maanantai 21. joulukuuta 2015

Oikeat ja väärät tähdet



Ne ovat tiukkoja paikkoja, kun kaikki muut selvästikin tuntevat puheenaiheen, mutta minä en ole siitä kuullutkaan. Ja puhe on sellaisesta aiheesta, jossa olen yrittänyt esittää asiantuntijaa. Siinä voi menettää maineensa.

Kuvitelkaapa vaikka matemaatikkoa, joka ei kahvipöytäkeskustelussa muista, mikä hemmetti se hypotenuusa olikaan. Tai äidinkielen opettajaa, joka on unohtanut, mitkä himputit ne tempukset olivatkaan. Tai säveltäjää, jonka muistista on kadonnut, mikä kumma kiemura siinä nuottiviivaston alussa on.

Ei minulle ihan näin pahasti käynyt mutta melkein. Olen aina yrittänyt esittää jonkinlaista elokuvataiteen tuntijaa. Ja sitten joskus 1990-luvulla minulle kävi niin, että istuin seurueessa, joka sujuvasti keskusteli jostakin elokuvahahmosta nimeltä Darth Vader.  Minulla ei raksuttanut, kenestä puhutaan.

Jotenkin onnistuin kiemurtelemaan nolosta tilanteesta. Menin ja otin selvää.

Tämä vaikea paikka tuli mieleen, kun uusi Tähtien sota -elokuva taas on ilmestynyt. Minun täytyy tunnustaa, että en ole nähnyt sarjasta yhtään osaa.

Suuressa ennakkoluuloisuudessani jätin aikoinaan ykkösosan väliin, ei vain juolahtanut mieleen mennä sellaista katsomaan, kun kunnollisiakin elokuvia oli runsaasti tarjolla. Scifi ei tuntunut kelvolliselta lajilta, paitsi jos tekijänä oli laatuohjaaja, kuten Truffaut tai Jarva.

Kun ykkösosa jäi katsomatta, myöhemmät osat jäivät myös, vaikka niistä oli kasvanut iso ilmiö. Jossain kolmannen osan paikkeilla ymmärsin, että tämä kuuluisi yleissivistykseen, mutta kyytiin ei oikein enää taida päästä tuntematta aiempia. Sisältöjen kronologiassakin oli jotain epäselvää.

James Bondit olen sentään nähnyt mutta Tähtien sotia en. Samalla tavalla huippukaupallisiksi tuotteiksi luokittelen molemmat. Kaupallisuus näyttää nykyisin olevan entistäkin vahvempi kriteeri elokuvaesittelyille mediassa. Elokuva on nykyisin melkein aina teollisuutta, harvoin taidetta. Ne eivät ole enää kulttuuria vaan kulutustavaraa.

Elokuva ei koskaan ole ollut Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen vahvaa aluetta (ei sen puoleen kirjallisuuskaan - enää). Jo aikoinaan 1950 - 60-luvulla Paula "Pimpula" Talaskivi ruhjoi monta maailmanmittaiseksi klassikoksi noussutta elokuvaa. Helena Yläsen ja Mikael Fräntin esittelyihin tuli analyyttisempää otetta, mutta nyt taas näyttää huonolta. Elokuvien pääarvostelija juoksee Cannesin ja muiden festivaalien supertähtihaastatteluissa kyselemässä joutavia. Uutuuselokuvien keskeisin näkökulma on elokuvan kaupallinen potentiaali ja mahdollisuus menestyä Hollywoodin Oscar-humussa. Näistä HS julkaisee laajoja kirjoituksia isoin kuvin.  Laatuelokuvista kirjoitetaan useimmiten enää sähkeen mittaisia mainintoja.

Helsingin Sanomien omituisen elokuvalinjauksen huipentuma on televisiossa esitettävien elokuvien arvostelu. Ilja Rautsi -niminen henkilö antaa jokaiselle elokuvalle tähtiä asteikolla 1 - 5. Tehtävä on tärkeä, sillä televisio tavoittaa suuret yleisöt. Varinkin Yle-Teema esittää usein laatuelokuvia.

Miksi valtakunnan ykköslehti pitää näin vaikutusvaltaisella paikalla henkilöä, jonka elokuvamaku edustaa lähinnä yläasteikäisen kollin näkemystä. Huippuohjaajien mestariteokset jäävät keskitason pisteisiin mutta heti jos elokuvan aiheena ovat zombiet tai avaruusörkit, pisteitä tulee maksimimäärä.

Lisäksi linjassa on outoja painotuksia. Tuore esimerkki: Perjantai-illan Woody Allen -elokuva To Rome with Love sai yhden tähden. Ei se Allenin parhaita ohjauksia ole, mutta jos rinnalle laitetaan edellisen iltapäivän kotimainen "Ei se mitään, sanoi Eemeli", joka sai kaksi tähteä, niin ei voi muuta kuin ihmetellä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ajatuksenjuoksua.

Kuvassa ei ole Darth Vader vaan Eemeli, keskellä.





1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Painavaa puhetta Roope! Olet aivan oikeassa, en ollutkaan tuota HS tv-elokuva-arviointia kirkkaasti tajunnutkaan, ihmetellyt vain alitajuntaisesti. T.