Tulet katumaan

 

Lempikirjailijoihini kuuluva Mark Twain tiedetään viekkaaksi mieheksi. Häneltä piruilu sujui niin ettei hölmömpi huomannutkaan, että juuri häntä tässä tarkoitetaan.

Mark Twain kirjoitti:

”Kahdenkymmenen vuoden päästä tulet katumaan niitä asioita, joita et tehnyt, etkä niitä, joita teit. Purjehdi siis kauas kotisatamasta, tunne tuuli purjeissa. Löydä. Unelmoi. Keksi.”   // Twenty years from now you will be more disappointed by the things you didn't do than by the ones you did. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.

                                                                 (Kuva: Haresh Durgani)

Välillä hän kyllä taisi kirjoittaa ihan vakavaa asiaakin. Kun oikein tarkasti tätä nyt mietin, muuttaisin vuosien määrän. Kahdenkymmenen tilalle pistäisin viisikymmentä.

Huomattavasti vakavampi Jane Austen ymmärsi ongelman:

”Ja joskus olen pitänyt tunteeni omana tietonani, koska en löytänyt kieltä, jolla kuvailla niitä.”  //  And sometimes I have kept my feelings to myself, because I could find no language to describe them in.  (Ylpeys ja ennakkoluulo / Pride and Prejudice)

 

Maestro

Olen viikonlopun kuunnellut Kaj Chydeniuksen musiikkia. Sitä on paljon.  Siihen liittyy paljon muistoja.

Vuosikymmenten varrella on kertynyt melkoinen määrä teatteriesityksiä, konsertteja, juhlia ja muita tilaisuuksia, joissa olen ollut paikalla. Vain se ensimmäinen, Lapualaisooppera, jäi näkemättä. Se harmittaa vieläkin. Viimeiseksi jäi Taru Nymanin lauluilta ”Opitko tyynesti aaltoilemaan” Kom-teatterissa keväällä 2022. Maestro itse jaksoi vielä säestää.

Ensikosketus tuli teiniteatterin koulutuspäivillä Kouvolassa1969. Ensimmäinen tutuksi tullut laulu taisi olla Laulu rakastamisen vaikeudesta elokuvassa Käpy selän alla (1966). Se oli 16-vuotiaalle teinipojalle niin tyrmäävä esitys, että säveltäjänkin nimi jäi kerralla muistiin.

Minulla oli kunnia päästä nuorena tuntemaan Chydeniukset myös henkilökohtaisesti. Omaa ansiota se ei ollut. Pääsin porukoihin avec-ominaisuudessa, sillä samoista musiikkipiireistä oma parisuhteenikin löytyi. Monenlaisissa privaattitilaisuuksissa tuttavuus eteni, muistettavimpana niistä omat hääni. Niinpä nyt nautin muistokahvit Chydeniusten häälahjaksi antamista astioista.

Suru täyttää sydämen.

 

Ei enää

Jos jotain nuoruudesta kaipaan, niin rentoa reissaamista. Kun liftaamaan lähdettiin, ei ollut suurta väliä sillä, mihin päädyttiin. Kunhan johonkin.

Tukholman eteläpuolelta moottoritien liittymästä liftaus onnistui helposti. Kerran päädyin Berliiniin, kerran Amsterdamiin, kerran K:n ja E:n kanssa vain Kööpenhaminaan. Pari kertaa lähdettiin näiden teiniteatterin runotyttöjen kanssa rättisitikalla isommalle kierrokselle, mutta Amsterdamin Dam-aukiolle taas päädyttiin.

Teltta oli mukana, mutta kun sopivaa telttailupaikkaa ei aina reitille osunut, yhtä hyvin voitiin yöpyä asemilla tai puistonpenkillä. Välillä yöuni saattoi jäädä kokonaan väliin kaupungilla kulkiessa. Ei tarvittu aikatauluja eikä hotellivarauksia. Ei niihin olisi ollut varaakaan. Interrail-kokemukset jäivät minulta aika vähiin, sillä ikärajat eivät siihen aikaan osuneet ihan kohdalleen.

Reissuilla kohtasi jännittäviä ihmisiä. Kaikki tämä palautui mieleen, kun muutama päivä sitten katsoin televisiosta vanhan tutun Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, ohj. Richard Linklater 1995). Siinä nuori amerikkalainen poika (Ethan Hawke) ja ranskalainen tyttö (Julie Delpy) kohtaavat sattumalta junassa, kiinnostuvat toisistaan ja päättävät viivyttää eronhetkeä nousemalla junasta Wienissä. Siellä he kulkevat kesäyössä pitkin kaupunkia, tutustuvat toisiinsa ja ihastuvat aika lailla. Aamulla eron hetken tullessa he hätäilevät, jääkö tämä yö heinän ainoaksi kohtaamisekseen.  He päättävät palata samalle asemalaiturille tasan puolen vuoden kuluttua. – Toteutuuko suunnitelma, sen katsoja saa tietää kakkososassa, joka valmistui yhdeksän vuotta myöhemmin.

Pakko myötää, että kaikki tuollainen reissaaminen on kaukaista menneisyyttä.

Mieli tekisi, mutta ei onnistu enää. Minäkö liftaamaan moottoritien liittymään? Minäkö telttaan nukkumaan? Yön yli kuljeskelu saattaisi vielä onnistua – olenhan viime vuosiin asti vaellellut kesäyöt linnunlaulua tarkkaillen Längelmäveden rantapolulla ja Strömforsin kyläteillä.

Mutta kyllä se on pientä kateutta tuntien myönnettävä, että ”Nuoruus on mänt”, niin kuin Elämänmeno-sarjan päähenkilö (Ritva Oksanen) karjalan murteella suree Åke Lindmanin ohjaamassa ja Pirkko Saision kirjoittamassa teoksessa.

Kumpi parempi?

 

Orson Wellesin ohjaama Citizen Kane (1941) on vuodesta toiseen säilyttänyt asemansa

kriitikkoäänestyksissä yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Hyvin on listalla sijoittunut myös saman ohjaajan Pahan kosketus (Touch of Evil – 1958).

Pahan kosketus tuli eilen lauantaina Yle-Teeman klassikkosarjassa (myös Areenassa). Katsoin sen taas. Olen Wellesin tuotannon vuosien varrella ennenkin katsellut ja niihin liittyvää kirjallisuutta lukenut.  Analyysit ylistävät Wellesin mestarilista taitoa. Erityisesti analyysit ovat tutkineet elokuvien syvätarkkoja kuvia, suuria lähikuvia, poikkeuksellisia kuvakulmia, pitkiä kamera-ajoja, valoja ja varjoja ja leikkauksen rytmejä. Welles oli tällaisissa teknisissä taidoissa ensimmäinen pitkälle edennyt ohjaajamestari.

Odotin elokuvan alkua epävarmoin tuntein. Jokohan nyt innostuisin? Moneen kertaan olen samoissa tunnelmissa Wellesin elokuvaa aloittanut, mutta ei vaan ole lähtenyt lentoon.

Tunnistan kyllä kuvakulmat ja syvätarkkuudet ja muut ja myönnän mestarin otteet, mutta siltikään Welles ei ole minun ohjaajani. Eikä eilinen tilannetta muuksi muuttanut. Päällimmäiseksi jää hieno tekniikka ja taiteellisuus - tunteella näihin en pääse mukaan. Kun tunne puuttuu, paljon puuttuu.

Jos minä pääsisin äänestämään, nämä elokuvat eivät hätyyttelisi kärkisijoja.

Lohdutukseksi valitsin dvd-hyllystäni Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (Smultronstället – 1957). Se hätyyttelisi. Siihen pääsee tunteella mukaan.

Ei taida olla yllätys, ettei Welles pitänyt Bergmanin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Ei taida sekään olla yllätys, ettei Bergman pitänyt Wellesin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Takaisin lentoon

 

Kun ystäväsi kuolee
hän palaa sinuun kuolemaan. (Pablo Neruda, suom Pentti Saaritsa) 

Ikäpolveni suuret runoilijat / suomentajat alkavat käydä vähiin. Nyt lähti Pentti Saaritsa.(Blogikirjoituksen nimenä yksi hänen tunnetuimmista omista runoteoksistaan)

Saaritsan suurin merkitys oli tuoda eteläamerikkalainen kirjallisuus suomalaiseen tietoisuuteen. Ennen häntä se oli varsin pimeä maailmankolkka täältä katsoen. Melkoisia mestarikirjailijoita sieltä löytyikin.(esim. Jorge Luis Borges, Gabriel Garcia Marquez, Octavio Paz ja Pablo Neruda).

Minulla oli ilo tavata tämä Ritsa-nimellä tunnettu melankoliseen mietteliäisyyteen taipuvainen kirjailija, ensin sattumalta 1970-luvun puolivälissä eräillä rapujuhlilla Juankoskella, myöhemmin ammattiini liittyvissä asioissa. Välillä osuttiin istumaan yhtä aikaa Sea Horsessa tai Kosmoksesa.

Laulurunous oli yksi Saaritsan osaamisalue. Tässä yksi tunnetuimmista, Violeta Parran teoksen suomenkielien versio Arja Saijonmaan esittämänä, Miten voin kyllin kiittää   [klik]

(Pablo Neruda: Kuolema / Canto General 1950, suom. Pentti Saaritsa)

 

Pikkuvappu

 

Vietettiin pienellä porukalla Pikkuvappua. Se on vuoden kiertokulun odotetuin perinnejuhla seurapiirissämme. Siksi kirjoitan sen nimen vastoin ohjeita isolla alkukirjaimella.

Valitettavasti juhla ei vieläkään toteutunut kaikilta osin periteitä kunnioittaen. Juhla oli koronavuodet pakollisella tauolla, nyt juhlapaikka ja päähenkilö puuttuivat.

Juhlapaikka oli vuosikaudet yksityisasunto Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa. Itseoikeutettu juhlamestari oli  korkeasti kunnioitettu ex-sihteeri neiti B., josta on ollut paljon puhetta ja porua tämän blogin alkuvuosina (ks.  oikean laidan linkkilistasta ”Tällaisia Dessu on tuumaillut” kohtaa Neiti B sihteeri (80)).

Nyt päähenkilö kuitenkin huitelee edelleen ympäri maailmaa – erityisesti Yhdysvalloissa ja Hollannissa – tohtorintutkintoaan tekemässä, joten kovin vajaalla joukkueella jouduimme perinnejuhlaa korvaamaan.

Juhlapaikaksi valikoitui ravintola Risuhokki Meilahdessa, joka sijaitsee kävelymatkan päässä täältä Töölöntorilta. On sillä uudempikin nimi Meiccu, mutta se on niin tyylitön ja kunniakkaan perinteensä unohtava, että hylkään sen.  (Tämä ravintola on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa arvokkaan sisustuksensa – mm. Paavo Tynellin suunnittelemien lamppujen - vuoksi. Niiden myynnin Museovirasto kielsi.) Ravintolan osoite on se kuuluista Kuusitie kuusi / Sexvägen sex).

Juhlajoukkueemme on ottanut tavaksi kokoontua silloin tällöin muulloinkin kuin Pikkuvapun aikaan ja ilman päähenkilöä. Vakikokoonpano on suorastaan pyrkinyt muokkaamaan itsestään instituution, jolla on nimi ja toimintasuunnitelma.

Nimiehdotuksia on useita: jämäjoukkue, viisastelijoiden kerho, kelmien kerho. Yksimielisyyteen ei vielä ole päästy, riitelyä, junttausta ja kuppikuntia on ilmennyt. Toimintasuunnitelma on lyhyt: takerrumme vähäpätöisiin sivuseikkoihin.

Vähäpätöisiin sivuseikkoihin takertuminen etenee käytännössä kysymyksin, joita esitämme kokouksissa toisillemme. Malli on vähän kuin Hesarin entinen Kysy Kirstiltä / Torsti tietää –palsta.

Nyt valmisteltuja kysymyksiä tuli kaksi. Minä kielitieteen edustajana kysyin, miten pitäisi menetellä ravintolamme tyylittömän nimen taivutuksessa. Kaikki tietävät, että astevaihtelu koskee k-kirjainta mutta ei c-kirjainta. Istummeko siis ravintola Meiccussa vai Meicussa?

Joukkueen fyysikko pisti pahan. Minä selvitin lukion fysiikan arvosanalla 6, enkä ollenkaan muista kaavaa tai sääntöä oheisen kuvan esittämään ongelmaan. Tätä nyt mietin kerhon seuraavaan kokoukseen asti. Osaisiko joko blogin lukijoista antaa vähän vinkkiä? Meneeekö se näin kuin kuva näyttää? (alustava arvaukseni on, että kyllä se näin menee).

 

Ei onnistu

Keskustelu suomalaisten omituisesta onnellisuudesta ei ota laantuakseen. Minäkin siihen tulin osallistuneeksi, vaikka ei minulla mitään erityisempää sanottavaa ollut. Kunhan yritin antaa fiksun vaikutelman.

Pilapiirtäjä Ville Ranta (Iltalehti) löysi ilmiöstä jotain olennaista. Minä yritin kamerani kanssa vangita talteen saman tilanteen tämänaamuisessa takatalven lumimyrskyssä.

Valmista kuvaa tarkastellessani huomaan, että kuvassani on virhe. Valokuvan bussipysäkillä on katos ja katoksen seinillä kaupallisia tiedotteita, piirroksessa ei. 

Tämä taitaa olla onnellisuuden kannalta tärkeää. Herkkänahkaiset kaupunkilaiset katoksessaan eivät altistu luonnon ja vuodenaikojen vaihtelulle. Nahka ei karaistu, vaatteet eivät kastu, aistimukset jäävät vajaiksi ja onnellisuutta antava tunnetila puutteelliseksi, sillä kontrasti kesähelteisen bussipysäkin kanssa jää katoksen vuoksi aistimatta. Epävarmempaa on, lisäävätkö kaupallisista tiedotteista saatavat ostoideat onnellisuutta.

Onnellisuuden odotukselle ei pidä asettaa liikaa vaatimuksia (Kamala luonto / HS / Vehniäinen & Lappalainen).. Muinaisilla kiinalaisilla näyttäisi olevan erilainen kulttuuri tässäkin. Ykköskohdan vielä ymmärrän mutta noista muista en oikein osaa sanoa.

Terveyskirjasto Duodecim siteeraa tutkimusta, jossa on outoja kohtia. ” - - osaavat nauttia elämän nautinnoista” /  ” - - on selviytymiskykyä elämän kriiseissä ja tragedioissa” /  ” ovat optimistisia tulevaisuuden suhteen”. 

Varmaankin onnellisuus lisääntyy niillä, joille mainitut asiat ovat mahdollisia. Aika suuri osa ihmisistä kuitenkin rajautuu ulos onnellisuudesta jo syntymästään saakka, kun ei ole eikä tule elämän nautintoja eivätkä kriisit ja tragediatkaan jakaudu tasapuolisesti. Tutkimus voisi huomauttaa, että onnellisten ihmisten määrää voisi lisätä poliittisilla päätöksillä. Nykymenolla se ei onnistu.

  

Pahan päivän varalle

Mentiin juniorikansalaisen kanssa kellarikomeroon katsomaan, löytyisikö elektroniikkaromua. Hän oli luvannut viedä autonsa peräkärryssä minun romuni omien romujensa mukana sorttiasemalle kierrätykseen.

Löytyihän sitä paljonkin: leivänpaahdin, kahvinkeitin, sähköhammasharjoja, pölynimuri, digiboksi.

Kaikesta raaskin luopua. Mutta siinä tuli stoppi, kun hän meinasi napata mukaansa tallentavan dvd-soittimen. Sitä en antanut.

Se on kyllä vanha mutta toimiva. Sen kylkeen olen liimannut tarralapun, jossa lukee punaisin tikkukirjaimin: EHJÄ! (Huomatkaa, arvoisat lukijat, että perässä on huutomerkki, vaikka se on välimerkki, jonka käyttöön olen aina suhtautunut ynseästi. Mutta tähän se sopii!)

Tallentavat dvd-soittimet ovat arvotavaraa. Sellaisia ei ole vuosikymmeneen valmistettu, joten tämä on lajinsa viimeisiä yksilöitä. Minulla on niitä kaksi, toinen on työhuoneessa television vieressä hyllyssä käyttövalmiina. Kellarissa oleva on varakappale.

On minulla pino tyhjiä dvd-levyjäkin. Jokaiseen levyyn mahtuu kuusi tuntia ohjelmaa. Joskus harvoin televisiosta tulee vielä sellainen klassikkoelokuva, jota ei ole suuressa kokoelmassani. Silloin tallentimelle on käyttöä.

Junioria selitykseni vähän huvitti. Jotain epäselvää hän mutisi vhs-soittimista ja tietokoneen disketeistä, korpuista ja lerpuista. En maininnut, että on minulla avokela-magnetofonikin tallella – se on ullakkokomerossa. Siihen ei kuitenkaan ole yhtään nauhaa, sillä minä hölmö lainasin koko nauhakokoelmani 80-luvun alussa kaverilleni, joka sitten kohta meni ja kuoli.

Lisää pilkkaa ja virnistystä tuli, kun hän katseli ympärilleen ja huomasi komeron hyllyllä muuta tavaraa. - Tuollaisiakin sitten olet pannut talteen pahan päivän varalle, hän sanoi ja osoitti vanhaa hienoa kameraani ja polkupyörän dynamoa.