maanantai 26. tammikuuta 2015

Pipi pää?



Taas sitä ihmeteltiin. Pitävät kai minua vähän pöpinä.

Olin pienen porukan mukana elokuvissa. Näytökseen ei ollut paikkalippuja, jokainen sai mennä istumaan mihin tahtoi. Niin kuin aina kaikki elokuviin menijät, tämänkin porukan etummainen huomasi heti, että hyviä vierekkäisiä paikkoja on pitkä rivi vapaana salin keskellä. Sinne lähtivät heti rynnistämään.

Vain minä en rynnistänyt. Jättäydyin huomaamattomasti irralleen porukasta.

Minä en koskaan mene istumaan salin keskelle, en elokuvissa, en teatterissa, en konsertissa, en missään. Minä valitsen laitapaikan. Kun ostan numeroidun pääsylipun, pyydän aina käytävänlaitapaikan.

En osaa selittää, miksi tämä on tärkeää. Olen joskus kauan sitten joutunut tahtomattani salin keskelle loppuunmyydyssä tilaisuudessa, ja se tuntui ahdistavalta. Keskeltä ei pääse huomaamatta luikkimaan pakoon, jos tarve tulee. En minä mitään tulipalopaniikkia pelkää vaan jotain aivan yksilöllistä pakkoa lähteä kesken pois, vaikkapa yskimiskohtausta tai mahatautia. Ei sellaista ole koskaan tullut, mutta pelkkä tunne pakoreittien sulkeutumisesta ahdistaa niin paljon, että esityksen seuraaminen jää sivuseikaksi, kun tarkkailu kohdistuu omiin tuntemuksiin.

Kai tämä näyttää omituiselta käytökseltä. Sihteerini neiti B. pilkkasi minua joskus tästä asiasta. Hänen mielestään minulla on pipi pää, kun vapaaehtoisesti valitsen huonon paikan, vaikka maksan pääsylipusta täyden hinnan.

Nyt kävi niin, että näytökseen ei tullut paljon väkeä. Olisin voinut näytöksen alettua siirtyä huomaamattomasti oman porukkani viereen keskemmälle koska siitäkin olisi ollut tyhjä väylä lähteä karkuun. En siirtynyt.

Neuroosiksi tätä varmaan sanotaan. Varmaankin aika harvinaista laatua.

Kuvassa on elokuvateatteri Orion Eerikinkadulla Helsingissä, Elokuva-arkiston tyyssija. Väkeä katsomossa on hyvin vähän. Silti istun turvallisesti laitapaikalla takarivissä. Alkamassa on Paolo & Vittorio Tavianin Isäni, herrani (Padre padrone - 1977). Mielestäni näkyvyys on ihan hyvä.





4 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Voisi kai tuota neuroosiksikin sanoa, tuon tason viatonta tautia meillä on kaikilla. Pahempaa olisi, jos aina olisi pakko päästä kolmannen rivin paikalle kolme, muuten maailma romahtaa.

Kari Rydman kirjoitti...

Olisiko vähän sukua agorafobialle? Tai väkijoukon kammolle? Tai tarkkailuvietille, joka minulla on kauhean akrofobian ohella? Siis että istuu jossain sivulla, tarkkaillen, seläntaus suojattuna? - Mutta tuo Taviani-elokuva on todella hieno!

Anonyymi kirjoitti...

Minä teen aivan samoin kuin Sinä, valitsen penkkiriveissä aina reunimmaisen paikan. Jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän tilaa, ja onkin, ainakin toisella puolella :-) Lienenkö joutunut johonkin ahdistavaan paikkaan jossain elämän vaiheessa, vaikka en sitä nykyään osaa määritelläkään.

Roosa

Dessu kirjoitti...


Saan kommenteissa ymmärtävää palautetta. Ehkä en olekaan aivan niin omituinen kuin kuvittelin.

Tarkkailuvietti on oikeaan osuva määritelmä minullekin, aivan kuin Karille. Väkijoukon kammo on kelvollinen myös. Avoimen paikan kammo tuntuu vieraalle. Voisin kyllä istua yksin salin keskellä, jos varmasti tietäisin, että kukaan ei ole tulossa istumaan viereen ja sulkemaan minulta väylää poisua paikalta.

Pikemminkin tämä minulla viittaa suljetun paikan kammoon, kun haluan kontroolida, että joka hetki on vapaa väylä lähteä pois paikaltani.