Oli
aikomus mennä elokuviin keskellä iltapäivää. Katselin tarjolla olevaa
ohjelmistoa. Ei oikein sytyttänyt.
Elokuvatarjonta
on mennyt kovin kummalliseksi. En saa karsituksi mielestäni aikaa, jolloin
uuden elokuvan tarjonta Helsingissä oli moni-ilmeinen, kun jopa uutta
italialaista, puolalaista, unkarilaista ja muuta elokuvaohjelmistoa tuli nähtäväksi ilman
viivytystä. Ja vanhojen mestariteosten uusintoja oli kaiken aikaa tarjolla
ainakin pikkuteattereissa, kuten Museokadun Cinemassa. Nykyisin kaikki on
kertakäyttötavaraa.
Tällainen
60-luvun lopun elokuvakerhojen kasvatti ei oikein pääse irti siitä asenteesta,
jolloin elokuva oli vielä kulttuuria ja taidetta. Se oli aikaa, jolloin
maailman muuttaminen paremmaksi koettiin vielä mahdolliseksi eivätkä ihmiset -
nuoretkaan - olleet menettäneet idealistista kykyään uneksia.
On
tietysti Elokuva-arkisto eli Kino Regina uudessa Oodi-kirjastossa. Siellä on
kunnollinen ohjelma, ja käyn siellä melko usein. Myös vanha Orion tarjoaa
onneksi edelleen laatuelokuvaa ja monenlaisia alaan liittyviä tilaisuuksia.
Uusia korttelikinoja on myös kasvanut sinne tänne, ja lisää on tulossa.
Jonkinlainen boomi ilmeisesti on syntymässä.
Olen
miettinyt otsa kuprulla, olenko vanhanaikainen, kun suhtaudun penseästi
korttelikino-boomin kylkiäisenä tulleeseen käytäntöön, että elokuvateatterista
on tullut ravintola. Näytöksien aikana syödään ja juodaan ja kuljetaan.
Jotenkin pidän sitä sopimattomana.
Aki
Kaurismäeltä oli aikoinaan komea ele, kun hän Andorra-teatterinsa avajaisissa
heitti teatterin aulassa vanhastaan olleen pop corn -koneen hankeen.
Minäkin
toistaiseksi katson mieluummin elokuvan keskittyneesti ja hoidan ruoka- ja juomapuolen
sitten näytöksen jälkeen kotona (Kuva:
Kieku ja Kaiku, sanat Mika Waltari, kuvat Asmo Alho)
2 kommenttia:
Lainaus tekstistä: "elokuva oli vielä kulttuuria ja taidetta. Se oli aikaa, jolloin maailman muuttaminen paremmaksi koettiin vielä mahdolliseksi eivätkä ihmiset - nuoretkaan - olleet menettäneet idealistista kykyään uneksia."
1960-luvun lopulta muistan lähinnä tv-ohjelmat, kuten Batmanin ja Pyhimyksen. Elokuvissa aloin käydä joskus 1970-luvulla ja silloinkin lähinnä katselin Tarzaneita ja Pekka Puupäitä. Elokuviin ostin joskus apteekista salmiakkijauhoa, jota nautin säästeliäästi.
Unelmia tietysti tarvitaan, mutta mahtaneeko maailma muuttua unelmoimalla ja taide-elokuvia katselemalla? Eivätköhän elokuvat ole kumminkin ensi sijassa ajanvietettä. Niitten propagandistinen tai muun piilovaikuttamisen te(n)ho kun ovat aika katselijakohtaisia.
Einehtimisestä elokuvateattereissa on se hyöty, etteivät katsomossa haise muut luonnontuotteet niin tanakasti.
Niin, eihan se kaikkia koskettanut. Mikäpä koskettaisi?
Mutta niille, jotka kasvoivat nuorina elokuvakerhojen vaikutuspiirissä, siitä tuli paljon enemmän kuin viihde ja ajanviete. Oli minullakin lapsena nämä Tarzanit ja Puupäät, kaikki arvostus niille, mutta matka jatkui ja löytyi vaikka mitä, sellaistakin, mikä on vieläkin tallella.
Lähetä kommentti