Pinnallisia
kun olimme, puhe kääntyi ulkonäköön. Ei oikein oltu tyytyväisiä. Siis omaamme.
Mitä toistemme ulkomuodosta ajattelimme, sen pidimme omana tietonamme.
Siitä
olimme yksimielisiä, että jos ei halua huomata olevansa syrjäytyneen näköinen,
kylpyhuoneeseen ei kannata mennä silmälasit nenällä. Peili pysyy sillä tavoin
armollisempana, varsinkin jos se on huurussa, niin kuin kylpyhuoneen peilin
kuuluu olla.
Ulkonäkö
tuli puheeksi, kun huomasimme, että nuorella tarjoilijaneidillä oli
käsivarsissa ja kaulalla paljon tatuointeja. Meidän sukupolvellemme se oli
vierasta. On siihen tottunut, kun tatuointeja näkee kaikkialla, mutta ei se
silti oikein innosta. Minä jätin mainitsematta, että minulla on kyllä tatuointi
näkymättömässä paikassa paidan alla. En luultavasti olisi saanut ymmärrystä.
Olisivat pitäneet minua outona. (olen kirjoittanut asiasta blogissani ja
julkaissut siitä kuvankin, täällä )
Pukeutumisestakin
puhuttiin. Minulla oli Marimekon Jokapoika-paita, niin kuin melkein aina kun
ulos lähden. Minulla on niitä monta eri väristä. Harmikseni Marimekko lopetti
vuosia sitten Kuskipuvun valmistamisen. Se sopi mittoihini ja tyyliini
täydellisesti, varmaan käyttäisin vieläkin.
Siitä
puhe lipsahti muihin menneisiin pukeutumistyyleihin, varsinkin nuorisomuotiin.
Jotenkin nostalgisena muistui taas kerran mieleen 60 - 70-luvun tyyli. Tytöillä
oli minihameita ja silkkisiä hippihörhelöitä ja alas leveneviä farkkulahkeita.
Sellaisten kanssa tehtiin ensimmäisiä romanttissävyisiä tuttavuuksia. Siksi ne
tuntuvat vieläkin kauniilta verrattuna nykyisiin.
Mutta
meitä oli koolla nuoruutta muistelemassa vain kolme aika ikääntynyttä ukkoa.
Ehkä vähän paikoilleen pysähtynyttä ajattelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti