Poikkeamat kaavasta

Huushollissa on vain yksi kello näkyvillä. Se sijaitsee makuuhuoneessa oven päällä. Siitä sen näkee, kun unen ohentuessa alkaa miettiä, kannattaisiko jo ruveta heräilemään vai jatkanko vielä.

Eläkkeelle siirtymisen luksusta oli, kun pääsin heti alussa eroon rannekellosta. Se oli orjuuttava vekotin.

Olen tullut vakuuttuneeksi, että hyvin harvoin on oikeasti väliä tietää, paljonko kello on. Se on tarpeen vain kun olen lähdössä teatteriin, junaan tai tapaamiseen, eikä sellaista tapahdu läheskään joka päivä. Muulloin ei mitään väliä.

Päivämäärän tietäminen on useammin tarpeellista. Siihen löytyy nopeasti vastaus sanomalehden sivun ylälaidasta. Puhelin tai tietokone tarjoavat myös tiedon, mutta ne pitää erikseen menna avaamaan. Kalenteri on paras – nytkin heräsi kysymys, joko pitäisi siirtää makuuhuoneen seinäkello kesäaikaan.

Joitakin helppoja asioita on kummallisen vaikea oppia. Minulle yksi sellainen on kuukausien pituus. Jostain syystä en ole koskaan oppinut luottamaan itseeni. Aina pitää varmistaa tieto koulussa opetetulla konstilla, jossa rystyset näyttävät kuukauden pituuden. Vain helmikuun muistan ilmankin, koska se on ainoa, joka poikkeaa joukosta. Poikkeamat aina kiinnittävät huomion joka asiassa.

                                                         (Karilas: Pikku jättiläinen)

Löysin järkevältä tuntuvan ehdotuksen (kuva kirjoituksen lopussa). Jos ehdotus toteutuisi, poistuisi kuukausien pituuksiin liittyvä epäselvyys. Poistuisi myös rystyskonsti.

Filosofisempi kysymys on, olisiko näin kätevä uudistus sittenkään tavoittelemisen arvoinen. Eräänlainen elämänasennekysymys minulla on iän karttuessa vahvistunut, että epäloogiset ja sekavat systeemit ovat elämälle välttämättömiä ja huomiota kiinnittävät poikkeamat kaavasta – sellaiset kuin helmikuu – suorastaan elintärkeitä.

 

Ei ole mielipuuhiani

Kävin fysioterapeutilla. Tavoitteena oli saada ohjeita, joilla polvi ja alaselkä tulisivat parempaan kuntoon.

Jos tavoite toteutuisi, voisin palata taas tauon jälkeen kävelykierroksilleni. Ehkä vielä tulisi uusia lukuja blogiin tunnisteella ”Kävelykierros Helsingissä”. Entisiä kirjoituksia tällä tunnisteella näyttää olevan yhteensä 132. Kaikenlaista outoa ja eriskummallista niillä retkillä onkin löytynyt kirjoitettavaksi ja valokuvattavaksi

Terapeutti oli nuori ja notkea nainen. Siinä minä vanha ja kankea ukko jumppasin hänen työhuoneessaan käskyjen ja mallin mukaisesti. Olisi ollut parempi tulla verryttelyhousuissa kuin mustissa farkuissa. Kauluspaitaa en sentään ollut pukenut, vaan t-paita löytyi hupparin alta.

Jumppaaminen ei ole kuulunut mielipuuhiini koskaan. Heti tuli mieleen pahoja muistoja kouluajoilta. Liikuntatunnit ja erityisesti salivoimistelu oli kamalinta mitä koulussa joutui tekemään. Se voitti kamaluudessa jopa musiikin laulukokeet..

Oppikoulun ja lukion jumppamaikka oli sadisti. Pukin yli hyppääminen ei kaikilta onnistunut – ei vaikka kuinka monta kertaa komennettiin uuteen yritykseen. Köyttä pitkin kiipeäminen ei onnistunut eikä rekkikieppi. Kyykkykävely salin ympäri kädet niskan takana aiheutti jalkavamman, joka esti kävelyn moneksi päiväksi.

Nyt fysioterapian tyttö oli lempeä (anteeksi tytöttely, mutta tällaisen ikämiehen näkökulmasta hän näytti korkeintaan lukioikäiseltä). Missään jumppaliikkeessä ei menty liiallisuuksiin. Ei tullut revähdyksiä, kramppeja, nyrjähdyksiä eivätkä lihakset menneet hapoille.

Tämän ohjelman kanssa minut pitäisi nyt elää kotona. Koko sarja vähintään kerran päivässä, mieluummin monta kertaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynti. Näin minusta tulee jos ei nyt nuori niin ainakin notkea ja vartaloltani uimarantakelpoinen.

Kuvissa muistoja kouluajoilta ja kauempaakin.

 

Oudolla kielellä

Kalevalan päivä palauttaa mieleeni muiston vuosien takaa. Pääsin esiintymään oudon kielen osaajana.

Olin vuonna 1986 työmatkalla Amsterdamissa kansainvälisessä VVV:n kokouksessa. Kokoukseen osallistui myös paikallisten lukioiden rehtoreita. Erään rehtorin kanssa tulin paremmin tutuksi, kun istuimme pienellä porukalla iltaa.

Rehtorilla oli idea. Hänellä oli koulussaan menossa kirjallisuuden kurssi, jossa käsiteltiin kansalliseepoksia. Voisinko minä tulla hänen kouluunsa opettamaan oppilaille katkelman Kalevalaa alkukielellä?

Kyllä se minulle sopi. Saman tien keksittiin, että vieressä istuva norjalainen kollegani tulisi opettamaan Eddaa. Ja seuraavana aamuna idean kehittely jatkui: espanjalainen kollega ja El Cid ja kreikkalainen kollega ja Ilias, kaikki alkukielellä.

Ensin mietin, että opetan Kalevalan alkusäkeet, jotka tietysti osasin ulkoa. Mutta sitten ajattelin, että puhekuoroon olisi hyvä saada hieman draamaa, vaikkapa mies- ja naisäänten dialogia. Sellaista kohtaa en kuitenkaan muistanut ulkoa, joten soitin kotiin ja sain sanelusta kirjoitetuksi muistiin sopivan katkelman.

Niinpä minulla oli seuraavana päivänä edessäni puolensataa lukiolaista. Olin kirjoittanut tekstin paperille, siitä otettiin kaikille kopio, ja ei kun harjoittelemaan puhekuoroesitystä oudolla suomen kielellä nelipolvisen trokeen tahdissa. Ja naapuriluokissa samanlainen projekti norjaksi, espanjaksi ja kreikaksi.

Hyvä siitä tuli – idea toimi. Iltapäivän viimeisellä tunnilla koko koulu kokoontui eeposjuhlaan, jossa kaikki neljä puhekuoroa esiintyivät. Kalevala-esitysi kesti viitisen minuuttia, ja lopuksi pistin vielä koko yleisön toistamaan saneluni mukaan Kalevalan kaksi alkusäettä: Mieleni minun tekevi / aivoni ajattelevi. Voi olla, että joillekin jäi pysyvästi muistiin, kun monta kertaa toistettiin.

Hyvä muisto siitä jäi. Suomeen palattuani lähetin Amsterdamin kouluun lahjaksi tällaisen Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Kalevalan juhlapainoksen.

 

Villitys

̶   Aina pittää eppäillä, opetti kummisetä joskus 60-luvun loppupuolella.  Sillä kerralla epäilyn aiheutti  määräys asentaa autoonsa turvavyö. Siihen villitykseen kummisetä ei uskonut.

Vuosi sitten minä hieman epäilin, mutta en kertonut epäilystäni kenellekään. Sain lääkäriltä laihdutuslääkkeen reseptin. Pyysin sitä itse, vaikka sydämessäni salaa epäilin moista lääkevillitystä lääketehtaan uudeksi kepulikonstiksi, jolla rahastetaan painonsa kanssa tuskailevia ihmisiä.

Nyt vuotta myöhemmin epäily on hieman hellittänyt. 15 kiloa on kadonnut, eikä ole tarvinnut tehdä muuta kuin pistää piikki vatsanahkaan kerran viikossa. 

Syyskuuhun asti kilot katosivat nopeasti. Sitten iski polvivamma, ja jouduin viikoksi sairaalaan. Liikunta loppui pariksi kuukaudeksi eikä ole vieläkään palannut entiselleen. Laihtuminen hidastui.

Kipua polvessa ei ole, mutta pelko jäi. Liukkaalla kelillä kaatuminen voisi olla tuhoisaa. Kuntopyörää olen yritellyt, mutta ennalleen sekään ei ole palannut. Häiritsee, kun polvi naksahtaa joka kerta ojentuessaan suoraksi.

Dieettiä ei ole tarvinnut kärsiä. Toisaalta en tiedä, miten voisin dieettiä pitääkään. En ole vuosikymmeniin käyttänyt lihottavia aineita, en napostele, en syö pikaruokia, en syö tai juo sokeroituja aineita, kaikki on vähärasvaista, olen kalaa lukuun ottamatta kasvissyöjä.

Pieniä poikkeuksia on kaksi. Iltapäiväkahvin kera sallin itselleni pienen makean, useimmiten palan pullaa tai vegaanijäätelöä. Alkoholia nautin mielelläni sopivissa tilanteissa. Tipattomia kuukausia oli viime vuonna tammikuun lisäksi neljä muuta kuukautta.

Paha tässä olisi siis minkäänlaisella dieetillä saavuttaa samaa painonpudotusta kuin tällä 

 tanskalaisen lääketehtaan villityksellä. Mistä vähentäisin? Runebergintorttukin jäi tänä vuonna väliin, kun en huomannut koko juhlapäivää. Laskiaispullaa en syö koskaan, siinä hyvä pulla on pilattu tunkemalla väliin kermavaahtoa. Vapun tippaleipään en koske, se vain murenee syliin.

Haikein mielin muistelen muinaisen Eeva-lääkärin sinnikkyyttä opastaa minua omilla  konsteillaan, miten vältän joutumasta tulevaisuudessa sumo-painijaksi. Blogin vanhat lukijat saattavat muistaa, miten se meni: tässä linkki  (klik).

Kuvassa aamiaiseni: kahvi mustana, mustikoiden päälle soreroimatonta jugurttia. Ei muuta.

"Peilistä pirun näkee"

Selailin kirjastossa Roald Dahlin kirjaa The Twits (suom. Nilviöt). Siinä kerrottiin naamoista. Kuviakin oli.

Heti kun pääsin kotiin, piti päästä katsomaan omaa naamaa kylpyhuoneen peilistä. Pidin silmälasit nenällä, jotta näkisin tarkasti. Ajattelin, että nytpä kirjan innoituksen vallassa voisin varmaankin ottaa kauniin selfien. 

Kun katsoin peiliin, tuli sellainen olo, että Roald Dahlilta on tainnut mennä kaksi kuvaa ja niiden tekstit väärään järjestykseen. Minullehan ilman muuta kuuluisi tuo alemman kuvan teksti, mutta jostain syystä näin peilissä ylemmän kuvan.

En ottanut selfietä. Yleiskuva kylpyhuoneesta kamera naaman edessä tuntui kauniimmalta.

Huonot hoksottimet

Olen vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Se on aivan tavallinen kerrostalo, jossa ei ole mitään kummallisia yksityiskohtia eikä silmiinpistäviä arkkitehtonisia oivalluksia.

Koko kaupunginosa on tyyliltään hyvin yhtenäinen. Vain muutamat uudet rakennukset – kuten kuvassa torin laidalla uusi koulu / kulttuurikeskus -  hieman erottuvat kaupunginosan yhtenäisestä tyylistä.

Kun sitten outojen kaupunkien kuvia katselee, huomaa, että kaikkialla ei ole yhtä yllätyksetöntä. Mutta kun on huonot hoksottimet, ei yrittämälläkään ymmärrä kaikkien yksityiskohtien tarkoitusta.

Vai onko niillä tarkoitusta ollenkaan? Koristeitako lienevät? 

Kaikille tuttu

Minusta ei ole sääprofeetaksi. Kaikki ennustukseni menevät aina pieleen. Pitäisihän se jo uskoa, nimittäin kokemusta on.

Viimeisin mönkäänmeno liittyy pakkaskauden loppumiseen. Ennustin, että kunhan helmikuun puoliväliin päästään, voin taas lähteä ulos ilman ongelmia.

En ole vuodenvaihteen jälkeen paljon nokkaani ulos pistänyt. Silmät eivät jostain syystä enää kestä pakkasta. Heti alkavat kyyneleet valua, vaikka ei itketä yhtään. Eikä vaiva sitten helpotu sisälläkään.

Alkavalla viikolla pakkanen kuitenkin jatkuu, vaikka ennustin niiden loppuvan. Ja minä hölmö varasin teatterilippuja. Nyt varmaankin joudun katsomaan teatteria sumein silmin.

Pentti Saarikoskesta kertova Ryhmäteatterin uusi esitys perustuu Tuula-Liina Variksen (Saarikosken neljäs vaimo) kirjaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994)   (ylimmässä kuvassa keskellä). Kyllä kirja pitää lukaista ennen esitystä, vaikka se on tuttu yli 30 vuoden takaa. Ja saman tien on syytä selailla aiheeseen liittyviä kirjoja enemmänkin. 

Työvuosiltani tuttu henkilö on yksi näytelmän tekijöistä, ja sattumalta minulle tuli harjoitusvaiheessa tilaisuus keskustella hetki nuoren polven teatterintekijän näkemyksestä runoilijaan, joka minun ikäpolvelleni oli päivittäisen suuren sensaatiojulkisuuden keskeinen hahmo. Mutta julkisuuden lisäksi myös kirjallisuuden monipuolinen mestaruussarjalainen.

Sitä edelleen ihmettelen, että henkilö on kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa. Kirjallisuuden ammattilaisten ulkopuolella harva tietää Saarikosken laajan tuotannon, mutta maineeltaan hän on kaikille tuttu. Näin se oli jo silloin minun aktiiviaikoinani, ja näin se tuntuu olevan edelleen.

Äly hoi!

Yritän vielä pysyä ajan tasalla. Olen tunnistanut vaaran, että monen nuoren mielestä tämänikäisten kuuluisi jo siirtyä pysyvästi keinutuolijoukkueeseen, kun eivät enää ymmärrä modernia meininkiä.

Ajan tasa tarkoittaa tässä kirjoituksessa tekoälyä. Olen sitä epäluuloisella myötämielellä tarkastellut, kokeillut ja ihmetellyt. Aika hyviä vastauksia se on testikysymyksiini osannut antaa – parempia kuin uskalsin toivoa, paljon parempia. Olen tehnyt sille viekkaita kysymyksiä kotimaisesta kirjallisuudesta, ja se on selviytynyt niistä paremmin kuin keskitasoinen kirjallisuustieteen opiskelija selviäisi tenttikysymyksestä.

Tekoälyä puskee nyt joka tuutista. Into on suuri. Toisaalta historia on opettanut, että innostus uudesta keksinnöstä saattaa helposti aiheuttaa vauhtisokeutta. Asiaan liittyvät ohjeet ja säädökset ja niiden taustalla olevat eettiset näkökulmat tulevat vasta jälkijunassa. Bisnes määrää vauhdin ja suunnan.

Tekoäly oudosti sekä kiehtoo että epäilyttää. Tekniikan harppaukset ovat aina olleet sellaisia. Tässäkin on aavisteltavissa huima tulevaisuudenvisio, mutta helposti tälle antaa myös moraalisen miinusmerkin eteen.

Jostain tuntemattomista mielen syvyyksistä tekoäly nostaa minulle ajatuksiin Prometheus-myytin. Se edustaa ihmiskunnan edistystä, tekniikkaa ja sivistystä, mutta myös kapinaa jumalallista järjestystä vastaan. Siinä hyvätkin aikeet voivat tahattomasti johtaa traagisiin seurauksiin.

Esimerkiksi sopii vaikkapa Internet. Miten niin loistavasta keksinnöstä onkin päässyt tulemaan valeinformaation ja häikäilemättömän poliittisen valtakamppailun tyyssija ja ihmisten välisen keskustelun likakaivo.

60-lukulaisesta näkökulmasta on vaikea hyväksyä, että ihmiskunnan kehitys ei edennytkään turvallisempaan, vauraampaan, tasa-arvoisempaan ja kulttuurimyönteisempään suuntaan. Nyt ollaankin luisumassa sivistyksen alamäkeen. Viimeiset rippeet valistuksen aikakaudesta ja niistä ihanteista, joiden varaan Ranskan vallankumous ja Amerikan perustuslaki laadittiin, ovat aikansa eläneet.

Tekoäly hoitaa asiat ihmisen puolesta. Opiskelun vaiva poistuu, kun tekoäly lukee, laskee ja kirjoittaa kaiken ja robotit tekevät työt. Taiteilijoitakaan ei tarvita, kun tekoäly kirjoittaa kirjat ja säveltää sinfoniat – nopeasti ja halvalla. Ei tarvita kuin trumpit ja putinit ja heidän nettifirmojensa miljardöörit ohjaamaan toimintaa. Ja nyt tekoäly kuulemma osaa jo kehittää itse itseään.

Luulen, että ei mene hirveän pitkää aikaa siihen, kun tämä kehitys tulee yllättämään meidät kaikki. Tai ehkä olemmekin optimisteja ja uskomme, että kyllä eduskunta osaa antaa viisaat ohjeet ja säädökset ongelmien ehkäisemiseksi?

 

Suuresta hurskaudestaan tunnettu

Erinomainen idea suomalaiselta kirjastolta.

Täytyypä perehtyä näihin kirjoihin. Minulle ne ovat vieraita (kaikkien nimestä en saa tässä epätarkassa kuvassa selvää – kuva löytyi tuttavan fb-sivustolta ilman lähdeviitteitä).

Kielletyt kirjat ovat aina kuuluneet erilaisten diktatuurien ja tiukkojen ideologioiden perusolemukseen. Kirjat voivat olla niille vaarallisia. Valta voi menettää uskottavuutensa. Vallanpitäjä voi joutua pilkan kohteeksi. Siksi valta tarvitsee kieltoja, sensuuria ja kirjarovioita.

Nyt Yhdysvallat on pikavauhtia ryntäämässä tähän synkkään joukkoon. Tällä kerralla aatteen kärjessä ovat konservatiiviset kristityt, jotka ovat löytäneet presidentikseen poikkeuksellisen suuresta hurskaudestaan tunnetun miehen.

En tunne Yhdysvaltojen kouluissa kiellettyjenkirjojen sisältöä. Voin vain arvailla, mikä niissä on aiheuttanut kiellon. 

Varmaankin kirjoissa on käsitelty seksuaalisuutta, ilmastonmuutosta, tasa-arvoa, tiedettä, taidetta, sananvapautta, rasismia, abortta, salaliittoteorioita, uskontoja ja politiikkaa. Sellaisiin aiheisiin nykyinen konservatiivis-kristillinen valta ei salli liberaalia näkemystä. Woke ei enää Amerikassa käy.

Tällaisella aatesuuntauksella on nyt myötätuuli. En ihmettelisi, jos kirjakiellot rantautuvat kohta Suomeenkin. Olen tullut ymmärtämään, että Suomessa erityisesti nuoret miehet ovat ruvenneet hakeutumaan tätä enteilevän konservatiivisen uskonnollisuuden piiriin. Nuoret naiset onneksi ovat taaskin fiksumpia.

 

Epätoivoinen yritys

Hampaasta lohkesi paikka. Piti tilata aika hammaslääkärille. Sain ajan seuraavalle aamulle klo 9.00.

Se on minulle epäinhimillisen varhainen aika. Minun vakituinen nukkumaanmenoaikani on noin klo 4. Hädin tuskin ehtisin torkahtaa ennen kuin pitää nousta. Suihkussa pitää käydä ja tukka kuivattaa, sillä pakkanen on hirmuinen. Matka ei onneksi ole pitkä siihen rumaan taloon, joka rakennettiin tilalle, kun vanha hieno ”Sipoon kirkko” purettiin.

Päätin ryhtyä epätoivoisen yritykseen. Päätin mennä nukkumaan jo keskiyöllä.

Nukahtamisen apukeinoksi etsin hyllystä mahdollisimman tylsää luettavaa sänkyyn. Sellaista, jota ei kerta kaikkiaan jaksa lukea monta sivua ennen kuin silmät alkavat lupsuttaa.

Tämä näytti lupaavalta:

 

Vaan kuinkas sitten kävikään! Otsikko näytti tylsältä mutta teksti alkoi vetää. Siinä virkistyi ihan.

Äkkiä kello oli neljä eikä nukuttanut yhtään. Vakiintunut unirytmi oli mennyt sekaisin monituntisesta makoilusta. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan. Hammaslääkärin lepotuolissa nukahtaminen oli sitten kyllä lähellä, mutta ihan ei onnistunut, kun lääkäri höpötti koko ajan.  

Tulevia aamuyön herätyksiä varten jäin miettimään, löytyisikö mitään takuuvarmaa unilukemista. Osaako joku suositella?

Akseli Gallen-Kallela 1889

Oikein hyödyllistä puuhaa

Joulun alla minulle tehtiin ehdotus.

Vanha työkaveri – nyt jo eläkkeellä hänkin – kertoi, kuinka mukava harrastus hänellä on. Sopisi minullekin. Olisi oikein hyödyllistä puuhaa eläkepäivien piristykseksi. Kuntokin siinä kohenisi. Ja miehistä on ryhmässä pulaa, naisia kyllä riittää.

Tässä kohdassa aloin jo aavistella. Sama kaveri on ennenkin ehdotellut minulle hyödyllistä puuhaa.

Olin silloin täyttämässä viisikymppisiä, ja työpaikalla olivat keräämässä kolehtia kimppalahjaan. Tämä kaveri lähetettiin kysäisemään minulta, miten suhtautuisin, jos minulle hankittaisiin lahjaksi kansallispuku. Voisinpa sitten tulla mukaan hänen tanhuryhmäänsäkin.

Muistan häkeltyneeni. Piti keksiä äkkiä hienotunteisen kohtelias tapa sanoa, että unohtakaa nyt herranen aika tämmöinen idea.

Minulle on lapsuudesta jäänyt asenne kansallispukuja kohtaan. Tuttavaperheen Paula-rouva, ison maalaistalon emäntä, kaupusteli joka vuosi kekrijuhlan aikaan pääsyliput tanhuesitykseen kansakoulun näyttämöllä. Paula-rouva itse oli ohjannut esityksen ja hyppeli kansallispuvussaan keskimmäisenä. Isä suhtautui touhuun salamielisen ivallisesti, mutta ei pääsylipuista oikein kehdannut kieltäytyäkään. Ihan mukavia tuttavia he olivat, toivat aina tuliaisiksi Paula-rouvan itse leivinuunissaan leipoman pullapitkon, ja se oli parempaa kuin kaupan pulla.

Tilaisuus oli paikallisen Maalaisliiton järjestämä. Paula-rouvan mies oli poliitikko, valtuuston jäsen ja Kekkosen valitsijamies. Ei isällä mitään Kekkosta vastaan ollut mutta Maalaisliittoa vastaan oli.

Kai minun nurja asenteeni on sieltä lapsuuden Maalaisliitosta peräisin. Kansallispuvut ja tanhut ovat minulle yhteen kuuluvaa kimppakamalaa. Asennevamma on myöhemmin vahvistunut: ei vanhaksi rokkijätkäksi itsensä mieltävä kehtaisi astua näkyviin kansallispuvussa. Sellainen vaatisi niin ison annoksen itseironiaa, ettei minulta taida vieläkään löytyä. (Kansallishenkeä ja kansankulttuuria vastaan sinänsä minulla ei tietenkään ole vastahankaa!)     

Ja nyt tämä entinen työkaveri tuli ehdottamaan minulle oikein hyödyllistä puuhaa eli liittymistä tanhukerhoonsa. Kai se kansallispukukin tulisi taas tarpeelliseksi.

Sain kiemurrelluksi irti ehdotuksesta kertomalla alkusyksyn polvivammastani. - Ei tällä polvella vielä pysty tanhuamaan, valehtelin.  Ehkä syksyllä sitten? – Taitaa käydä niin, ettei tästä polvesta tule kalua enää koskaan, valehtelin lisää.

Silloin viisikymppisenä kansallispuku unohdettiin ja sain kimppalahjaksi Håkan Brunbergin naivistisen taulun. Se on olohuoneen seinällä. Synttärijuhlassa pidettiin paljon onnittelupuheita. Kiitospuheessani siteerasin pohjoissavolaista murrerunoa, jonka lopussa katsoin tanhumiestä silmiin, pudistelin surumielisen näköisenä päätäni ja lausuin kahteen kertaan hitaasti: - Ei tee mieli . . .  hyppyihin.

                                                                    Håkan Brunberg  

       Tanhukuvat: Sisäilmaa / YLE 2020 / ohj. Tiina Lymi / keskellä Hannu-Pekka Björkman

 

Mielenmaisema

Tuttu sana vuosikymmenten takaa kiinnitti huomion. Naapuri pyysi minua palauttamaan kirjan lainastoon, ei kirjastoon. Hän itse ei ehdi, kun tuli kiireellinen matka.

Lainastoksi sitä kansakoulun kellarikerroksessa sijainnutta huonetta 60-kuvulla kutsuttiin. Sieltä kävin lainaamassa Viisikoita, Tarzaneita, Punavöitä, Pertsaa ja Kilua, Jules Verneä ja muuta.

Lupasin palauttaa. Tuossa muutaman sadan metrin päässä Topeliuksenkatua pitkin sattuu sijaitsemaan Töölön lainasto.

Kun minä saan oudon kirjan käteeni, en tietenkään malta olla lukematta sitä. Varsinkin jos kirjailijan nimi on tuttu. Tämän kirjoittajan tiesin – hän on se tytär, joka kirjoitti elämäkerrat kuuluisista vanhemmistaan, Ritva ja Kalle Holmbergistä. Nyt hän on kirjoittanut romaanin.

Romaani kertoo neljän helsinkiläisen alakouluikäisen tytön elämänvaiheista teini-ikään ja aikuisuuteen asti, 1970-luvun alusta nykyaikaan. Kerronnan pintataso on peittelemättömän nostalgista, mutta syvemmällä on paljon tummia sävyjä.

Kerronta onnistuu luomaan tarkkanäköistä ajankuvaa, mikä miellyttää samat aikakaudet itsekin elänyttä lukijaa. Elämä ei kuitenkaan suju aina valoisia reittejä pitkin. Pikkutyttöjen optimistiset haaveet musertuvat, teini-ikäiset kohtaavat aikuisten miesten siivotonta käyttäytymistä ja nuoret naiset uupuvat paineiden alla.

Harvoin olen enää tässä iässä lukenut kirjaa, jota ei malta laskea kädestään. Tämän kirjan syytä oli, että jopa TV:n Iltauutiset kerran lipsahtivat ohi. Viihdettä? – Kyllä, mutta ei halpahintaista viihdettä. Romantiikkaa? – Kyllä, mutta ei ollenkaan sokerista.

Jotenkin jäi elämään ajatus, että tämän kirjan puberteetti-ikäisten tyttöjen kuvaukset olisi ollut hyvä lukea silloin, kun itse olin samassa iässä. Olisi ehkä hyödyllisellä tavalla avautunut ymmärrys itsensä ikäisten tyttöjen mielenmaisemaan. Ainakin minä olin sellaisesta silloin totaalisen pihalla.

Annina Holmberg ei tämän jälkeen ole minulle enää pelkkä kuuluisista vanhemmistaan kirjoittanut tytär vaan valovoimainen romaanikirjailija, jonka tuotantoa aion seurata. Jatkoa onkin luvassa. Annabel Lee on sarjan ensimmäinen osa, jonka tarina painottuu yhteen neljästä päähenkilöstä. Kolme muuta tyttöä saavat myöhemmin oman kirjansa.

Ja huonostihan kirjan palauttamisen kanssa tietysti kävi. Kirja oli myöhässä, kun luin sitä kolme päivää. Sakko tuli, ja sen kai joutuu maksamaan alkuperäinen lainaaja. Olisin minä sen maksanut, mutta Töölön lainaston palautuskoneella en osannut.

 

Missä olin kun - - (osa 5)

 

[jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1989 klo 00.00   (38 vuotta)     Paikka: Kotona nukkumassa

Tyttövauva tuli taloon alkukesällä -88. Vanhempien elämä muuttui perinpohjaisesti. 

 

Nuorenparin elämää oli kestänyt monta vuotta. Paljon oli ehtinyt tapahtua. Molempien opiskeluvuodet olivat takana ja työurat hyvässä kehitysvaiheessa. Vapaa-aika oli vilkasta: oli menoa, seuraelämää, tapahtumia, konsertteja, teatteria, elokuvaa, juhlimista. Jaksaminen ei ollut ongelma, ja opiskeluvuosien kireä budjetti oli poistunut säännöllisten kuukausitulojen myötä. Isänperintönä saatu sata vuotta vanha ränsistynyt torppa pohjoisella Pirkanmaalla oli kesänviettojen keskipiste, jossa vieraita riitti.

Kesä 1988 oli tarkoitus viettää kesäkodissa totuttuun tapaan, sillä vauva oli luvassa vasta syksyllä. Toisin kuitenkin kävi. Vauva tuli yllättäen jo kesän alussa. Siinä tuli kiire, sillä valmistelut olivat pahasti kesken.

Rattaat löytyivät tuttavien kautta Ruskeasannasta, kehto työpaikan esihenkilöttäreltä – molemmat jo omistajilleen tarpeettomaksi käyneinä. Pinnasänky ja hoitopöytä piti ostaa uutena kaupasta.

Edellisen vuoden aikana olimme käyneet läpi vaadittavan byrokratian. Oli psykologin haastattelu, oli kotiolojen katselmus, oli terveystarkastus, oli Pelastakaa lapset  -r.y.:n ohjeistustilaisuus. Ja sitten yhtäkkiä tuli soitto, että nyt Matti ja Maija –kodissa Haagassa olisi teille sopiva pienokainen. Tulkaapa tutustumaan.

Molemmissa kuvissa olemme lähdössä ensimmäistä kertaa kotiin Matti ja Maija –kodista. Sää oli melko hyvä, joten koko matka Töölöön asti kuljettiin jalan. Kuvia matkalla otettiin paljon, sillä tiedostettiin, että tässä ja nyt on elämän käännekohta ja siitä pitää jäädä muistoja. 

Kesäkotiin piti kuitenkin kohta muuttaa, sillä Helsingin-koti oli luvattu kahdeksi kuukaudeksi Tšekkoslovakiasta Suomeen muuttavalle perheelle ensiasunnoksi. Sitä ei voinut perua. Sen sijaan suuri osa maalle kutsutuista vierailuista piti perua. Vain vauvan isovanhemmat pääsivät sinä kesänä tutustumaan uuteen perheenjäseneen.

Se kesä ja syksy olivat rankkoja – se täytyy myöntää. Vauvan nukkumisrytmi ei meinannut asettua lähellekään toivottua. Minä jatkoin syksyllä työssä, äiti jäi hoitovapaalle siihen asti, kun vauva täytti kaksi vuotta. Järjestely ei ollut tasa-arvon näkökulmasta hyvä, mutta käytännön syyt painoivat enemmän.

Vuodenvaihteeseen mennessä ongelmat helpottuivat. Vuoden vaihtuessa saimme nukkua keskiyön hetken. Ilotulituksen pamahduksetkaan eivät herättäneet.

Vuoden 1989 ensimmäisenä päivänä me tuoreet vanhemmat pääsimme ensimmäistä kertaa yhdessä muutamaksi tunniksi ulos, sillä vauvan mommo ja mufa olivat tulleet Helsinkiin ja lupasivat hoitaa vauvaa iltapäivän ja illan.

Vapaa-aika tuntui ruhtinaalliselta. Kävimme lounaalla kiinalaisessa ravintolassa ja sen jälkeen katsoimme Aki Kaurismäen uuden elokuvan ”Ariel”.

[Sarja päättyy. Olisi näitä entisten vuodenvaihteiden muistoja enemmänkin. Ehkä joskus myöhemmin palaan asiaan.]

 

Missä olin kun - - (osa 4)

[jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1982 klo 00.00   (31 vuotta).  Paikka: Uuden kotimme olohuone Töölöntorin reunalla

”Aika on Universumin keksimä keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa.”

Tämä jonkun viisaan filosofin miettimä määritelmä on muuten hyvä, mutta loppuvuodesta 1981 Universumille sattui lipsahdus: se pukkasi kaiken vaivan ja harmin tapahtumaan minulle  yhtä aikaa. 

Suunnitelma oli, että ehtisin iloisesti toimia virkatyöni ohella vaimoni autonkuskina kiireruuhkan helpottamiseksi. Eikä sitten muuta ollut tarkoitus tapahtuakaan.

Mutta tapahtui niinä päivinä, että se peijakkaan Universumi alkoi hutiloida. Ensin kompastuin liukkaalla ja ranne murtui. Siihen laitettiin kipsi, ja se haittasi Rättisitikan koukkupäisen vaihteen kääntelyä. Sitten Sitikkaan piti vaihtaa nastarenkaat, eikä se onnistunut kipsikädellä. Avuksi tarvittiin kaverini Simo. Simolle palkka piti aina maksaa nestemäisellä valuutalla, ja sen yhdessä nauttiminen vei aikaa. Sitten isä kuoli ja minua tarvittiin hautajaisjärjestelyihin Jyväskylässä. Sitten tuli kiireellisiä ylitöitä. Sitten iski flunssa.

Kaikki tämä melkein yhtä aikaa. Ollapa siinä iloinen autonkuljettaja. Vaimolla oli opiskelun viime vaiheet Sibelius-Akatemiassa, musiikinopettajan sijaisuus Espoossa ja konsertin harjoituksia Ylen studiolla Pasilassa. Niiden väliä piti suhata melkein joka päivä. Ja välillä hetkeksi kotiinkin.

Siitä oli tulossa suuren julkisuuden saavuttava konsertti. Sitä harjoiteltiin kuukausikaupalla. Toistasataa henkilöä oli mukana. Kuoroon oli etsitty täydennykseksi ulkopuolisia ammattilaisia. Yle tallensi konsertin kokonaisuudessaan lähetettäväksi vuodenvaihteen jälkeen. Kulttuuritalossa kaksi ja Finlandia-talossa yksi konsertti, kaikki loppuunmyytyjä. Jännitystä lisäsi odotus, jaksaisiko sairastunut ja juuri eronnut presidentti Kekkonen tulla paikalle. Ei jaksanut, mutta pääministeri Koivisto tuli kesken presidentinvaalikiireittensä. 

En selosta tässä tarkemmin konsertin sisältöä. Kaikki olennainen on luettavissa oheisista lehtileikkeistä. Merkitsen tähän vain nimet. Teoksen nimi on Canto General, teksti Pablo Neruda, sävellys ja johto Mikis Theodorakis.

Autonkuljettajuuden lisäksi valokuvasin harjoituksia ja karonkkaa – kamerasormi ei onneksi jäänyt kipsin alle. Karonkkapaikka oli ravintola Royal / Svenska Teatern, Pohjoisesplanadi 2. Sieltä liitän tähän kuvan, jossa maestro antaa nimikirjoituksen. Kuten näkyy, käsiala on lennokas. 

Minä tietysti kuuntelin kaikki esitykset, kokosin ison valokuva-albumin, jossa mukana myös laulujen sanat ja kaikki konserttiin liittyvät lehtikirjoitukset, ja äänitin Ylen tallennuksen C-kaseteille. Nyt huomaan, että vanhat kasetit olisi kiireesti vietävä tallennettaviksi cd-levyille. Pitäisi myös selvittää, onko Ylellä tallessa kuvanauha konsertista. Voisiko se joskus tulla toiveuusintana?

Entä se uudenvuodenyö 1982? Sehän tämän kirjoituksen aihe on,.

Pieni porukka esiintyjiä istui meillä uudessa kodissamme muistelemassa tuoretta kokemusta ja kuuntelemassa harjoitusnauhoituksia. Emme huomanneet edes ikkunasta katsoa keskiyön ilotulitusta, niin intensiivistä oli taiteiden tuoksina.

Ylpeänä muistan, että olinpa siinä projektissa mukana minäkin – yhden esiintyjän autonkuljettajana. Enemmänkin olisin ollut, mutta se perhanan Universumi asetti esteitä. Ja Simo muistutti monta kertaa, että huonosti projektissa olisi käynyt, jos hän ei olisi vaihtanut Sitikan talvirenkaita. Vähäisemmästäkin osallisuudesta Ylen ohjelman pitkässä lopputekstin nimiluettelossa osallisia mainittiin, mutta hänen nimensä puuttui. Epistä!

 [jatkuu]

 

Missä olin kun - - (osa 3)

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1980 klo 00.00   (29 vuotta)

Paikka: Ravintola Eliten eteinen, Helsinki

Vuosikymmenen vaihtumishetken viettäminen kapakan eteisessä ei ollut suunnitelman mukainen. Aikomus oli mennä keskiyön hetkeksi ulos ilotulitusta katsomaan, mutta koko kapakkasalin väki oli samoissa aikeissa, ja narikkaan tuli ruuhka. Siinä odotellessa se iso hetki livahti huomaamatta ohi. 

Meitä oli neljän hengen seurue, kolme musiikinopiskelijaa ja minä, joka en ole 
musiikkiosaamista lähelläkään. Alkuilta oli mennyt Kulttuuritalon Jäähyväiskonsertissa kuuntelemassa Juicea, Kom-teatterin kuoroa Agit Prop –kvartettia, Veikko Lavia, Arkiviisu-yhtyettä, Mikko Perkoilaa, Reijo Franckia, Liisa Tavia ja monia muita. Juontajana oli Peter von Bagh punaisessa villapaidassaan niin kuin aina.

Yksi niistä seurueen kolmesta muusikosta oli äskettäin vihitty vaimoni. Olin siis yhtäkkiä

ukkomies. Olin törmännyt puolituttuun tyttöön Vappuna keskipäivän aikoihin Senaatintorilla keisarin patsaan ja yliopiston pääoven puolivälin paikkeilla. Hetki siinä ihmeteltiin, että tunnetko vielä. Kummallakaan ei ollut kiirettä mihinkään, joten kävelimme torilta ensin ravintola Kannakseen vappulounaalle ja sitten jatkoille Vanhan Kellariin. "Soma  puheiden sävy", niinpä loppuillasta muutimme yhteen asumaan.

Isompi muuttokuorma saatiin tilatuksi vasta seuraavalle viikolle. Minun pienessä vuokrayksiössäni Töölössä tuli ahdasta, kun tilaa tarvittiin pianolle, nuottikirjastolle ja klassisen musiikin LP-levyille.

Siitä asti istuin harva se päivä Sibelius-Akatemian kuppilassa odottamassa oppituntien ja harjoitusten päättymistä. Piiritykseni tepsi nuoreen musiikinopiskelijaan. Juhannusaattona kihloihin ja marraskuussa maistraattiin, joka sijaitsi Arkadiankadun Valintatalon yläkerrassa. Siellä kunnallispormestari H. Boehm  vanhempiemme todistaessa vihki meidät aviopariksi. Ei ollut kallista – lasku oli vain 9 mk.

Häälounas nautittiin ravintola Saslikissa Neitsytpolulla ja juhla isolle joukolle sukulaisia ja kavereita järjestettiin Lauttasaaressa. Jatkot parhaiden kavereiden kanssa pidettiin ravintola Bulevardian yläkerrassa.

Kaikki oli muuttunut muuksi pienessä hetkessä.

(Kuvat tekstiin liittyvää todistusaineistoa - kiusamielisesti tunnisteita piilottaen: Pääsylippu jäähyväisjuhlaan / piano / hääkakun leikkaus / vihkitodistus) 

 

Missä olin kun - - (osa 2)

 [jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1.  tammikuuta 1975 klo 00.00   (24 vuotta) 

Paikka:  Laivan yökerho matkalla Tukholmasta Helsinkiin.  Oli tullut vahva halu palata Tukholmaan joululomaksi, vaikka olin jo viisi kuukautta asunut Helsingissä. Tukholmassa olivat kaverit. Helsingissä oli kyllä työpaikka ja opiskelu, mutta kavereista oli vielä pula.

Täsmälleen vuoden vaihtumishetkellä minuun iski ahdistunut tunnelma, sillä heti seuraavana arkipäivänä oli edessä paha paikka, kuulustelu sotilaspiirin esikunnassa siviilipalvelukseen hakemisen vuoksi. ”Vakaumus” piti todistaa tutkintolautakunnan edessä. Olin saanut Sadankomitealta valmennusta. Kuulustelulla oli paha maine.

Kuulustelussa tuli odotettu omantunnon kysymys. Lähtisinkö karkuun vai puolustaisinko, jos väkivaltainen mies uhkaisi tyttöystävääni / vaimoani kadulla.

Minulla oli siihen valmiina vastaus.  Ilmoitin ihmetteleväni asenteellista ja outoa kysymystä. Minulla oli väkivallasta tuore kokemus, jonka kerroin.  Minä itse olin hiljattain joutunut Turussa kadulla väkivallan kohteeksi,  ja minut oli siitä pelastanut nuori nainen, jolla ei tietenkään ollut armeijakoulutusta eikä pyssyä. Miksi nyt tällaista kysellään, kun asialla ei ole yhteyttä armeijan käymiseen eikä ampuma-aseisiin. Aivan hyvin voin sivarissakin opiskella tarpeelliset taidot?

Kertomukseni tiivistettynä:  Talvella 1972 matkustin Tukholmasta Turkuun viikonlopuksi. Seuralaiseni oli ruotsalainen Konstfackissa taidetta opiskeleva Marit, joka treenasi myös kiinalaista itsepuolustusta. Hän luki innokkaasti myös Kiinan puhemies Maon oppeja, ja hänen kommuunikämppänsä eteisen seinällä oli iso Mao-juliste. Turussa istuimme iltaa Foijassa ja yömyöhään kävelimme kämpille Ikituurin opiskelijakylään.  Matkalla Pinellan kohdalla eteen ilmestyi iso ruma mies, joka mitään puhumatta pamautti minua nyrkillä nenään ja aikoi selvästi pahoinpidellä lisää. Mutta hentoinen Marit osasi toimia. Hän kiepsautti ison ukon käden selän taakse pystyyn. Siitä ukko putosi polvilleen ja mahalleen maahan. Kun Marit hellitti otetta, ukko lähti lujaa menemään.  Kävi kerrasta selväksi, että tämä tyttö osaa.

Mutta siihen osaamiseen tyttö ei tarvinnut pyssyä eikä armeijaa. Tämän sanoin sotaherrojen raadille korostetun painokkaasti. Raati ei keksinyt tähän mitään kommentoitavaa. Syntyi pitkä kiusallinen hiljaisuus.

Yksi sotaherroista sentään sai vaihdetuksi puheenaiheen. Hän löysi mapistaan paperin.

- Mutta hyvänen aika, täällähän sanotaan, että teidän isänne on aivan kunnon mies, ollut sodassa ja haavoittunutkin kaksi kertaa. Mitenkäs pojasta on päässyt tuommoinen ilveilijä tulemaan?

Tämä kysymys oli minulle kuin vakioveikkausvoitto. Sanoin, että nyt olen kysyjän kanssa samaa mieltä, isäni todellakin on oikein kunnon mies. Terveisiä vaan häneltä, tämä kunnon mies on kovasti kannustanut minua kieltäytymään aseista.

¤

Kysyin Maritilta, onko puhemies Maon kirjassa opastusta niihin taitoihin, joilla hän pelasti minut ryövärin kynsistä. Ei kuulemma ollut. Marit muutti seuraavana kesänä Saksaan taidetta opiskelemaan. Hän  antoi minulle läksiäislahjaksi Maon Pienen Punaisen kirjan. Se on tallella hyllyssäni. Alleviivauksista päätellen olen lukenut sitä kolme sivua. Myöhemmin olen tullut tietämään, että Marit kuoli Saksassa pari vuotta myöhemmin tapaturmaisesti.

¤

Sivarianomukseni hyväksyttiin. Syksyllä 1976 astuin palvelukseen opettajaksi valtion koulukotiin Mikkelissä, oppiaineina äidinkieli, ruotsi, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, kansalaistaito ja kuvaamataito. Se oli erittäin hyödyllinen ja antoisa kokemus. Oli iso ilo olla hyödyksi isänmaalle.

[jatkuu]

Missä olin kun - - (osa 1)

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia

1. tammikuuta 1960 klo 00.00  (9 vuotta)

Paikka: Kotipiha Jyväskylässä. Isä oli ostanut kolme rakettia. Se oli outoa, sillä hän halveksi kaikkea hömpöttelyä. Ehkä vuosikymmenen vaihtuminen oli riittävän iso tapaus hömpötellä kerrankin myös itse.

Ampumiseen tarvittiin tyhjä pullo. Se pysyi pystyssä paksussa hangessa. Raketin ohut tikku työnnettiin pulloon ja tulitikulla sytytettiin tulilanka. Äiti ja mummu seisoivat portailla varoittelemassa. Ensimmäinen raketti lähti vinoon ja jäi pihakoivun oksiin rätisemään. Toinen ja kolmas nousivat suoraan ja suihkaisivat nopeasti muutaman kipinän. Sitten kiireesti nukkumaan. Aamulla menin mummun kanssa kirkkoon.

1. tammikuuta 1970 klo 00.00  (19 vuotta) 

Paikka:  Matkustajakoti Tampereella Kyttälänkadulla, jossa kohtaaminen Neiti A:n kanssa.  Neiti oli tullut tutuksi edellisenä kesänä lukiolaisten kielikurssilla Etelä-Ruotsissa. Sen jälkeen kirjeitä Jyväskylän ja Kotkan välillä oli kulkenut, mutta tapaaminen onnistui vasta nyt. Muutama pullo Liebfraumilchiä oli mukana, mutta keskiyöllä piti lähteä nakkikioskille. Oli kova pakkanen, ei siinä tarjennut jäädä ilotulitusta aseman eteen katselemaan. Pukeutumisessa vakavia puutteita, ei nuori mies tuollaiselle reissulle pitkiä kalsareita ota.

Seuraavana päivänä teatteriin Hair-musikaalia katsomaan. Siinä oli suurta kohua

julkisuudessa herättänyt alastonkohtaus. Kohtaus  korreloi osuvasti yöleikkiemme kanssa, vaikka matkustajakoti olikin kylmä vanha puurötiskö, jossa paleli. Seuraavaksi yöksi siirryimme lämpöisempään Emmaus-hotelliin aseman viereen. Se kävi kyllä kalliiksi, sillä hotellin ilmoittaman periaatelinjan mukaisesti kristillis-siveellisistä syistä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden. 

Seuraavana aamuna junalla takaisin Jyväskylään. Oli alkamassa abi-vuoden loppusuora.

(Olen kirjoittanut tästä ikimuistoisesta Tampereeen-reissusta tarkemmin täällä: (klik 1)    

                                                       

Kuinka ollakaan, Tampereelle sijoittuva alastomuus ei minun osaltani loppunut tähän. Jatkoa seurasi puolisentoista vuotta myöhemmin. Olen kirjoittanut tarkemmin tästä kuohuttavasta tapauksesta täällä: (klik 2)

1. tammikuuta 1975 klo 00.00  (24 vuotta)

[jatkuu]