaalisuus auttaa pysymään terveempänä ja elämään pidempään. Mikäpä ettei. Kun tanssaamme käsi kädessä juhannussalon ympäri ja laulamme yhteen ääneen, siinä vanhakin jo nuortuu. 

Mutta kyllä muutkin osaavat (tai osasivat?) ihan luonnostaan. Ainakin vanhat stadilaiset, niin kuin Stadin Arska Turtiainen kertoo:

- - Ne meni johonkin strantsuun tai bärtsille
ja pisti semmosen palaan mitä ne sano kokoksi
siihen oli traisattu kaikkia vanhoja botuja
ja krääsäveduja ja muita helvetin risuja
joku skulas haitaria tai jotain ja ne joras
ne piti toisiaan kännästä ja meni piirii - -
kässääks noin vaan tasajalkaa ympäri
ja ne sjungas kaikennäkösiä lauluja 
"Oi jos oisit armahain" ja muuta semmosta
mun mutsi osas niitä kun se oli snadi
mut ny se on unohtanu ne se sano
Ja sitte oli skutsissa joku fogeli
se sano kukkuu kukkuu koko yön
se kukku niin pirusti ett ne luuli et silta repee reva - - 

¤ ¤ ¤ 
Mitä Dessu nyt ronkeloi? Kaikkihan on hyvin, flunssa melkein ohi ja kirjamessut alkamassa. 

Sitäpä Dessu, että menisinkö messuille ollenkaan. Vapaalippu kyllä on, useitakin, mutta vanhasta kokemuksesta epäilyttää. Umpikaupallinen tilaisuus, valtava tungos ja hälinä, tunnelma kuin tivolissa, klovnitkin paikalla. Huono kuuluvuus. Tuttuja siellä kyllä tapaa, mutta niitä tapaa ilman messujakin. 

Miksi menisin messuille, kun Helsingissä on Akateeminen kirjakauppa ja monta kunnon divaria? Niissä minä käyn usein ja viihdyn mainiosti. Akateemisen kahvila on loistopaikka, siellä voi istua hiljaisesti tutkiskelemassa kirjoja tai tavata tuttuja.

En malta olla mainostamatta yhtä mielipaikkaani, joka sijaitsee melkein naapurikorttelissani Töölössä. Se on kansainvälinen divari & kulttuurikamari Arkadia. Harvinainen Helmi Helsingissä, Pohjoisella Hesperiankadulla. Ikkuna kadulle on suuri, ja omistaja Ian Bourgeot nostaa kätensä tervehdykseen ohikulkijalle. Kauppa on erikoistunut kirjallisuuteen, musiikkiin, arkkitehtuuriin, historiaan, elokuvaan, kuvataiteeseen ja muotoiluun. Kaiken aikaa on myös teematilaisuuksia ja taide-esityksiä. Paikka syntyi vasta pari vuotta sitten, mutta siitä on tullut melkoinen kulttuurikeskus. Suosittelen jokaiselle Töölössä kävijälle.

Tässä nettiosoiteet, joista saa käsityksen paikan luonteesta:

www.arkadiabookshop.fi 
www.arkadiabookshop.fi/blog/

¤ ¤ ¤ 
Kyllä Dessu luultavasti leppyy ja menee sinne kirjamessuille, kuten aina ennenkin, mutta positiivisuusoppaita en kyllä osta.

Oireita ja lievitystä

Dessu kituu edelleen flunssan kourissa. Paljon on tullut ohjetta ja neuvoa, miten olo helpottuisi. Kiitän niistä.

Dessu on vähän ristiriitaisissa tunnelmissa hoitojen kanssa. Toisaalta hän pitää tehokkaimpana menetelmänä keittää vettä, sekoittaa siihen hömpsyn verran rommia ja lieventää makua hunajalla. Musta viinimarja on myös oivallista kuumaan veteen sekoitettuna, Ei kuitenkaan siihen samaan veteen, johon rommi on sekoitettu. Viinimarjaa Dessu kasvattaa kesäkodissaan Längelmäveden rannalla, ja sitä on pakastimessa. Ei kuitenkaan mehuna vaan kokonaisina marjoina, joten sitä on paha ruveta sekoittamaan.

Dessu tunnustaa olevansa pikkuisen höpsö luontaistuotteiden kanssa. Marjat ja yrtit ovat kyllä hyviä moneen tarkoitukseen, mutta Dessulla on kertynyt kaappiin lisäksi monenlaista tippaa, salvaa ja helmeä maailman kaikkiin vaivoihin.

Nyt tietysti jokainen skeptinen lukija hörähtää halveksivasti. Dessu on siis huuhaa-miehiä! 

 En tunnusta. Tunnustan vain olevani ymmälläni. Mikään tippa, salva tai pilleri ei ole koskaan auttanut minulla mihinkään vaivaan. Akupunktio kyllä paransi kerran lukkoon menneen selän.

Mutta Dessulla on kaksikin kaveria, jotka vannovat vaihtoehtohoitojen nimeen. Ja korostan, kaksi fiksua kaveria, mielestäni. Toinen on peräti diplomi-insinööri, ja niidenhän nyt ei luulisi haksahtavan mihinkään höpsötykseen. Ovat kertoneet Dessulle omakohtaisista hyvistä kokemuksista.

Olen siis ymmälläni. Päätin tiukasti, että en ole hurmahenkien huijattavissa. 

Päivän nukuin valkosipulia pyjaman rintataskussa. Nyt yön tullessa olen virkistynyt. Kirjoitan pätkän blogia. Sivelen tuoksuvaa salvaa ylähuuleen nenän alle ja otan hömpsyn sitä kuumaan veteen ja hunajaan sekoitettua rommia. Etsin hyllystäni tunnelmaan sopivan DVD-elokuvan. Sellainen löytyy. Se on Ingmar Bergmanin Nattvardsgästerna (”Talven valoa” - 1963). Siinäkin ollaan vilustuneita.

Tärkeintä on touhu

Dessutom on kotiutunut Raaseporin matkalta. Reissun rasituksista toipuminenkin on hyvässä vauhdissa. Merkittävimpänä tuliaisena on nuha. Olisihan se pitänyt muistaa, että vaara uhkaa kun kekkuloi yöllä saunasta lumihankeen enkelinkuvia tekemään.

Seminaarin hyöty jäi kyseenalaiseksi, kuten aina. Joitakin aloitteita tehtiin, mutta ne tuskin johtavat muuhun kuin laadittaviin selvityksiin ja perustettaviin työryhmiin, joille annetaan tehtäväksi laatia muistioita, joilla perustellaan määräraha-anomukset.

Tärkeintä on touhu.

¤

Lehdestä Dessutom lukee, että Saariselälläkin on samaan aikaan pidetty seminaari. Siellä on kokoontunut lauma ulkoministereitä. Lehden kuvassa seitsemän miestä ja yksi nainen röhnöttävät hirsimökin nojatuoleissa takkatulen loimutessa. Varsinkin Ruotsin ministeri vaikuttaa vetelältä ja voipuneelta.

Vaikea arvioida, onko Saariselällä ollut hyödyllisempi kokous kuin Raaseporissa. Tai railakkaampi? Lehti kertoo, että ministereillä on ollut perheet matkassa. Ja tietysti siellä oli isot parvet toimittajia ja valokuvaajia. Raaseporissa ei ollut kumpiakaan, ja jo kutsukirjeessä ilmoitettiin, että valokuvia ei oteta. Ero on merkittävä.

Tällaiset erämaaseminaarit ovat Dessutomin kokemuksen mukaan aika hyödyttömiä itse pääasian kannalta. Pääasia on lähtökohtaisestikin näennäinen. Tärkeintä on tarjota vaikutusvaltaisille sidosryhmäläisille miellyttävä rentoutumistilaisuus. Siinä kyllä aina onnistutaan. Ei tarvita kuin hyvät ruoat ja ruokajuomat ja sauna ja saunajuomat. Ja yömyssyt. Niinpä aamuyöstä meno on aika veikeää.

Väärä luulo on, että tällaiset kelopirttikekkerit ovat miesten yksinoikeus. Vuoronvarausalalla on lievä naisenemmistö myös päällikkötasolla, ja mainiosti näyttävät naisetkin pärjäävän rentoutumistouhuissa. Ulkoministeristä, siitä ainoasta, en tiedä.

Raaseporissa ja Saariselällä tehtiin yksi samanlainen tärkeä päätös: päätettiin kokoontua vuoden kuluttua uudestaan. Dessutom pitää päätöstä viisaana: touhu on tärkeintä tulevaisuudessakin. Ministereillä tämä on uuden perinteen alku, Dessutomilla kymmenen vuotta kestäneen perinteen jatko.

Tiedossa on siis valoisa tulevaisuus.

Elämästä selviää helpolla

Dessutomilla on ollut taipumusta liialliseen järjestelmällisyyteen - yleensä aivan turhaan.


Paperit olivat järjestyksessä, työt valmistuivat ajallaan (elleivät etuajassa), systeemit olivat hallinnassa ja konttori komennossa. Kun yksi projekti loppui, toinen alkoi.

Pedanttisuudelleni on välillä hyväntahtoisesti hymähdelty: sitä miesten kuuluisaa putkiaivoisuutta.

Olen salaisesti sisimmässäni ymmärtänyt ja hyväksynyt hymähtelyn. Tahtotilaksi on tullut oppia siitä ulos. Ei se aivan helppoa ole ollut.

Ydinkohta oppimisessa on saavuttaa tietty välinpitämättömyyden asenne. Sellainen kohtuullinen hällä väliä -asenne. Asiat saavat olla hieman rempallaan - ihanasti rempallaan, kuten vanha laulu kertoo.

Miehinen putkiaivo-termi on feministien keksimä ilmaisu. Siinä on kritiikkiä miesten väitettyyn taipumukseen ajatella suoraviivaisesti ja edetä järjestelmällisesti. Ei se ihan perätön termi ole, kyllä minussakin sitä on.

Yksi putkiaivoisten ominaispiirteitä on taipumus ja kyky keskittyä tiukasti yhteen asiaan kerrallaan niin työssä kuin vapaa-aikana.

Termi on varmaankin erityisen kohdallaan kuvaamaan kamreeri- ja insinööriajattelua. Vähiten se tuntuisi sopivan humanisteihin ja taiteilijoihin. Dessutom kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ja ihmettelee siksi itseään ja taipumustaan. Ehkä se sentään on lievää laatua?

Putkiaivon naiselliseksi vastineeksi on mainittu tippaleipäaivo. Tällä yhtä lailla irvailevalla termillä yritetään kuvata ns. naisen logiikan kiemuroita ja ennakoimattomuutta.

Yksi sen ominaispiirteitä on keskittymiskyvyn puute. On paljon asioita tekeillä ja otettavana huomioon yhtä aikaa, ja kaikki ne häiritsevät toisiaan.

Onkohan nyt niin, että molemmat stereotyyppiset aivolajit haluavat sisimmässään muuttua kohti sitä toista?

Minä haluan muuttua kohti tippaleipäaivoisuutta. Toisaalla olen tullut huomaamaan fiksuissa aikuisissa naisissa virinneen halun muuttua kohti putkiaivoisuutta.

Näin muutos eteni:

Aluksi piti oppia relaamaan.

Jätän paperit levälleen työpöydälle.

Aloitan uusia töitä ennen kuin olen saanut edelliset valmiiksi.

Maksan laskut muutaman päivän myöhässä.

Menen ensin iltapäivätorkuille, jos on kiireellinen tehtävä.

Valvon myöhään, nukun pitkään aina kun voin.

Jätän sängyn petaamatta.

Siivoan vasta huomenna.

Katson elokuvaa kirjoittaessani blogia.

Kuuntelen musiikkia lukiessani.

Luen montaa kirjaa yhtä aikaa.

Lähden kävelylle puistoon ja rannalle ennen kuin ryhdyn mihinkään kiireelliseen.
- - -
Virikkeestä tälle tekstille kiitän Päivin kirjoitusta ”Ei ole aikaa haaskata aikaa” (2. tammikuuta 2010)

http://paivakavelylla.blogspot.com/