maanantai 25. helmikuuta 2019

Paikoilleen pysähtyneet


Pinnallisia kun olimme, puhe kääntyi ulkonäköön. Ei oikein oltu tyytyväisiä. Siis omaamme. Mitä toistemme ulkomuodosta ajattelimme, sen pidimme omana tietonamme.

Siitä olimme yksimielisiä, että jos ei halua huomata olevansa syrjäytyneen näköinen, kylpyhuoneeseen ei kannata mennä silmälasit nenällä. Peili pysyy sillä tavoin armollisempana, varsinkin jos se on huurussa, niin kuin kylpyhuoneen peilin kuuluu olla.

Ulkonäkö tuli puheeksi, kun huomasimme, että nuorella tarjoilijaneidillä oli käsivarsissa ja kaulalla paljon tatuointeja. Meidän sukupolvellemme se oli vierasta. On siihen tottunut, kun tatuointeja näkee kaikkialla, mutta ei se silti oikein innosta. Minä jätin mainitsematta, että minulla on kyllä tatuointi näkymättömässä paikassa paidan alla. En luultavasti olisi saanut ymmärrystä. Olisivat pitäneet minua outona. (olen kirjoittanut asiasta blogissani ja julkaissut siitä kuvankin, täällä )

Pukeutumisestakin puhuttiin. Minulla oli Marimekon Jokapoika-paita, niin kuin melkein aina kun ulos lähden. Minulla on niitä monta eri väristä. Harmikseni Marimekko lopetti vuosia sitten Kuskipuvun valmistamisen. Se sopi mittoihini ja tyyliini täydellisesti, varmaan käyttäisin vieläkin.

Siitä puhe lipsahti muihin menneisiin pukeutumistyyleihin, varsinkin nuorisomuotiin. Jotenkin nostalgisena muistui taas kerran mieleen 60 - 70-luvun tyyli. Tytöillä oli minihameita ja silkkisiä hippihörhelöitä ja alas leveneviä farkkulahkeita. Sellaisten kanssa tehtiin ensimmäisiä romanttissävyisiä tuttavuuksia. Siksi ne tuntuvat vieläkin kauniilta verrattuna nykyisiin.

Mutta meitä oli koolla nuoruutta muistelemassa vain kolme aika ikääntynyttä ukkoa. Ehkä vähän paikoilleen pysähtynyttä ajattelua.










Ei kommentteja: