keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Historian hämärään

Luulen, että olen nähnyt Kalle Holmbergin ohjauksia enemmän kuin kenenkään muun. Melkein kaikista olen pitänyt, monista suorastaan haltioitunut. Ja se on paljon sanottu näin lauhkealta mieheltä kuin minä.

Yksi ohjaus jäi kuitenkin näkemättä, ja se harmittaa vieläkin, yli 50 vuotta jälkeenpäin: Lapualaisooppera Helsingin ylioppilasteatterissa 1966. Olin silloin jyväskyläläinen koulupoika. Ei ollut tietoa tällaisista tapahtumista.

Ensimmäisen kerran näin Holmbergin Jyväskylän kadulla kesällä 1970. Tunsin heti. Hän käveli ohitseni Aren kulmalta Kauppakadulle. Minulla oli sama suunta. Seurasin muutaman askeleen perässä. Hänellä oli vaaleat samettihousut, leveä musta vyö, sininen lyhythihainen paita ja olkalaukku. Suunta oli kohti yliopistoa. Sinne minäkin olin menossa. Kävelyvauhti oli epätavallisen ripeä. Illalla yliopiston juhlasalissa esitettiin hänen ohjaamansa "Saaren vangit". Illalla koko seurue ilmestyi Ylä-Ruthin kapakkaan. Kuinka sattuikaan, että siellä minäkin seuralaiseni kanssa. Teatteriseurue istui nurkkapöydässä, minä keskellä pyöreässä pöydässä, jonka yläpuolella on jokin  tuuletushormi. Siitä näki teatteriseurueen meininkiä esitysjännityksen lauettua.

Sen jälkeen olen nähnyt Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, samoin Aleksis Kivi ja Kuningas Lear. Savonlinnassa olen nähnyt Ratsumiehen ja Punaisen viivan, Pyynikillä Tuntemattoman sotilaan ja Akselin ja Elinan, Helsingin kaupunginteatterissa Berliini järjestyksen kourissa, Tartuffe ja Riivaajat.

Television Rauta-aika tuli tietysti katsotuksi, uusinnat myös. Yksityiselämän käänteitä olen seurannut kirjoissa ja muutenkin. Kiihkeän ja vimmaisen miehen tiessä on ollut käänteitä.

Ja olihan vielä Kom-teatterin Kullervo Suvilahden voimalassa, hirveässä pakkasessa, joka meinasi kerta kaikkiaan tappaa kävelijän Sörnäisten rantatielle. Tämän esityksen julisteen kaivan nyt erille suuresta teatterijulistekokoelmastani valokuvattavaksi molemmin puolin ja liitettäväksi tähän.

Kalle Holmbergin kuolema on käännekohta. Taas yksi aikakausi häipyy historiaan, minulle äärettömän tärkeä aikakausi. On suuri suru.




3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aikakaudet vaihtuvat: Kalle Holmberg, Jouko Turkka jne. Kuin kilometripylväät öisellä tiellä. Matka jatkuu, ei varmuutta päämäärästä kuin kuolema.- Nyt palasin blogisi pariin, aikaisemmin ehdottamaasi 'alusta alkaen'-mallia en jaksa.I`ll be here now and then.

Anonyymi kirjoitti...

Holmbergissa (ja Långbackassa) oli se paha vika, että kun nuoruusiässä katsoi kaikki heidän Turun ohjauksensa (ja useat moneen kertaan), sen jälkeen on hyvin harvoin ollut todella vaikuttunut mistään näytelmästä. Nuoruuden elämykset nyt kai yleensäkin ovat suurempia kuin aikuisuuden, mutta nuo ovat osoittautuneet ylittämättömiksi.

Setšuanin hyvä ihminen, Seitsemän veljestä, Kirsikkapuisto, Van Gogh ja postinkantaja, Galilein elämä, Aleksis Kivi, Isä, Kuningas Lear, Tasangolta tuulee, Jääkärin morsian, Olviretki Schleusingenissa - ainakin nämä muistan nähneeni.

Ja nuoruuden päällimmäisenä Setšuan, oivoi.

Tässä maassa
ei saisi olla synkkiä iltoja
eikä korkeita siltoja jokien yllä.
Myös hetket yön ja aamun välillä
ja talvi kokonaan, kaikki se on vaarallista.
Sillä kurjuuden keskellä
ei paljon tarvita
niin jo ihmiset paiskaavat
koko surkean elämän pois.

Roope Dessutom kirjoitti...

Kiitos anonyymille hienosta kommentista. Noin minäkin sen tunsin.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...