Luotettavalta taholta

Vaihtoehdot ovat vähissä, kun kipeän varpaan vuoksi ei voi lähteä liikkeelle. Kirjoja kyllä olisi, mutta koko aikaa ei jaksa lukea. Television kulttuuripainotteinen kanava Yle Teema aloittaa vasta illalla, joten muu aika täyttyy hölynpölypainotteisista kaupallisista kanavista. Matala mieliala ei sellaista meuhkaamista kestä.

Onneksi on Yle Areena. Siellä on hyvää ohjelmaa vaikka kuinka katsottavissa milloin tahansa. Alan entistäkin syvemmin oivaltaa, että tällaisessa ohjelmatarjonnan välineessä on tulevaisuus.

Olen nyt katsonut norjalaisen Skam-draamasarjan kaikki kolme kautta loppuun.

Vieroksuin sarjaa aluksi, kun olin katsonut yhden satunnaisesti valitun jakson jostain keskeltä. Kun kuitenkin luotettavilta tahoilta sain kuulla kehuja, otin uuden aloituksen. Jopa alkoi vetää.

Koska blogin lukijoissa saattaa olla vaikutteille yhtä altista väkeä kuin minä ja jopa sellaisia, jotka pitävät minua luotettavana tahona, annan tässä suosituksen. Skam kannattaa katsoa alusta alkaen. Erityisen suositeltava sarja on kaltaisilleni varttuneessa iässä oleville miehille.

Hufvudstadsbladetista sain tänään lukea ilahduttavan uutisen. Sarjaan on tekeillä uusi kausi.

Norjalaissarjan jälkeen siirryin kotimaiseen, Yle Areenassa edelleen.

Pesärikko-sarjan teema on sama kuin Skamin, miljöö ja aika vaan on toinen. Oslolaislukion sijaan nyt ollaan 1950-luvun lopun Pohjanmaalla. Sarja pohjautuu Orvokki Aution teoksiin nimeltä "Viistotaival", "Kotipesä" ja "Merkki päällä" (1980, -82, -85). Oli suuri vahinko kotimaiselle kirjallisuudelle, että huippulahjakkaan kirjailijan mahdollisuudet jatkaa uraansa hiipuivat kovin aikaisin.

Kolmiosainen televisiosarja on ajalta, jolloin Yleisradio vielä halusi ja osasi tehdä kotimaisista aineksista kunnollista draamaa (ohjaus Timo Bergholm). Nykyinen tuotanto näyttää pääosin kovin heppoiselta trendi- ja kohderyhmäajattelun rasittamalta ja kaupallisiin näkökohtiin painottuvalta.

Pesärikko on hehkuvan herkullista ajankuvaa. Voin suositella tätäkin, ihan kaikille, en pelkästään kaltaisilleni. Samastumispintaa löytyy.

Kunhan tästä tokenen

Oli aikomus lähteä käymään Porvoossa. Oli illalla kaverin kanssa sovittu kyydistä ja aikataulusta ja muusta. Porvoosta ei koskaan selviä poikkeamatta Runebergin talolla.

Aamulla kaikki oli toisin. Kaveri joutui ajamaan Porvooseen yksin. Minulla oli isovarvas niin kipeä, että hädin tuskin vessaan pääsin yhdellä jalalla hyppimällä.

Tämä tauti iski jo kolmannen kerran - välissä aina vuosi tai pari. Eräs minua viisaampi on kyllä valistanut minua taudin nimestä. Jokohan alkaisin uskoa?

Runeberg nyt jäi. Tilalle otin Goethen.

Minulla on iät ajat ollut voimakasta vetoa kulkea tutkimassa merkkihenkilöiden elämän tapahtumapaikkoja. Olen kolunnut Dostojevsikin jäljiää Pietarissa, Strindbergin jäljillä Tukholmassa. Tutkittu on myös Tolstoi, Shakespeare, Moliẻre ja moni muu, keneltä koti, keneltä hauta, keneltä muistomerkki, mitä ikinä on löytynyt. Puhumattakaan kotimaisista, Aleksis Kivi, Minna Canth, Lauri Viita, F. E. Sillanpää. Viime kesänä uusimpina Einari Vuorela ja Immi Hellén..

Eikä tämä koske pelkästään kirjailijoita. Muiden alojen taiteilijat ovat kiinnostavia myös, samoin historiallisten tapahtumien sijaintipaikat.

Tämän harrastuksen Helsinkiin sijoittuvia tuloksia olen esitellyt blogissani. Niitä löytyy, kun tuosta vierestä oikean reunan kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" klikkaa nimeä "Kävelykierros Helsingissä (96)"

Yksi iso käyntikohde kuitenkin listoiltani puuttuu. Goethe ei vain ole sattunut reitin varrelle, vaikka Saksassa olen usein käynyt.

Tämä puute nousi taas tietoisuuteen, kun luin Veijo Meren hienoa esseekokoelmaa nimeltä Goethen tammi. Sen nimiesseessä kirjailija kertoo käynnistään Goethen maisemissa. Meri istuu iltaa matkaseuralaisensa kanssa kapakassa Weimarissa Goethen talon vieressä. He käyvät hautausmaalla ja tekevät retken Buchenwaldin keskitysleirin raunioille. Siellä on "Goethen tammi". Sen alla salaneuvoksen tiedettiin istuneen ja miettineen isoja ajatuksia. Siksi puu säilytettiin ehjänä jopa keskellä tuhoamisleiriä.

Vai säilyikö se ehjänä? Aiheesta näyttää olevan poikkeavia käsityksiä. Tähän aiheeseen on syytä paneutua tarkemmin.

Tulee sellainen hinku, että kunhan tästä tokenen, vielä menen käymään Weimarissa Goethen jäljillä. Varvaskin on jo lupaavasti paranemaan päin.

Karkaileva ajatus

Tuttu pappi soitti ja ilmoitti, ettei pääsekään tulemaan Helsinkiin. On iskenyt flunssa.  Ilo ja ylistys! Minun ei siis tarvitsekaan istua tänä iltana kapakassa kuuntelemassa hänen omituisia vitsejään!

Ajatukset ja mielleyhtymät kulkevat omituisia reittejä. Flunssaisesta papista ajatus kulki ensin suoraa reittiä Ingmar Bergmaniin. Kukapa olisi kuvannut papin flunssaa paremmin kuin hän.

Elokuva on nimeltään Nattvardgästerna (Talven valoa 1963). Siinä on päähenkilönä flunssainen pappi pienessä kylmässä kivikirkossaan. Elämä on papille silkkaa kärsimystä. Uskokin siinä joutuu koetuksella ja Jumala pysyy hiljaa. Annapa siinä sitten sielunhoitoa sitä pyytävälle naiselle.

Bergman on minulle yksi suurista ohjaajista, kuin metsän korkein puu. Voi kai sanoa, että meikäläisestä pohjoismaalaisesta protestanttisesta näkökulmasta on helpompi ymmärtää hänen elokuviaan kuin toisenlaisista kulttuurista tulleiden. Vilustuneen papin surkeuskin koskettaa.

Seuraavaksi ajatus karkasi teatteriin, jossa muistan monta Bergmania katsoneeni. Se on Maxim Kluuvikadulla.

Maximista taitaa tulla mahtava näyttö kansanliikkeen vaikutusvallasta. Pitkään näytti, että bisnesmiesten tuhovoima onnistuu murskaamaan tämänkin kulttuurikeitaan kuten monta muutakin Helsingin hienoa rakennusta, samoilta nurkilta vaikkapa elokuvateatteri Kinopalatsi tai hotelli Kämp. Meitä löytyi suuri joukko filmihulluja protestoimaan. Nyt olen saanut lukea lehdestä, että ilmeisesti Maxim sittenkin pelastuu.

Siellä esitettiin laatuelokuvia, Bergmania, Felliniä ja muita eurooppalaisia. Ne olivat tärkeitä sukupolvelleni, niitä katsottiin hiljaa ja tarkasti. Kukaan ei taatusti ruvennut mässyttämään popcornia tai rapisuttamaan karamellipussia. Elokuvien tunnelmat ja aihepiirit olivat tärkeä osa sitä sielunmaisemaa, jossa elimme ja kasvoimme.

Näytöksen jälkeen oli tavallista poiketa juomaan pari lasia viiniä ja puhumaan viisaita johonkin lähellä sijaitsevaan kuppilaan, kuten Vanhan kellariin, Kaivopihaan tai Kosmokseen.

Tuli Bermania televisiostakin.  Scener ur ett äktenskap (Kohtauksia eräästä avioliitosta 1973) oli moniosainen sarja, joka sai ison huomion. Se oli vielä aitoa yhtenäiskulttuurin aikaa, jolloin edellisillan televisio-ohjelmasta puhuttiin työpaikoilla ja raitiovaunuissa. Kuvitelkaapa Bergman-keskustelu nykypäivän raitiovaunuun. Mahdoton ajatus.

Vielä Bergmanista tuli mieleen myös vastakohta talvipakkasella kylmässä kirkossa tuskailevalle papille. Se on kesäisen saaren kalliolla kirmaileva kuuma Harriet Andersson elokuvassa Sommaren med Monika (Kesä Monikan kanssa 1953). Se taisi vaikuttaa niin, että pienellä porukalla lähdimme saareen puhumaan viisaita.

Näin lentää ja liihoittelee miehen mieli. Flunssaisen papin tuhmista vitseistä Ingmar Bergmaniin, kylmään kirkkoon, elokuvateatteriin, popcorniin,  kapakkaan, televisioon, raitiovaunuun, ja kuumaan saareen. Miten tämän villinä kirmaavan mielikuvituksensa saisi pysymään asiassa?

Kuvassa Maximin vanhempi sali.

Hankala asiakas

Ostin taas uuden patjan, entistä ohuemman ja halvemman.

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun ostin edellisen, paksumman ja kalliimman. Se osoittautui huonoksi. Selkä ei tykännyt.

Olen ymmälläni näiden erimallisten patjojen ja sänkyjen kanssa. Lehdissä mainostetaan hyvinkin kalliita merkkejä. Olen käynyt myymälässä katsomassakin yhtä huippukallista. En kuitenkaan sortunut myyjän viekoituksiin. Myyntipuhe oli niin sliipattua ja harjoiteltua, että tuli samanlainen torjuntarefleksi kuin pankin sijoitusneuvojan rikastumismaalailuja kuunnellessa.

Pankissa sain sentään kysytyksi istunnon lopuksi, miten kannattaa menetellä, jos haluaa siirtää kaikki rahansa toiseen pankkiin. Sänkymyymälässä en osannut sanoa muuta kuin että täytyy miettiä vielä.

Uusi sänky ja patja pitäisi päästä koemakaamaan. Eikä siihen riittäisi mikään pieni kokeilu vaan tarvittaisiin monta rauhassa nukuttua yötä. Ei alkuunkaan riitä, että nyt patjan pehmeyttä voi vähän kädellä painella ja esitepapereista lukea teknisiä tietoja. Moottorilla patjan kaltevuuksia vaihtava sänky vaikuttaa minun asenteellani liioittelulta.

Pääseehän autokaupassakin koeajolle, miksi ei sänkykaupassa koeunille? Kerran kauan sitten minulle tuli jossain Konalan suunnalla pari tuntia joutilasta odotusaikaa, ja alkoi sataa. Hakeuduin suojaan viereiseen autokauppaan. Se osoittautui Porsche-merkkimyymäläksi. Mikäpä siinä, voinhan minä sadekuuron ajan kierrellä ja katsella näitä kalliita autoja.

Olin kai sen verran herraskaisen näköinen, että myyjä tuli ihan vakavalla otteella hieromaan kauppoja kanssani. Minä siinä yhtä vakavalla naamalla esitin kiinnostunutta, etten joutuisi poistumaan ulos sateeseen. Koeajollekin hän minut lähetti yhdellä kilpa-auton näköisellä vehkeellä. En minä kadulle uskaltanut sellaisella lähteä, siinä vaan pyörin hallin ympäri tyhjällä pihalla.

Koeajon jälkeen mentiin takahuoneeseen keskustelemaan. Tarjolle tuotiin kahvia ja kakkua. Myyntipuhe laimeni ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kerroin, että vaihtoautoni merkki on Samara. Sade oli silloin tauonnut. Lähtiessäni valitin, että ostopäätöstä en voinut vielä tehdä, sillä emännän hyväksyntä piti hankkia. Hänelle tässä uutta kauppa-autoa olin etsimässä.

Jos kerran Porsche niin miksi ei myös Hästens ja Vepsäläinen? Kunnon pitkä yöuni tai mieluummin muutamakin yö moottorisängyssä voisi edistää kaupantekoa.

Jokin iso epäily minulla elää näihin luksussänkyihin. Minun selkävaivani katoaa aina kesäksi, kun muutan mökille. Siellä nukun vanhassa kunnon Hetekassa, ja siinä on viiden sentin paksuinen ikivanha vaahtokumipatja.

Jostain käsittämättömästä syystä Hästens tai Vepsäläinen ei taida niitä myydä.

Porukan petturi

Tuli puheeksi ensi kesä. Niin aina tähän aikaan vuodesta.

Taas kyseltiin, enkö lähtisi mukaan reissuun. Samaa on kysytty monena keväänä ennenkin. On ihmetelty, miksi olen niin penseä. Porukan petturi.

Reissuun lähtijät ovat aika samanlaisia kuin minä. Varttuneessa iässä olevia vatsakkaita äijiä, tällaisia hieman herraskaisia kuten minä, tuttu porukka. Mukana tietysti aina neiti B. kumppaneineen. Matkaväline on moottoripyörä. Matkakohteena Eurooppa.

Ne puhuvat moottoripyöristään kaiken talvea, huoltavat ja kiillottavat, lukevat alan lehtiä, vertailevat ja ostavat varusteita.

Siitä onnellisuus lisääntyy. Kaikkein eniten se lisääntyy, kun pääsee keväällä ensimmäisen kerran liikkeelle. Sitä on odotettu koko pitkä talvi. Huipentuma on sitten se lähtö Matkalle.

Voisin minä tietysti ostaa moottoripyörän. Varmaan lainaksikin saisin.

Mutta en minä viitsi enkä halua.

Minulta on näköjään kadonnut matkustamisvietti. Tuntuu, että olen reissannut maailmalla aivan tarpeeksi työasioissa. Kun enää ei tarvitse, se on helpotus.

Minä haluan viettää kesän paikoillani pysyen. Se paikka on kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannalla.

Juuri lueskelin mahdollisuudesta lainata lampaita maisemanhoidollisiin tarpeisiin. Minun tontillani on iso luonnontilainen niitty järven ja pienen puron rannalla. Siihen tarvitsisin lammastyövoimaa helpottamaan omaa urakkaani pitää pöheköityminen kurissa.

Mitäpä jos viettäisin kesän lammaspaimenena? Öisin sitten vaeltelisin vanhaan malliin pitkin rantapolkuja, lämmittäisin saunan, kävisin kuutamouinneilla ja istuskelisin laiturilla kuuntelemassa yölintuja. Niin olen tehnyt kaikki kesät jo vuosikausia. Eikö se olisi oivallinen vaihtoehto moottoripyöräretkelle johonkin Berliiniin tai Roomaan?

(Kuva: Kallio & Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, SK 8 / 2013)

Hyviä ja huonoja vaihtoehtoja

Huomasin hiivapalan unohtuneen ostoskärryyn vasta kun olin työntämässä edellisen kärryn lukitusketjua kahvan koloon saadakseni panttikolikkoni pois lukosta.

Olin siis työntänyt hiivan kassan ohi maksamatta. Ei ollut kuulunut hälytyssireeniä. Siinä vähän säpsähtää. Mitä teen?

On kolme vaihtoehtoa.

1.  Turvallisin. Jätän hiivan kärryyn ja kävelen pois kaupasta. Haitta: Huomenna tuleva vieras jää vaille suunniteltua herkkutarjoilua.

2.  Vaivalloisin. Kierrän hiivan kanssa takaisin kauppaan ja maksan. Haitta: Kuluu aikaa ja muutenkin on kiire.

3.  Houkuttelevin. Pistän hiivan huomaamatta taskuun ja lähden ulos. Haitta: Entä jos jään kiinni? Jos tämä näkyy jossakin valvontakamerassa. Tulee poliisi, menee maine.

Päätös oli tehtävä äkkiä, ei siihen kärryjonoon voinut jäädä seisoskelemaan. Uusia asiakkaita virtasi ovesta ja kaikki tarvitsivat kärryjä.

Valitsin kohdan 2 mukaisen toimintalinjan. Se taitaa olla temperamenttikysymys. Ei umpimelankolikosta ole muuhun. Muistan vieläkin ahdistusta tuntien, kun 1970-luvun alkupuolella opettelin fuskaamaan Tukholman tunnelbanassa matkalippujen kanssa. Olisi pitänyt leimata kahden vyöhykkeen hinta päästäkseni Bagarmosseen. Minä leimasin vain yhden ja tähystelin sitten ovenraossa, tuleeko tarkastajia.

Nyt olisi riski, että saisin samanlaisen elämän loppuun kestävän ahdistuksen siitä hiivasta.

Jätin täyden kassini eteisen nurkkaan ja kiersin kauppaan takaisin hiiva kädessä. En sentään ruvennut työntämään sitä kärryssä. Lyhyttä reittiä kassalle ei tietenkään ollut, piti kiertää laaja kierros. Se on bisneslogiikkaa. Odotus on, että saisin kierroksella impulsseja ottaa hyllyiltä lisää tavaraa. Vältin houkutukset. Tulin kassalla pelkän hiivan kanssa.

Kassalle oli pitkä jono, ja edessäni ollut iäkäs mies jumitti sitä joillakin alennuskupongeilla ja arpojen ostamisella. Siinä kohdassa alkoi kaduttaa.

Sain kuitenkin aikanaan hiivan maksetuksi, pankkikortilla tietenkin. Jonottaessa mieleen nousi pelko, että juuri nyt luultavasti iskee jokin häiriö pankkiyhteyksiin. Niin ei kuitenkaan jostain syystä käynyt, vaikka olisi kuulunut.

Vieras saa tuoretta leivonnaista. Vaihtoehto nro 1 olisi ollut huonoin.

Terveellisempää elämää

En ole koskaan suostunut juomaan piimää. Muistikuva jostakin kaukaa lapsuudesta sanoo, että se on kamalaa. Sama koskee muitakin pilaantuneita maitotuotteita, kuten viiliä ja kefiiriä.

Jogurtti kelpaa, jos siinä on marjoja seassa. Monta vuotta sitten sain kuitenkin terveyskeskuksen ravitsemusterapeutilta ohjeen, että Bulgarianjogurtti olisi suositeltavampaa, koska siinä ei ole sokeria. Olen kokeillut, mutta yhteen lusikalliseen se jäi. Se sijoittui makuasteikollani samaan lokeroon kuin piimä ja viili.

Olen yrittänyt kompromissia. Joissakin jogurteissa on 30% vähemmän lisättyä sokeria. Olen käyttänyt aamiaisilla sellaista, jossa on mustikoita.

Mutta sekään ei kuulemma ole hyvä, sokeria on silti liikaa. Sain ehdotuksen, että ostaisin pussillisen pakastemustikoita ja sotkisin niitä Bulgarianjogurttiin.

Kokeilin. Se nippa nappa menetteli, kun pidin tarkasti silmällä, että jokaiseen lusikalliseen osui vähintään yksi mustikka peittämään jogurtin makua. Jäätyneet mustikat eivät kuitenkaan tuntuneet kovin herkullisilta. Pitäisi muistaa jo illalla laittaa sopiva määrä pakastemustikoita sulamaan, jotta ne aamulla olisivat valmiina. Ei sitä kuitenkaan illalla aina huomaa olla niin kaukoviisas.

Kokeilin myös sekoittaa Bulgarianjogurttiin hunajamelonin palasia. Niitä myydään lähikaupassa, isoja ja painavia möhkäleitä, ei pakasteita. Se oli aika onnistunut kokeilu, kunhan melonin palasia oli tarpeeksi, yksi joka lusikalliseen. Palasten louhiminen isosta hedelmästä oli kyllä aika vaivalloista. Viitsisikö sitä pitkän päälle aamupöpperössä tehdä?

Nuorena opiskelijana aamiainen oli aina muutama paistettu kananmuna ja juustovoileipiä. Ja muutama kupillinen teetä. Munista olen luopunut jo vuosikymmeniä sitten, leivän kanssa olen hyvin pidättyväinen, juusto on vaihtunut kurkkuun ja tomaattiin, tee on vaihtunut kahviin.

Katselin Kehä ykkösen varrella olevassa isossa marketissa hedelmähyllyjä sillä silmällä, löytyisikö vaihtoehtoja jäätyneille mustikoille ja vaikeasti louhittavalle hunajamelonille. Kyllä löytyi.

Täytyy ruveta kokeilemaan. Tämä ei ole vahvinta osaamisaluettani. Hyllyissä oli runsaasti eksoottisen näköisiä hedelmälajeja, joita en tunne. Ja vielä enemmän hedelmiä, joiden nimi on tuttu mutta joita en muista maistaneeni. Pitänee tutkia niiden terveellisyyttä, makua ja soveltuvuutta Bulgarianjogurttiin sekoitettavaksi.

Salakatselua

Yritin kurkkia silmänurkasta, päätä kääntämättä. Ettei hän huomaisi uteliaisuuttani.

On se tietysti epäkohteliasta yrittää salaa kurkistella, mitä vieressä istuja raitiovaunussa lukee. Noloa olisi, jos hän huomaisi. Silloin pitäisi yrittää teeskennellä, että ulos ikkunastahan minä katselin.

Mutta uteliaisuus voitti. Ei voi mitään, niin käy aina kun huomaan jonkun lukevan runoja. Näin sivujen tekstin muodosta, että ne olivat runoja. Tekstipalstat olivat sillä tavalla kapeita ja muutaman rivin välein oli katkopaikkoja.

Mutta niin tarkasti en nähnyt, että olisin voinut lukea sanoja riveiltä. Olisin ehkä tunnistanut runokirjan. Sen verran jouduin heiluttelemaan päätä, että kokeilin, näenkö tarkemmin silmälasien läpi vai yli. Kumpikaan ei riittänyt.

Ei auttanut muu kuin odottaa, että vieressäni istuva naishenkilö kääntää sivua. Silloin hän ehkä heilauttaa kirjaa sellaisen asentoon, että kansi näkyy. Siinä luultavasti on nimi ja kuva sen verran suurella, että tunnistan kirjan.

Aikaa sivun kääntämiselle ei kuitenkaan ole paljon. Ollaan jo kääntymässä Arkadiankadulle, ei kestä kuin pari minuuttia Rautatieasemalle, jossa olen jäämässä pois. - Käännä, käännä sivua, nyt heti!

Silloin vierustoverini katsoo minuun suoraan ja näyttää kirjansa kannen. Salainen kurkisteluni on paljastunut. Hän kääntää kirjansa kannen esiin ja kysyy kuin ohimennen, tunnenko tämän.

Tunnenhan minä.

Silloin hän lukee minulle ääneen muutaman rivin kirjastaan.

"Tulin siitä vankilasta,missä henki oli mennä.

Kohtalo jos vielä ilkkuu,
eikö ole väärin, sano.
Järkeä jos yhtään sillä,
tyytyy siihen, että pääsin  
vankilasta.
Mutta jos on mielipuoli,
tahtoo että minä kuolen - - "

Siinä Rautatietorin pysäkillä hänkin jäi pois raitiovaunusta. Kysyi vielä, tulenko tuonne. Alkamassa oli tukitilaisuus tukikonsertti torin pakolaisille.

Kotona myöhemmin kaivoin kirjan hyllystäni ja luin koko runon. En minä tietenkään edellä olevaa sitaattia olisi kertakuulemalta osannut tähän siteerata.  Runossa on kaikkiaan 13 säkeistöä.

Franqois Villon taisi harvinaisen omakohtaisesti ymmärtää hädässä elävien ihmisten todellisuutta. Hän istui rötöksistään vankilassa ja vältti täpärästi hirsipuun. Ehkä juuri siksi hän kirjoitti niin elämänmakuisia runoja. Sain kuulla pakolaistilanteeseen tilanteeseen hyvin valitun runositaatin.

Vanhan näköinen?

Olin kesällä 1968 kielikurssilla pienessä eteläruotsalaisessa kaupungissa. Kurssipaikka oli hieno vanhanaikainen Folkhögskola. Päivät opiskeltiin ahkerasti ruotsia, illat seurusteltiin ja kuljeskeltiin kaupungilla. Kurssilaiset olivat lukioikäisiä.

Muodostui pieniä porukoita. Minun porukkaani kuuluivat Pekka, Aila ja Airi.

Tuli ajatus, onnistuisimmeko asioimaan Systembolagetissa. Rannalla kesäyössä istuskellessa viini olisi paikallaan.

Kukaan meistä ei ollut täysi-ikäinen viinikaupassa asioimiseen. Päätettiin kuitenkin yrittää. Minut valittiin porukan täysi-ikäisimmän näköiseksi. Olin 17-vuotias. Lisäksi olin porukan sujuvin puhumaan ruotsia, jos tulee myymälässä tarvetta keskustella.

Kokeneena teiniteatterilaisena ymmärsin maskeerauksen merkityksen. Koulun pukuvarastosta löytyi tumma puvun takki ja sininen solmio.  Beatles-mallinen pitkä tukka kammattiin rasvan avulla taaksepäin piiloon korvan taakse. Aurinkolasit nenälle.

Siihen aikaan juomakaupat eivät olleet valintamyymälöitä. Piti astua tiskin takana seisovan kauppiaan eteen ja sanoa, mitä haluaa. Kauppias sitten ottaa tavaran hyllystä ja käärii sen paperiin. Ja sitten lasku.

Kai minä olin hyvä esittämään täysi-ikäistä, sillä sain pullon ja saman tien toisenkin. Siitä tuli hauska ilta. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Taisi mennä pienessä juhlahumussa tyttöjen kanssa koko loppukurssi.

*   *   *  

Tämä palautui mieleeni, kun tänään ruokakaupan kassalla edessäni seisovalle nuorelle miehelle tuli ongelmaa samassa asiassa. Myyjä vaati näytettäväksi henkkareita, ja kun sellaista ei löytynyt, kaljapurkit vedettiin pois hihnalta. Syntyi kohtalaisen kiivasta sanaharkkaa.

Minullakin oli muutama kalja- ja siideripurkki. Kun vuoroni tuli, minä olin kaivanut lompakostani ajokortin ja tarjosin sitä myyjälle. Myyjäneiti tajusi vitsin, väläytti herttaisen hymyn ja sanoi, - Sulla on ikää tarpeeksi.

Onhan mulla. Välillä tuntuu, että liikaakin. Vielä en ole kokenut, että höppänäksi epäiltäisiin, mutta ei se taida kaukana olla. Ihmisiä lokeroidaan iän perusteella outoihin lokeroihin. Nuoret ovat muka aina moderneja ja uudistushenkisiä, vanhat paikalleen jämähtäneitä uudistusten vastustajia.

Kummallisin lokero on varattu vanhuksille. Facebook tunkee koko ajan näytille herttaisia vanhuksia. Katsokaa, kun pirteät mummot jumppaavat, katsokaa kuinka pappojen jalka nytkyy tanssin tahtiin. Melkein yhtä hauskoja kuin kissavideot.

Kuva on usein väärä. Meillä on sataa vuotta lähestyviä huippututkijoita ja taiteilijoita ja maratonjuoksijoita. Meillä on mummoja, jotka hallitsevat tietotekniikan ja päihittävät ryöstäjät, ovatpa ne käsilaukkuja sieppaavia teinipoikia tai Nordean sijoitusneuvojia.

Vanhentuneita ohjeita

  

Ostin divarista vanhan ruotsinkielisen keittokirjan. En minä sitä itselleni, aion antaa sen vähän vitsimieliseksi lahjaksi eräälle nuorelle avorouvalle. Avopariskunnan varsin nuori miespuolinen jäsen saa myös vanhan kirjan. Sen nimi on "Några ord till gossar som fyllt 15 år", (av Max. Oker-Blom, D:r med.; docent i fysiologi).

Vähän tällaista setämäistä / tätimäistä venkoilua. Fysiologian dosentin kirja näyttää olevan vanhakantaista kristillissiveellistä varoittelua kaikesta siitä turmiollisesta touhusta, jota nuoren miehen mieleen saattaa juolahtaa, kun naispuolisia henkilöitä on näkyvissä. Marttaliiton keittokirja taas sisältää tiukkaa tekstiä naispuolisille kotiorjille, jotka saavat tässä ohjetta kodinhoidon jokaista käännettä varten.

Divarissa en huomannut, että kirjan välissä oli kuivattuja ruusunkukkia. Se paljastui vasta kotona, kun aloin selata kirjaa. Ties kuinka kauan nämä kauniit entiset kukat ovat siellä odottaneet löytäjäänsä, ehkä kokonaisen ihmisiän.

Varovasti siirsin löydön skannerin lasilevylle ja otin kuvan.

Tällaisten kirjojen asenneilmapiiri on niin mennyttä aikaa kuin mikään olla voi. Nykyisin ne toimivat vitsinä. Nykynuori saa niistä aiheen ihmetellä, tuollaistako elämä silloin muinoin oikeasti oli. Toisaalta on terveellistä huomata, että on nykyajassa vieläkin jäljellä rippeitä tuollaisesta asenteesta. Ettei peräti olisi lisääntymään päin?

*   *   *  

Toivotan blogin naispuolisille lukijoille hyvää kansainvälistä naistenpäivää (viralliselta nimeltään "Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”).

Ettei toivotuksen sävyksi jäisi tuollainen edellä kuvattu esipatriarkaalinen ja sovinistinen ilmapiiri ja kuivatut ruusut, liitän tähän onnittelukukiksi kuvan Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini seinustalla kasvavista kurjenkelloista. Se on mielikukkani, siksi valitsen sen tähän näin tärkeään tehtävään.

Tarkemmin ajatellen

Olen muuttanut mielipidettäni. Sittenkin tykkään vaikka aiemmin en. Ensivaikutelma ei jäänyt pysyväksi.

Norjalainen televisiosarja Skam on yhtäkkiä noussut huippusuosioon. Minäkin koemaistoin sitä parin jakson verran ja kirjoitin täällä, etten jaksa innostua teiniangstin kuvauksista. Se vaihe on minulta jo pikkuisen ohi.

Mutta puhe Skamista on jatkunut ja sitä ovat kehuneet ihan arvostelukykyisetkin ihmiset, sellaiset, joiden sanaan olen tottunut luottamaan. Nyt sunnuntaina sitä suositteli jopa HS:n kulttuuritoimitus aikuisille sopivaksi.

Piti siis ottaa uusi yritys. Nyt olen katsonut 11 jaksoa ja alan päästä kärryille. Tässä on imua ja viehätystä. Tämä koukuttaa.

Teiniangstia se kyllä on, lukioikäisen tyttöporukan näkökulmasta. Seksuaalisuus on totta kai ahdistavasti esillä, niin kuin ikäkauteen  kuuluu. Onhan näitä vuosien varrella nähty ja luettu kyllästymiseen asti, mutta nyt dramaturginen ote on jännittävällä tavalla uudenlainen, sanoisin raikas.

On tästä elämänvaiheesta tietysti omaakin kokemusta ja vahvoja muistoja. Filmisarjan esittämä aikakausi on aivan toisen näköinen, mutta jokin ikävaiheen olemuksessa näyttää olevan ikuisesti muuttumaton ja tunnistettava.

Vahvistuu sellainen ajatus, että onneksi tuo kaikki on omalta kohdalta ohi. Silloin kun se oli päällä, oli sellainen olo, että tämä jatkuu ikuisuuksiin asti. Väärä luulo. Näin ikämiehenä siihen näköjään voi palata todenmakuisen fiktion avulla, kunhan fiktio on taidokkaasti tehty. Tämä on.

Toinen vähän samanlainen mielipiteen uusi asennoituminen tapahtui kirjallisuuden kautta. Se ei kuitenkaan liity teinityttöihin vaan yhteen aikuiseen naiseen, kirjailija Aila Meriluotoon.

Prosessi alkoi alkutalvesta, kun HS:n nettikirjasto tarjoasi kuukauden lukemiseksi Aila Meriluotoa käsittelevän teoksen Lasinkirkas, hullunrohkea (Panu Rajala 2010). Tämä elämäkerta oli jostain syystä mennyt minulta ohi. Yleensä kyllä pyrin lukemaan kaikki kotimaista kirjallisuutta käsittelevät uudet teokset.

Kuten tavallista, yksi johtaa toiseen. Kun elämäkerta selosti Lasimaalauksen syntyvaiheita, kaivoin hyllystäni Lasimaalauksen ja luin runot sitä mukaa kun ne esiteltiin. Kun siirryttiin Sairas tyttö tanssii -kokoelmaan, tämäkin teos löytyi hyllystäni. Ne joita ei löytynyt, etsin kirjastosta. Nyt olen lukenut melkein kaikki, Lauri Viita -legendat ja Aniara-käännökset ja muut. Viimeiseksi jäivät päiväkirjat.

Niitä olen yrittänyt ennenkin mutta luovuttanut kesken. Vaarallista kokea -päiväkirjaan muistan suorastaan tuskastuneeni silloin kun se ilmestyi (1996). Hämmentyneenä luen elämäkerrasta, että sanomalehtien mieskriitikot olivat johdonmukaisen penseitä arvosteluissaan, naiskriitikot sen sijaan ylistivät tätä kirjaa.

Seksuaalisuus on tässäkin keskeinen kuvauksen kohde, tällä kerralla kuitenkin varttuneessa iässä olevan naisen voimakas ja aktiivinen seksuaalisuus.

Nyt luettuani Vaarallista kokea -päiväkirjat ihmettelen, mikä siinä silloin aikanaan pisti vastaan. Tämähän oli vahva ja vaikuttava lukuelämys. Olenko lukijana muuttunut?

Selitän asenteen muuttumisen itselleni sillä tavalla, että kirja avautui minulle toisella tavalla kun tiedän päiväkirjassa kuvattujen asioiden taustat. Meriluodon elämässä tapahtui silloin paljon ja dramaattista. Lukijana sain nyt otteen asioista toisella tavalla kuin ennen.

Tällainen uusi asennoituminen pistää miettimään, olisiko näitä enemmänkin. Monet ovat kehuneet Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Minä yhtä osaa vähän aloittelin ja heti lopetin. Monet ovat kehuneet Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa. Minä yhtä osaa luin puoliväliin mutta siihen lopetin. Olisiko syytä kokeilla uudestaan, toisenlaisella asenteella?

Häävalssi soi

Harvoin on aihetta kunnon juhlille. Minä en ole aikoihin päässyt vieraaksi mihinkään isoon perhejuhlaan. Viime kesänä oli kyllä kutsu lähisukuun kuuluviin häihin, mutta sattui voittamaton este.

Yhdet ristiäiset sentään olen kokenut viime vuosina, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta. Kirjoitinkin siitä täällä , sillä tilaisuuteen liittyi kirkon taholta iso ongelma. Painavia kommenttejakin tuli useilta vakiokommentaattoreilta.

Nyt on toisin. Tiedossa on kolmet häät kevään ja kesän mittaan.

Pato on auennut. Syynä on äsken voimaan tullut uusi avioliittolaki, joka lopettaa yhden monista syvään juurtuneista epätasa-arvon ilmentymistä. Tosin kirkolla on vielä tämänkin kanssa ongelma, kuinkas muuten.

Mutta kirkon toiminnassa on havaittavissa pieniä mutta oireellisia häivähdyksiä tervehtymisen suuntaan. Ehkä näihin häihinkin löytyy samanlainen järjestely kuin edellä mainittuun lapsen kastamiseen.

Ensiksi häitään viettää tuttavapiiriini pitkään kuulunut miespari. Viikkoa myöhemmin juhlitaan lähisukuuni kuuluvan naisparin onnea. Keskikesällä sitten entisen sihteerini neiti B:n epiteetti muuttuu rouvaksi.

Kaikki kolme ovat vakiintuneita pareja, jotka varmaankin olisivat astuneet avioon jo aikoja sitten, jos laki olisi ollut kaikille sama.

Erityisen mielenkiintoinen on seurata neiti B:n tapausta. Hän on tunnetusti kiivas miespappeuden vastustaja. Hän on julistanut, ettei jalallaan suostu kirkkoon astumaan niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Nyt hän on kuitenkin jalomielisesti luvannut tehdä poikkeuksen, jos - - .

Olisikohan aikakausi ihan oikeasti muuttumassa? Suvussani on kyllä ollut yksi "sillä tavalla" pariksi epäilty naiskaksikko, nyt jo vuosia sitten manalle mennyt. Teeskentelyä se on heiltä vaatinut. Nyt on toisaalta hyviä merkkejä, kuten tämä Suomen uusi laki. Toisaalta maailmalta kuuluu paljon huolestuttavia merkkejä uskonnollis-arvokonservatiivisen asenteen paluusta. Sen päästessä valtaan kaikki tällainen uusi kaunis katoaisi.

Mutta nyt on ilon aika:

Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat
meille kaunis on maa.
Ken rakkaansa häävalssin pyörteisiin johtaa
hän onnensa saa.
Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.
On maa meille autereinen niin,
polkumme vie tähtösiin.

Suuren urheilujuhlan tuntua

Muutama päivä sitten kirjoitin tällä palstalla outoja. Väitin olevani menossa Lahteen katsomaan hiihtokilpailuja. Osa lukijoista varmaankin otaksui, että tämä oli kirjoituksissani niin tavanomaista "vaihtoehtoista totuutta".

Nyt olen käynyt. Itse en tietenkään maksanut pääsylippua, kaveri maksoi kun kutsui.

Viimeksi kävin urheilukilpailussa joskus vuosituhannen alussa. Se oli jääkiekkoa, ja silloinkin kaveri maksoi. Se oli kamalaa. Väkivaltaa kaukalossa, siivotonta huutelua katsomossa. Päätin, että ikinä enää en suostu mukaan semmoisen.

Nyt oli toisin. Tunnelma oli hyvä, katsomo oli hyvällä mielellä ja selvin päin. Jotenkin vaikeasti kuvattavalla tavalla vanhanaikainen tunnelma. Voin kuvitella, että suunnilleen tällaista oli vuonna 1956, kun vanhempani lähtivät enoni Ifalla Jyväskylästä Lahteen katsomaan kisoja. Voitiin lähteä, kun ei tarvinnut lähteä töihin. Yleislakko oli juuri alkanut.

Lapsen muisti on tarkka. Muistan, että näistä kisoista puhuttiin kotona paljon. Suomalaiset pärjäsivät hyvin. Muutama nimi jäi muistiin.  Kolehmainen voitti hiihdon, Silvennoinen mäkihypyn. Hakulinenkin oli kärkipäässä.

Harmin paikkakin oli. Naisten hiihtoa oli odotettu. Äitee Rantasen piti voittaa mutta ei, jotain tapahtui. Tämä Siiri-äitee oli jotenkin suosikki numero yksi meidän perheessä. Ehkä se johtui lempinimestä. Isä oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jonka murteessa äiti on äitee. Tämä sana oli tässä muodossa meilläkin käytössä.

Ja nyt tämä sama äitee hiihti siellä taas, 61 vuotta myöhemmin. Ikää on 92, mutta hyvin sujui hiihto kunniakierroksella. Voitelukin näytti onnistuneen, ei lipsunut. Täytyy myöntää, että tunnelma oli liikuttunut. Hieno oivallus järjestäjiltä.

Oli siellä muutakin hiihtoa, mutta en minä niistä niin. Vilu iski. Ravintopuoli ei ollut kaikkein terveellisintä, mutta kai sitä joskus voi.

Silloin yleislakkovuoden kisoissa isän muistoissa oli vielä yksi kohokohta. Hän kertoi päässeensä vaihtamaan muutaman sanan itsensä Pekka Tiilikaisen kanssa. 

Pekka on jo poissa. Legendaarisen radioselostajan kuvan liitän tähän vanhojen kunnon urheiluaikojen muistoksi. Kuva on vuotta myöhemmältä ajalta (1957) ja se on peräisin elokuvasta Kuriton sukupolvi (ohj. Matti Kassila)

Ei paljon naurata

Kiitän onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin. Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.

Sukkelia puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen, toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä kohteliaasti muiden mukana.

Olen tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.

Äskettäin tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa. Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa. Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.

Sketsiviihde on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä hahmon loputtomasta toistamisesta.

Lapsuudesta muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.

Vitsi on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan. Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa luki jotain sellaista, että "en ole gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi ei käynyt. Miksiköhän?

Tämän päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".

Siinä se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset, jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää. Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.

Pidän Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman pilkan kohteeksi.

Samanlaista visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?

Ihan kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti. Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee  muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.

Anarkistista pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!