Jotain pysyvää

Pidettiin juhla. Paikalla kahdeksan henkilöä, joista nuorin täytti 40.

Samalla olisimme voineet juhlia seurueen vanhinta, joka täyttää kohta 80. Päätimme kuitenkin, että molemmat saavat oman juhlansa. Rationaalinen tehokkuusajattelu ja sujuva organisaatio ei ole meille soveltuva asenne.

Nuorinta juhlitaan joka vuosi, meitä varttuneita vain kun täytämme pyöreitä tai puolipyöreitä. Laskimme, että nyt oli 38. kerta, kun sama seurue oli koolla samassa paikassa samasta syystä. Kaksi kertaa jäi välistä pois, kun koronan aiheuttama pelko esti kokoontumisen. Tai ei ihan sama seurue: yksi tuli mukaan vasta kun syntymäpäiväsankari löysi itselleen puolison.    

Hiukan huvittikin katsella kuvia menneiltä vuosilta. On maailmassa sentään jotain pysyvää. Sama väki, sama sohva, samat nojatuolit, suunnilleen sama istumajärjestyskin. Miksipä sellaisia turhaan muuttelemaan!  Jotain vaihtelua sentään kuvista näkyi: yksivuotiaana päivänsankari istui sylissä, nyt nojatuolissa.

Tarjoilu kuten aina ennenkin: alkumalja, kahvia, piirakkaa, kakkua, viiniä. Yhteislaulua, sillä paikalla oli musiikin ammattilaisia. Lempeitä viisuja, vaikka paikalla oli vanhemman polven rokkijätkiäkin. All my loving, Yesterday, Sjösala vals, Änglamark, Vem kan segla förutan vind, Kun mä sinut kohtasin…

Juorut kuuluvat tilaisuuden perusasetuksiin, mutta yksi puheenaihe on kielletty. Sairauksista ei ruveta puhumaan. Jos puhuttaisiin, niin niitä sitten vatvottaisin koko ilta. Pieni poikkeus kuitenkin tehtiin, kun nuori vävypoika näytti olevan koko porukan vaivaisin. – Urheiluvammoja, totta kai. Onneksi meillä varttuneilla on viisautta välttää moisia touhuja.

Vetreää väkeä. Kello oli jo puoli neljä, kun tilattiin kaksi taksia viemään juhlavieraita kotiin. Yksi pariskunta lähti kävellen.

Niitä kahdeksankymppisiä päätettiin siirtää myöhemmäksi. Juhla Karjalohjan kesämökillä pidetään, kun mökin suuret omenapuut kukkivat. 

 

Ei mies eikä mikään

Luin äitini muistelmia elämästään. Niitä on iso pahvilaatikollinen vinttikomerossa. Löysin laatikon äitini jäämistöstä hänen kuoltuaan. Sitä ennen en tiennyt hänen kirjoituksistaan muuta kuin ne, joita oli julkaistu paikallislehdessä ja kirjoittajapiirin julkaisuissa..

Nyt yritän lopultakin lukea kaikki kerralla. Selailevaa lukemista olen kyllä yrittänyt ennenkin. Lukemisen hankaluus on siinä, että paperit ovat päiväämättömiä. Tapahtumien kronologiaa voi vain arvailla. Tarinat ovat irrallisia, niistä ei muodostu yhtenäistä kertomusta.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia perheeni menneisyydestä tulee vähän väliä esiin. Asenneilmapiirin tavoittaminen onnistuu hyvin. Kaikkea en ole tiennyt ennen tätä. 

On mielenkiintoista pohtia, missä määrin asenteet periytyvät vanhemmilta lapsille.

Ei ole kauan siitä, kun nauratin paria kaveria kertomalla, että kesäkotini naapuri houkutteli vuosia sitten minua liittymään hirvenmetsästysseurueeseensa.  Kavereita tämä huvitti kovasti. – Ei voi idea pahemmin mönkään mennä. Eipä ollut naapurilla häävi ihmistuntemus.

Eipä ollut, niin. Tosissaan hän kuitenkin yritti. Minä yritin hienotunteisesti kiemurrella ja ohjata ajatuksia muuhun suuntaan, mutta ei auttanut. Pakko oli sanoa tiukasti. Siihen sentään taivuin, että pistin nimen paperiin, jolla seurue saa luvan metsästää minunkin nelihehtaarisessa metsässäni.

Isältäkö pyssyasenteeni on siirtynyt minuun? En muista, että asiasta olisi koskaan keskusteltu. Sivariin menoni hän hiljaisesti hyväksyi. Isä oli muutenkin vaitelias mies, puuhasi enimmäkseen omiaan yksin. Kuoli 57-vuotiaana. Sodan rikkoma mies, sen olen vasta aikuisena ymmärtänyt.

Kesänaapurille asiasta taisi jäädä jotain hampaankoloon. Vuosien varrella jotain pikkuletkautuksia kuulin. Eihän se ole mies eikä mikään, joka ei metsästä. (Kuva sarjafilmistä Babylon Berlin.)

 

Kukaan ei kuole

En jaksa älykkyystestejä. Facebook tunkee niitä minulle koko ajan. Keskittymiskyky ei riitä miettimään, mikä numero tulee tyhjään kohtaan tai mikä kuvio täydentää puuttuvan sarjan. Rubikin kuution veivaaminenkin loppui aikoinaan lyhyeen.

Mensan jäseneksi en kelpaisi enkä suostuisi sitä edes tavoittelemaan – testit vaikuttavat jo ensisilmäyksellä toivottomilta. Toisaalta tuntuisi pelottavalta päästä jäseneksi. Luultavasti lankeaisin ylpeyteen ja ylimielisyyteen, sillä itsetunto on kohonneessa tilassa ilman Mensan jäsenyyttäkin.

Ja sitten viisas kaveri tuli ja löysi jostain testin ja pisti minut miettimään. Ja minulla osui olemaan heikko hetki ja suostuin.

Kysymys kuului: Kuka kuolee, jos E pistää kiven pyörimään?

Minä tutkin ja mietin ja mittailin.

D ei kuole, sillä hänen päänsä osuu täsmälleen pyörivän kiven tyhjään koloon (mittasinkohan oikein?). Ja kyllä kai hän varmemmaksi vakuudeksi ymmärtäisi kyykistyä, kun huomaa ison kiven pyörivän kohti.

C ei kuole, sillä keinulauta ei hänen puolellaan painuisi alas. Toisessa päässä oleva täysikokoinen kivi on painavampi kuin pyörivä kivi, eikä laudan pieni nystyrä pysäytä pyörimistä.

B ei kuole, sillä keinulauta ei nosta täysikokoista kiveä esteen yli.

A ei kuole, sillä mikään vaara ei uhkaa häntä.

Vastaukseni kysymykseen on, että kukaan ei kuole.

Kolme epävarmuutta herättävää kohtaa päättelyssäni oli.  1) Voisiko käydä niin huonosti, että pyörivän kiven terävä kohta putoaisi täsmälleen keinulaudan ja muurin väliseen rakoon ja pysäyttäisi kiven?   2) Voisiko käydä niin huonosti, että pyörivän kiven paino rikkoisi B:n ja C:n välisen ohuen muurin?   3) Voisiko käydä niin huonosti, että ohuen näköinen keinulauta katkeaisi kahden kiven painosta?   – Kaikissa vaihtoehdoissa C:lle kävisi huonosti, vaihtoehdossa 2) ehkä myös D:lle.

Rohkaisin mieleni

Rohkaisin mieleni ja lähdin puolen vuoden tauon jälkeen kaupunkikävelylle. Fysioterapeutin ohjeen mukaan kävely on paras lääke erityisesti lonkkaluksaatioon, joka on vaivannut jo vuosikymmenen ajat. Polvea kuntouttavaa kotijumppaa olen tehnyt ohjeen mukaan jo toista viikkoa.

Reitin aloituspaikaksi valikoitui Kirurgisen sairaalan lähellä sijaitsevan raitiolinja 10:n päätepysäkki. Siitä vierestä menee Korkeavuorenkatu, minulle aikamoinen muistojen maisema. Minä kun olen tällainen muistoihin ja paikkoihin kiintynyt nostalgikko.

Nyt ei ollut kiirettä, mutta muistoihin nousi aika, jolloin tällä samalla pysäkillä oli aina stressaava kiire.

90-luvun loppuvuosina minulla oli joka tiistaina puoliltapäivin kiireinen siirtymä Töölöstä Tehtaankadulle, jossa minulla oli kerran viikossa iltapäivän mittainen projektityö. Siirtymiselle oli niin vähän aikaa, etten ehtinyt kummassakaan päässä edes lounasta syödä.

Hätäapuna nälkään toimi Café Succès. Kympin pysäkiltä ryntäsin loivaa alamäkeä kahvilaan, joka oli tunnettu poikkeuksellisen isokokoisista ja maukkaista korvapuusteistaan. Kuppi kahvia ja korvapuusti, aikaa viitisen minuuttia, viimeiset haukkapalat vasta kadulla. Näin selvisin nelituntisesta iltapäiväprojektista.

Näillä nurkilla olen blogissani kulkenut ennenkin. Täällä  (klik 1) kerron Tehtaankadulla tapahtuneesta julmasta rikoksesta, jonka selvittelyssä minä itsekin jouduin hetkeksi poliisin epäluulon kohteeksi. Täällä  (klik 2) kerron sanoin ja kuvin, kuinka 16-vuotias runoilijaneito Saima Harmaja lähti salaa tapaamaan nuorta kirjailijaa nimeltä Mika Waltari, joka oli villiä taiteilijaelämää kuvaavalla kirjallaan saanut kovin epämääräisen maineen. Ei nuoren neidon sovi sellaista miestä tavata, määräsivät Saiman vanhemmat. Mutta Saima meni silti. – Tämäkin muinainen episodi tapahtui aivan kulkureittini varrella.

Kapteeninkadun kulmassa pysähdyin hetkeksi katsomaan erästä ikkunaa, jonka takana olen monet kerrat vieraillut. Siinä asui eräs blogini alkuaikoina usein puheeksi tullut sihteeri (ks. tunniste Neiti B). Tänäkin vuonna Pikkuwappu-niminen perinnejuhla jää siellä viettämättä, sillä neiti B on Hollannissa ja välillä Yhdysvalloissa. On kyllä luvannut palata.

Siitä jatkoin matkaa Agricolan kirkon ohi Punavuoreen. Näin tein myös silloin muinoin, kun korvapuusti korvasi lounaan. Ei yhdellä korvapuustilla koko päivää elä, joten töistä päästyäni suuntasin turkkilaiseen ravintolaan nimeltä Ani Telakkakadulla. Siellä oli aivan poikkeuksellisen runsas mutta halpa noutopöytä. – Siellä se Ani näytti olevan edelleen. Taidanpa joskus poiketa.

Siitä matkani jatkui Merimiehenkadulle. Pysähdyin katselemaan taloa numero 19 ja ikkunaa, jonka takana asuin pari vuotta 70-luvulla. Siellä tapahtui paljon. - Siitä vierestä nousin sitten raitiovaunuun, jolla ajoin kotiin.

Ensimmäinen kävelyretki pitkään aikaan, lyhyt mutta nostalgiaa täynnä. Herätti lupauksia, että ehkä tämä tästä. Polvi kesti, lonkkaa vaivasi enemmän. Talvisin usein iltapäivisin vaivaava silmäluomilupsaatio otti kyllä vallan kotiin päästyäni, mutta kesäisin se yleensä on helpottanut.

Huonoon suuntaan

Kävin yökylässä vanhan kaverin mökillä Näsijärven rannalla. Saunomista, siideriä, seurustelua. Sellaisen sanotaan virkistävän kaavoihinsa kangistunutta kaupunkilaista.

Seurustelu oli kuitenkin aika synkkäsävyistä. Se ei johtunut seurustelijoista vaan maailmanmenosta. Elämme synkkiä aikoja, siteeratakseni erästä viisasta mietiskelijää.

Valtavia rahasummia lisää aseistukseen, lisää hyökkäyssotia, demokratian kadottava suurvalta, vaaliviekasteluja, nousevia ääriliikkeitä, bisnesmiehet politiikkaa johtamassa, ilmastotuho, ydinaseen tuontilupa Suomeen.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me 60-lukulaiset luulimme, että me oikeasti parannamme maailman viat.

Mutta huonoon suuntaan se vaan kääntyi. Saa nähdä, ehdimmekö poistua, ennen kuin räjähtää.

Kiirettä piti, mutta onneksi ehdin palata Helsinkiin naistenpäivän mielenosoitusmarssille. Meitä oli paljon, yli 20000. Jos jostain, niin siitä ilmapiiristä voisi vielä kasvaa muutospaine tälle hulluudelle.

Marssin jälkeen pienessä lounasporukassa nepalilaisessa ravintolassa mietimme, miten toimisi nykyaikainen vastine sellaiselle menetelmälle, jota Aristofanes kuvaa näytelmässä Lysistrate. Antiikin Kreikassa se tepsi  (klik)

 

                                         (Aristofanes:   Lysistrate, suom. Pentti Saarikoski)

Poikkeamat kaavasta

Huushollissa on vain yksi kello näkyvillä. Se sijaitsee makuuhuoneessa oven päällä. Siitä sen näkee, kun unen ohentuessa alkaa miettiä, kannattaisiko jo ruveta heräilemään vai jatkanko vielä.

Eläkkeelle siirtymisen luksusta oli, kun pääsin heti alussa eroon rannekellosta. Se oli orjuuttava vekotin.

Olen tullut vakuuttuneeksi, että hyvin harvoin on oikeasti väliä tietää, paljonko kello on. Se on tarpeen vain kun olen lähdössä teatteriin, junaan tai tapaamiseen, eikä sellaista tapahdu läheskään joka päivä. Muulloin ei mitään väliä.

Päivämäärän tietäminen on useammin tarpeellista. Siihen löytyy nopeasti vastaus sanomalehden sivun ylälaidasta. Puhelin tai tietokone tarjoavat myös tiedon, mutta ne pitää erikseen menna avaamaan. Kalenteri on paras – nytkin heräsi kysymys, joko pitäisi siirtää makuuhuoneen seinäkello kesäaikaan.

Joitakin helppoja asioita on kummallisen vaikea oppia. Minulle yksi sellainen on kuukausien pituus. Jostain syystä en ole koskaan oppinut luottamaan itseeni. Aina pitää varmistaa tieto koulussa opetetulla konstilla, jossa rystyset näyttävät kuukauden pituuden. Vain helmikuun muistan ilmankin, koska se on ainoa, joka poikkeaa joukosta. Poikkeamat aina kiinnittävät huomion joka asiassa.

                                                         (Karilas: Pikku jättiläinen)

Löysin järkevältä tuntuvan ehdotuksen (kuva kirjoituksen lopussa). Jos ehdotus toteutuisi, poistuisi kuukausien pituuksiin liittyvä epäselvyys. Poistuisi myös rystyskonsti.

Filosofisempi kysymys on, olisiko näin kätevä uudistus sittenkään tavoittelemisen arvoinen. Eräänlainen elämänasennekysymys minulla on iän karttuessa vahvistunut, että epäloogiset ja sekavat systeemit ovat elämälle välttämättömiä ja huomiota kiinnittävät poikkeamat kaavasta – sellaiset kuin helmikuu – suorastaan elintärkeitä.

 

Ei ole mielipuuhiani

Kävin fysioterapeutilla. Tavoitteena oli saada ohjeita, joilla polvi ja alaselkä tulisivat parempaan kuntoon.

Jos tavoite toteutuisi, voisin palata taas tauon jälkeen kävelykierroksilleni. Ehkä vielä tulisi uusia lukuja blogiin tunnisteella ”Kävelykierros Helsingissä”. Entisiä kirjoituksia tällä tunnisteella näyttää olevan yhteensä 132. Kaikenlaista outoa ja eriskummallista niillä retkillä onkin löytynyt kirjoitettavaksi ja valokuvattavaksi

Terapeutti oli nuori ja notkea nainen. Siinä minä vanha ja kankea ukko jumppasin hänen työhuoneessaan käskyjen ja mallin mukaisesti. Olisi ollut parempi tulla verryttelyhousuissa kuin mustissa farkuissa. Kauluspaitaa en sentään ollut pukenut, vaan t-paita löytyi hupparin alta.

Jumppaaminen ei ole kuulunut mielipuuhiini koskaan. Heti tuli mieleen pahoja muistoja kouluajoilta. Liikuntatunnit ja erityisesti salivoimistelu oli kamalinta mitä koulussa joutui tekemään. Se voitti kamaluudessa jopa musiikin laulukokeet..

Oppikoulun ja lukion jumppamaikka oli sadisti. Pukin yli hyppääminen ei kaikilta onnistunut – ei vaikka kuinka monta kertaa komennettiin uuteen yritykseen. Köyttä pitkin kiipeäminen ei onnistunut eikä rekkikieppi. Kyykkykävely salin ympäri kädet niskan takana aiheutti jalkavamman, joka esti kävelyn moneksi päiväksi.

Nyt fysioterapian tyttö oli lempeä (anteeksi tytöttely, mutta tällaisen ikämiehen näkökulmasta hän näytti korkeintaan lukioikäiseltä). Missään jumppaliikkeessä ei menty liiallisuuksiin. Ei tullut revähdyksiä, kramppeja, nyrjähdyksiä eivätkä lihakset menneet hapoille.

Tämän ohjelman kanssa minut pitäisi nyt elää kotona. Koko sarja vähintään kerran päivässä, mieluummin monta kertaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynti. Näin minusta tulee jos ei nyt nuori niin ainakin notkea ja vartaloltani uimarantakelpoinen.

Kuvissa muistoja kouluajoilta ja kauempaakin.