torstai 22. tammikuuta 2015

Mikä minusta tulee isona?



Tuttu opinto-ohjaaja ennusti, että Formula 1 -kilpa-autoilun tulevaisuus on vahvasti suomalaisten hallinnassa. Lajiin tulee suorastaan suomalaisten yksinvaltius.

Minä vähän rohkenin epäillä, vaikka en seuraa lajia. Kysyin perusteluja. Sain kuulla, että suuri määrä tulevaisuuden F1-kuskeista löytyy hänen koulunsa yläasteen pojista. Hän oli nimittäin pitänyt kyselyn oppilaiden ammattihaaveista. Formulakuskien lisäksi melkoinen joukko tulevaisuuden NHL-jääkiekkoilijoistakin löytyy hänen koulustaan.

Minun nuoruudessani asiat olivat toisin. Pikkupoikien suosikkiammatti oli veturinkuljettaja, tyttöjen lentoemäntä. Näin ainakin väitettiin. Minun äitini toivoi pojastaan pappia tai upseeria. Isäni, rintamaveteraani, hyväksyi nipin napin papin mutta ei upseeria.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. En tiedä, oliko äidin pettymys suuri, kun parikymppisenä poika kertoi eronneensa kirkosta ja menevänsä siviilipalvelukseen. Ainakin hän peitti pettymyksensä hyvin. Isä kehui päätöstäni. Se oli paljon häneltä, hän ei juuri kehuja jaellut.

Minä taisin olla jo pikkupoikana yleisestä kaavasta poikkeava. En missään vaiheessa ollut innostunut mistään veturinkuljettajan ammatista. Sain aivan toisenlaisen virikkeen, kun alakouluiässä pääsin Helsingin yliopistossa opiskelevan sukulaisen mukana pistäytymään Valtionarkistossa. Siellä vanha pujopartainen virkailija opasti meidät johonkin hyllysaliin ja minä näin, miten kokoelmat olivat järjestyksessä hyllyissä. Ukko muistutti Aku Ankan hajamielistä professoria. Näkemäni sali korkeine hyllyineen teki lähtemättömän vaikutuksen. Sen myötä haaveeni tulevasta ammatistani kirkastui kerralla.

Minä päätin ruveta arkistonhoitajaksi.

Haave ei tainnut olla kovin muodikas silloin eikä varsinkaan nykyisin. Haaveeni ei toteutunut, mutta ehkä sen peruja on vielä nykyisinkin ilmenevä taipumukseni pitää paperitavara järjestyksessä. Minulla on melkoinen määrä mappeja, jotka ovat täynnä ties mitä lippuja, lappuja, pöytäkirjoja, kirjeitä, muistioita ja muuta. Ei sentään vanhoja joulukortteja, niin kuin iäkkäällä sukulaismummolla, mutta vähän siihen suuntaan. Kirjani ovat hyllyissä tiukasti lajiteltuina lajityyppeihin aakkosjärjestyksessä, samoin ääni- ja elokuvalevyt. Löydän minkä tahansa etsimäni nopeasti kotiarkistostani.

Minkä arkistonhoitajan maailma minussa menettikään.

Ei ole ammatinvalinta helppoa nykyään. Opinto-ohjaajilla taitaa olla vaikeaa ohjata nuoria realismiin. Rasittavat ammatit eivät suomalaisille kelpaa, niihin tarvitaan maahanmuuttajia. Työssä pitää olla hohtoa, julkisuutta, mediaseksikkyyttä. Siitä kumpuavat kaikki nämä  Big Brother - tyyppiset pudotus- ja häväistyskilpailut.

Kuva on YLE:n uudesta tanskalaisesta draamasarjasta "1864". Se alkoi hyvin lupaavasti. Se etenee monessa aikatasossa, ja nykyajan keskeinen henkilö on yläasteikäinen tyttö, jonka elämä on pahasti sotkussa. Hänet erotetaan koulusta.

Ei kelpaa tytölle työ kaupan kassalla. Opinto-ohjaajan kysymykseen tulevaisuuden tavoitteista hän vastaa: "Minusta olisi kiva saada oma TV-show." Opinto-ohjaajan ilme on näkemisen arvoinen.






3 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Minun piti ensin lukea papiksi. Puoli vuotta teologisessa tiedekunnassa riitti. Sitten vaihdoin taidehistoriaan ja musiikkiin. Väitöskirjan ajattelin tekeväni arkkitehtuurista. Menin vielä harjoittelijaksi kaupunginkirjaston ruotsinkieliselle osastolle Rikhardinkadulla, Bo Carpelanin alaiseksi. Mutta sitten tapahtui yllätys ja minut vietiin puoliväkisin opettamaan musiikkia lapsille. Siinä menikin sitten 20 vuotta... Vasta nyt vanhuksena olen palaillut takaisin vanhoihin harrastuksiin, teologiaa lukuunottamatta.

fil. yo. 2000-luvulta kirjoitti...

"Ei ole ammatinvalinta helppoa nykyään. Opinto-ohjaajilla taitaa olla vaikeaa ohjata nuoria realismiin. Rasittavat ammatit eivät suomalaisille kelpaa, niihin tarvitaan maahanmuuttajia."

Pahoittelen karkeaa ilmaisua, mutta tämä on kattavaksi ekstrapoloituna täyttä luulo- eli joutopuhetta. Huonosti yksittäisesimerkkinä satuin vielä tätäkin pienempänä voittamaan OP:n piirustuskilpailun, ja lukiossa napsaisin vahingossa paikallisen vuosikurssin parhaat pisteet englannista.

Jok'ikisen eli molempien opintoasteen opinto-ohjaajilta kysyin, että mitä tarvitaan tehtäväksi. Vastaukset olivat ympäripyöreää valistusta siten, että minun on itse keksittävä mitä haluan.

Siirryin sitten Helsingin matemaattis-luonnontieteellisen kautta hernekeitolle, sillä työkkärissäkin vain todettiin tilanteen olevan mikä on. Pian sen jälkeen mukaani tarttunut tyttö lähti hetkisen jälkeen jonnekin sen kummemmin edes pyynnöstä selittelemättä.

Vannon kunniani ja Buddhan kautta tämän olevan täysin totta. Varusmiespalveluksen kävin täyspitkänä. Rahaa ei ole koskaan ollut fiineilyyn viskeltäväksi, ja eipä maakunnan metsässä olisi sellaiselle sijaa ollutkaan.

Ehkäpä jotkut saattavat parrasvaloihin tahtoa. Toimistossakin valaisee toisinaan loisteputki.

Näinkö 70-luvun on toistuttava? Ainakin laulut on jo tehty.

Mikko Niska kirjoitti...

Ammatti jossa työskentelen, oli maailmanlaajuisen tutkimuksen kohteena 1990-luvulla. Silloin haluttiin tietää, miten on näihin hommiin päädytty?

Tulokset olivat tilastollis-musertavat. Nimittäin reilu 90% oli "ajelehtinut" alalle, pääosin matemaattisten tieteiden keskenjääneiden opintojen kautta. (Minä en käynyt yliopistolla muuta kuin yleisöluennoilla).

Siihen osui muutenkin 1990-luku pankkikriiseineen ja muineen. Taisin tehdä koko joukon erillisiä ja yhdenaikaisia hanttihommia, että 18 vuoden puserruksella sain myttyyn menneen, mistään-mitään-ymmärtämättömän klopin liiketoiminnan laskut maksetuksi. Sitten olikin jo 2000-luku pitkällä.

Päädyin siis töihini käytännössä sattumanvaraisesti. Niissä puuhissa on nyt mennyt pian parikymmentä vuotta. Ihmisen elämä on harvoin kovin suunnitelmallista, vallankin jos käy omia polkujaan.

Muuten, lueskelin männä iltana blogiasi hyvinkin tunnin-pari. Olen varsin tyytyväinen lukija. Hauskasti, elämänmakuisesti, ihmis-lämpimästi tarateltua.