Luulen, että olen nähnyt Kalle Holmbergin ohjauksia enemmän
kuin kenenkään muun. Melkein kaikista olen pitänyt, monista suorastaan
haltioitunut. Ja se on paljon sanottu näin lauhkealta mieheltä kuin minä.
Yksi ohjaus jäi kuitenkin näkemättä, ja se harmittaa
vieläkin, yli 50 vuotta jälkeenpäin: Lapualaisooppera Helsingin
ylioppilasteatterissa 1966. Olin silloin jyväskyläläinen koulupoika. Ei ollut
tietoa tällaisista tapahtumista.
Ensimmäisen kerran näin Holmbergin Jyväskylän kadulla
kesällä 1970. Tunsin heti. Hän käveli ohitseni Aren kulmalta Kauppakadulle.
Minulla oli sama suunta. Seurasin muutaman askeleen perässä. Hänellä oli
vaaleat samettihousut, leveä musta vyö, sininen lyhythihainen paita ja
olkalaukku. Suunta oli kohti yliopistoa. Sinne minäkin olin menossa.
Kävelyvauhti oli epätavallisen ripeä. Illalla yliopiston juhlasalissa
esitettiin hänen ohjaamansa "Saaren vangit". Illalla koko seurue
ilmestyi Ylä-Ruthin kapakkaan. Kuinka sattuikaan, että siellä minäkin
seuralaiseni kanssa. Teatteriseurue istui nurkkapöydässä, minä keskellä
pyöreässä pöydässä, jonka yläpuolella on jokin
tuuletushormi. Siitä näki teatteriseurueen meininkiä esitysjännityksen
lauettua.
Sen jälkeen olen nähnyt Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa,
samoin Aleksis Kivi ja Kuningas Lear. Savonlinnassa olen nähnyt Ratsumiehen ja
Punaisen viivan, Pyynikillä Tuntemattoman sotilaan ja Akselin ja Elinan,
Helsingin kaupunginteatterissa Berliini järjestyksen kourissa, Tartuffe ja
Riivaajat.
Television Rauta-aika tuli tietysti katsotuksi, uusinnat
myös. Yksityiselämän käänteitä olen seurannut kirjoissa ja muutenkin. Kiihkeän
ja vimmaisen miehen tiessä on ollut käänteitä.
Ja olihan vielä Kom-teatterin Kullervo Suvilahden
voimalassa, hirveässä pakkasessa, joka meinasi kerta kaikkiaan tappaa kävelijän
Sörnäisten rantatielle. Tämän esityksen julisteen kaivan nyt erille suuresta
teatterijulistekokoelmastani valokuvattavaksi molemmin puolin ja liitettäväksi
tähän.
Kalle Holmbergin kuolema on käännekohta. Taas yksi aikakausi
häipyy historiaan, minulle äärettömän tärkeä aikakausi. On suuri suru.
3 kommenttia:
Aikakaudet vaihtuvat: Kalle Holmberg, Jouko Turkka jne. Kuin kilometripylväät öisellä tiellä. Matka jatkuu, ei varmuutta päämäärästä kuin kuolema.- Nyt palasin blogisi pariin, aikaisemmin ehdottamaasi 'alusta alkaen'-mallia en jaksa.I`ll be here now and then.
Holmbergissa (ja Långbackassa) oli se paha vika, että kun nuoruusiässä katsoi kaikki heidän Turun ohjauksensa (ja useat moneen kertaan), sen jälkeen on hyvin harvoin ollut todella vaikuttunut mistään näytelmästä. Nuoruuden elämykset nyt kai yleensäkin ovat suurempia kuin aikuisuuden, mutta nuo ovat osoittautuneet ylittämättömiksi.
Setšuanin hyvä ihminen, Seitsemän veljestä, Kirsikkapuisto, Van Gogh ja postinkantaja, Galilein elämä, Aleksis Kivi, Isä, Kuningas Lear, Tasangolta tuulee, Jääkärin morsian, Olviretki Schleusingenissa - ainakin nämä muistan nähneeni.
Ja nuoruuden päällimmäisenä Setšuan, oivoi.
Tässä maassa
ei saisi olla synkkiä iltoja
eikä korkeita siltoja jokien yllä.
Myös hetket yön ja aamun välillä
ja talvi kokonaan, kaikki se on vaarallista.
Sillä kurjuuden keskellä
ei paljon tarvita
niin jo ihmiset paiskaavat
koko surkean elämän pois.
Kiitos anonyymille hienosta kommentista. Noin minäkin sen tunsin.
Lähetä kommentti