Hyviä neuvoja halvalla

Sain nuorelta opiskelijatytöltä pyynnön. Hän halusi kysellä minulta tietoja opinnäytettään varten. Hän oli löytänyt arkistosta muinaisen pro graduni ja huomannut, että hänen oma suunnitelmansa liittyy läheisesti samaan aiheeseen.

Mikäpä siinä, kyllä se minulle sopii. Ainoa ongelma on, etten oikein enää muista tutkielmani sisältöä. Siitä on sentään 35 vuotta. Kaivoin työn esiin ja selailin sitä. Se tuntui vieraalta. Alkoi epäilyttää, osaanko mitään vinkkejä antaa. Niukaksi taitaa jäädä.

Hetken kuitenkin ehti tuntua, että minua lähestytään asiantuntijana. Siihen rooliin kai moni muukin on joutunut opiskelutaustansa vuoksi. Lehdistä saa kaiken aikaa lukea juristien lakiohjeita, taloustieteilijöiden sijoitusohjeita, lääkäripalstoja, kuntoiluohjeita, ravinto-ohjeita, rakentamisneuvoja. On flirttiohjetta, laihdutusniksiä ja seksiohjetta. Asiantuntijoita tai asiantuntijaa esittäviä löytyy joka lähtöön.

Minun lapsuuteni kiinnostavin neuvontapalsta oli Eeva-lehden Leelian lepotuoli. Äitini tilasi Eevaa vuosikaudet. Leelian palsta ei ollut ollenkaan lapsille tarkoitettu. Sen vuoksi jouduin lukemaan sitä hieman salaa. Palsta tarjosi jonkinlaisen salaisen väylän aikuisten maailmaan. Siinä tuntui kielletyn hedelmän maku. Kaikkea ei voinut ymmärtää, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta avautui näköala johonkin sellaiseen, mikä herätti uteliaisuutta.

Tämä oli siis aikaa ennen murrosikää. Murrosiästä eteenpäin kiinnostus suuntautui aivan toisenlaisiin lehtiin. Salassa vanhemmilta nekin piti lukea.

Minulla on kesäkotini aitan ullakolla isot kasat aikakauslehtiä 1950 - 60-luvuilta. Olen niitä ahkerasti selaillut. Ne ovat monin osin kiehtovaa luettavaa, kiehtovampaa kuin uudet lehdet. Leelian palstojen viehätys on muuttunut toisenlaiseksi, mutta kyllä niitä vieläkin kiinnostuneena silmäilee. Arvelen, että tämä on tuttu palsta suurelle osalle naispuolista sukupolveani.

Kuvassa on näyte Eeva-lehdestä nro 11 / 1956.

Ajatuksissa, sanoissa ja töissä

Sanomalehti kertoi, että Kiinassa paikallinen puolue on iskenyt historialliseen televisiosarjaan sensuurimielessä. Yllättäen kyse ei kuitenkaan ole poliittisesta sisällöstä vaan sarjassa näkyvien naisten pukujen kaula-aukoista. Näkymä avautui kovin syvälle rintavakoon. Valvova viranomainen oli saanut valituksia, että filmissä näkyy alaikäisille epätervettä kuvastoa.

Kyseessä oli televisiodraama, joka kertoi Tang-dynastian (v. 618 - 907) aikaisesta naispuolisesta yksinvaltiaasta Wu Zetianista. Sarja vedettiin tauolle, ja sen jälkeen kuvissa näkyi lähikuvia naisnäyttelijöiden kasvoista mutta ei enää puvuista.

Ei tällainen ongelma koske vain Kiinaa. Minulle muistui heti mieleen äskettäinen tapaus, jossa olin itse mukana.

Sihteerilläni neiti B:llä on tapana käyttää juhlatilaisuuksissa juuri sellaisia pukuja kuin Kiinan muinaisen dynastian Wu Zetianilla. Siinä on illallispöydässä vastapäätä istuvalla herrasmiehellä syytä varoa, ettei katse karkaa. Neiti B:llä on nimittäin aika kipakka temperamentti.

Nyt sattui niin, että neiti B:tä vastapäätä illallispöydässä istui minun lisäkseni toinen vanhempi herrasmies, sellainen tunnetusti uskontoon taipuvainen ja näkemyksiään kerkeästi julistava.

Kun pöydästä noustiin, neiti B. meni tämän uskovaisen herran eteen, heilutti tahdikkaasti etusormeaan hänen nenänsä edessä ja lausui: "Ajatuksissa, sanoissa ja töissä".

Vain nämä kolme sanaa, ei mitään muuta. Kääntyi sitten pois.

Kuuloetäisyydellä seisoneet näyttivät olevan ymmällään. En ihmettele, sanat eivät kerro mitään, jos ei tiedä, mistä ne ovat peräisin. Neiti B:n tiedän monipuolisesti sivistyneeksi, mutta tämä sitaatti hänen suustaan kuultuna oli yllätys. Hän ei ole uskonnollismielinen. Hän on miespappeuden kiivas vastustaja. Mutta sitaatti hänen sanavarastostaan löytyi.

Mielestäni on yleissivistyksen kannalta ongelmallista, jos sekulaariin suuntaan muuttuva yhteiskunta kadottaa kulttuuritietoisuudestaan uskonnollista alkuperää olevan sanastoon ja kielen, vaikka ei aatteesta välittäisikään. Arvostukseni neiti B:n kulttuuriosaamiseen kasvoi entisestään.

Kiinassa alaikäiset, Suomessa vanhemmat herrasmiehet. Puolueet, uskovaiset ja pakanat. Universaali ilmiö. Asiattomilta pääsy kielletty.

Kuvassa Martti Lutherin Katekismus. Huomio kohdistukoon erityisesti kuudennen käskyn selitykseen.

Pipi pää?

Taas sitä ihmeteltiin. Pitävät kai minua vähän pöpinä.

Olin pienen porukan mukana elokuvissa. Näytökseen ei ollut paikkalippuja, jokainen sai mennä istumaan mihin tahtoi. Niin kuin aina kaikki elokuviin menijät, tämänkin porukan etummainen huomasi heti, että hyviä vierekkäisiä paikkoja on pitkä rivi vapaana salin keskellä. Sinne lähtivät heti rynnistämään.

Vain minä en rynnistänyt. Jättäydyin huomaamattomasti irralleen porukasta.

Minä en koskaan mene istumaan salin keskelle, en elokuvissa, en teatterissa, en konsertissa, en missään. Minä valitsen laitapaikan. Kun ostan numeroidun pääsylipun, pyydän aina käytävänlaitapaikan.

En osaa selittää, miksi tämä on tärkeää. Olen joskus kauan sitten joutunut tahtomattani salin keskelle loppuunmyydyssä tilaisuudessa, ja se tuntui ahdistavalta. Keskeltä ei pääse huomaamatta luikkimaan pakoon, jos tarve tulee. En minä mitään tulipalopaniikkia pelkää vaan jotain aivan yksilöllistä pakkoa lähteä kesken pois, vaikkapa yskimiskohtausta tai mahatautia. Ei sellaista ole koskaan tullut, mutta pelkkä tunne pakoreittien sulkeutumisesta ahdistaa niin paljon, että esityksen seuraaminen jää sivuseikaksi, kun tarkkailu kohdistuu omiin tuntemuksiin.

Kai tämä näyttää omituiselta käytökseltä. Sihteerini neiti B. pilkkasi minua joskus tästä asiasta. Hänen mielestään minulla on pipi pää, kun vapaaehtoisesti valitsen huonon paikan, vaikka maksan pääsylipusta täyden hinnan.

Nyt kävi niin, että näytökseen ei tullut paljon väkeä. Olisin voinut näytöksen alettua siirtyä huomaamattomasti oman porukkani viereen keskemmälle koska siitäkin olisi ollut tyhjä väylä lähteä karkuun. En siirtynyt.

Neuroosiksi tätä varmaan sanotaan. Varmaankin aika harvinaista laatua.

Kuvassa on elokuvateatteri Orion Eerikinkadulla Helsingissä, Elokuva-arkiston tyyssija. Väkeä katsomossa on hyvin vähän. Silti istun turvallisesti laitapaikalla takarivissä. Alkamassa on Paolo & Vittorio Tavianin Isäni, herrani (Padre padrone - 1977). Mielestäni näkyvyys on ihan hyvä.

Mikä minusta tulee isona?

Tuttu opinto-ohjaaja ennusti, että Formula 1 -kilpa-autoilun tulevaisuus on vahvasti suomalaisten hallinnassa. Lajiin tulee suorastaan suomalaisten yksinvaltius.

Minä vähän rohkenin epäillä, vaikka en seuraa lajia. Kysyin perusteluja. Sain kuulla, että suuri määrä tulevaisuuden F1-kuskeista löytyy hänen koulunsa yläasteen pojista. Hän oli nimittäin pitänyt kyselyn oppilaiden ammattihaaveista. Formulakuskien lisäksi melkoinen joukko tulevaisuuden NHL-jääkiekkoilijoistakin löytyy hänen koulustaan.

Minun nuoruudessani asiat olivat toisin. Pikkupoikien suosikkiammatti oli veturinkuljettaja, tyttöjen lentoemäntä. Näin ainakin väitettiin. Minun äitini toivoi pojastaan pappia tai upseeria. Isäni, rintamaveteraani, hyväksyi nipin napin papin mutta ei upseeria.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. En tiedä, oliko äidin pettymys suuri, kun parikymppisenä poika kertoi eronneensa kirkosta ja menevänsä siviilipalvelukseen. Ainakin hän peitti pettymyksensä hyvin. Isä kehui päätöstäni. Se oli paljon häneltä, hän ei juuri kehuja jaellut.

Minä taisin olla jo pikkupoikana yleisestä kaavasta poikkeava. En missään vaiheessa ollut innostunut mistään veturinkuljettajan ammatista. Sain aivan toisenlaisen virikkeen, kun alakouluiässä pääsin Helsingin yliopistossa opiskelevan sukulaisen mukana pistäytymään Valtionarkistossa. Siellä vanha pujopartainen virkailija opasti meidät johonkin hyllysaliin ja minä näin, miten kokoelmat olivat järjestyksessä hyllyissä. Ukko muistutti Aku Ankan hajamielistä professoria. Näkemäni sali korkeine hyllyineen teki lähtemättömän vaikutuksen. Sen myötä haaveeni tulevasta ammatistani kirkastui kerralla.

Minä päätin ruveta arkistonhoitajaksi.

Haave ei tainnut olla kovin muodikas silloin eikä varsinkaan nykyisin. Haaveeni ei toteutunut, mutta ehkä sen peruja on vielä nykyisinkin ilmenevä taipumukseni pitää paperitavara järjestyksessä. Minulla on melkoinen määrä mappeja, jotka ovat täynnä ties mitä lippuja, lappuja, pöytäkirjoja, kirjeitä, muistioita ja muuta. Ei sentään vanhoja joulukortteja, niin kuin iäkkäällä sukulaismummolla, mutta vähän siihen suuntaan. Kirjani ovat hyllyissä tiukasti lajiteltuina lajityyppeihin aakkosjärjestyksessä, samoin ääni- ja elokuvalevyt. Löydän minkä tahansa etsimäni nopeasti kotiarkistostani.

Minkä arkistonhoitajan maailma minussa menettikään.

Ei ole ammatinvalinta helppoa nykyään. Opinto-ohjaajilla taitaa olla vaikeaa ohjata nuoria realismiin. Rasittavat ammatit eivät suomalaisille kelpaa, niihin tarvitaan maahanmuuttajia. Työssä pitää olla hohtoa, julkisuutta, mediaseksikkyyttä. Siitä kumpuavat kaikki nämä  Big Brother - tyyppiset pudotus- ja häväistyskilpailut.

Kuva on YLE:n uudesta tanskalaisesta draamasarjasta "1864". Se alkoi hyvin lupaavasti. Se etenee monessa aikatasossa, ja nykyajan keskeinen henkilö on yläasteikäinen tyttö, jonka elämä on pahasti sotkussa. Hänet erotetaan koulusta.

Ei kelpaa tytölle työ kaupan kassalla. Opinto-ohjaajan kysymykseen tulevaisuuden tavoitteista hän vastaa: "Minusta olisi kiva saada oma TV-show." Opinto-ohjaajan ilme on näkemisen arvoinen.

Siivoamisen viisaus

Elämä ei ole pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista. Se on myös tiskausta ja siivousta.

Tein suursiivouksen. Ei ollut nytkään mukavaa. Ajatus moiseen ryhtymisestä ei tietenkään ollut omani. Sen antoi tuttavapariskunta, joka on tulossa yökylään. Puhelimessa asiasta sovittaessa minua hienovaraisesti muistutettiin siivoamisen tärkeydestä, sillä pariskunnan miespuolinen jäsen kärsii pölyallergiasta. Muistiin oli jäänyt, että edellisellä vierailulla oli ilmennyt pölyhaittoja.

Mikähän siinä on, että tiskaus- ja siivoustouhu ei minulle maita. Kädet kastuvat ja selkä rasittuu. Olen jostakin päässyt käsitykseen, että samasta vaivasta kärsii moni muukin. Oliko se peräti niin, että se on miehille tyypillinen vamma? Ja minä kun pyrin johdonmukaisesti olemaan epätyypillinen mies, pikkuisen feministiseen suuntaan ajatteleva. Mutta on siivoaminen hankala asia feministipiireissäkin, tosin eri syistä. Mutta silti tässä on ristiriita.

Suhtaudun myrkyllisesti ns. elämänhallintakirjallisuuteen. Sellaista vyöryy esiin antamaan positiivista asennetta kaikkien kuviteltavissa olevien ongelmien ratkaisemiseksi. Ihan kuin kiusallaan sunnuntain HS julkaisi Anna-Stina Nykäsen kirjoituksen uudesta kirjasta, jonka aiheena on siivous. Sen nimi on "Leppoisa opas huusholliin". En malttanut olla lukematta kirjoitusta, kun aihe oli minulle juuri sillä hetkellä harmillisen ajankohtainen.

"Siivotessa aivot ovat vapaat", julistaa jutussa haastateltu oppaan kirjoittaja. "Kotitöiden toisteisuus on niiden siunaus ja kirous", filosofoidaan toisessa kohdassa. Yllättäen huomaan, että kirja sisältää myös teoriaosuuden. Siinä asunto jaotellaan 1) transitorisiin alueisiin ja 2) pysyviin alueisiin. Tämä kohta lisäsi kiinnostustani.

Transitorisia alueita ovat määritelmän mukaan tiskiallas, olohuoneen pöytä ja eteisen kaappi. Niissä tavaran pitäisi liikkua koko ajan. Kun kamaa kertyy, se raivataan pois, ja uutta kertyy tilalle. Ihan kuin lentokentän transithalli täyttyy, tyhjenee ja täyttyy taas. Pysyvän alueen esimerkki on kirjahylly. Kun sinne pannaan kirja, sitä tuskin viedään sieltä koskaan pois. Kirjahyllyn voi siivouksessa unohtaa, mutta jos tiskipöytä täyttyy, arki alkaa tökkiä. Siivouksessa pitää siis hahmottaa strategisesti tärkeät kohteet.

Kiinnostus kirjaa kohtaan lisääntyi entisestään, kun luen, että Hannu Taanila on käyttänyt kirjasta luonnehdintaa "vapautuksen teologia". Taanila ei kehu mitään, mikä ei kehuja ansaitse, ellei sitten ironisoidakseen. Tämä ei vaikuta ironialta.

Suursiivous on nyt tehty. Keskityin ohjeen mukaan transitorisiin kohteisiin, kuten tiskipöytään. Minun huushollissani ei ole tiskikonetta. Pölynimuri on. Lisäksi käytössäni oli kuvassa näkyvä työkalu. Sen on valmistanut kesäkotini naapurissa asuva vanhaemäntä. Työkalu sijaitsee parvekkeellani. Imuroin joka paikan, myös sänkyjen ja sohvien aluset. Kirjahyllyihin en koskenut, sillä olen pyyhkinyt kirjat ja hyllyt märällä rätillä viime keväänä.

Vieraat voivat nyt tulla eikä pitäisi aivastuttaa. Harkitsen vakavasti kirjan hankkimista. Ehkä sen avulla saisin lisää myönteistä asennetta. 

Kahdeksan pistettä

Hesari viihteellistää itseään. Muutama päivä sitten (11. tammikuuta) saimme eteemme tunnistustehtävän. Oli valokuvia "tunnetuista" henkilöistä ja ohikulkijoilta kysyttiin, keitä kuvien henkilöt ovat.

Mikäpä siinä. Viihde virkistää. Ehkä se myös tuo lehdelle lisää tilaajia. En olisi kuitenkaan siitä ihan varma, kun kyseessä on laatulehtenä itseään markkinoiva Helsingin Sanomat. Iltapäivälehteen tällainen sopisi paremmin, kun ei olisi laadusta tarkkaa.

Kaikenlaisille houkutuksille ja viettelyksille altis kun olen, minäkin vilkaisin kuvia. Erityisesti houkutuskoukun aiheutti kuvasarjan ensimmäinen hahmo. Siinä komeili laulaja-runoilija, jota arvostan kovasti. Minun sukupolveni syttyi laajasti tämän artistin tuotannosta. Yksi piste minulle tunnistamisesta. Näinkö helppo testi?

Ei ihan niin helppo. Heti kakkosena oli kaunis nuori nainen, mutta minulle aivan vieras. Siitä eteenpäin katse havaitsi ensivilkaisulla muutaman itsestään selvän tutun. Nelosena vanha presidentti, kuutosena lapsuuteni TV-julkkis, seitsemäntenä kansallissankariksi 1970-luvulla noussut juoksija, yhdeksäntenä laulaja, jota ei kai kukaan suomalainen voi olla tunnistamatta, piti hänestä tai ei.

Tähän mennessä viisi pistettä.

Tästä eteenpäin on vaikeampaa. Numero kymmenen on tuttu naama, jota on hehkutettu jokaisessa mediassa. Laulaja josta muistan vain pseudonyymin. Kuuntelin joskus radiosta jotain hänen esittämäänsä mutta ei tehnyt vaikutusta. Kahdeksikon muistan paremmin. Facebookin linkki vei katsomaan hänen hauskoja esityksiään. Kolmosen tiedän jääkiekkoilijaksi, joka teki ihmevempulatempun. Nimi palasi mieleen, kun hetken tuumailin.

Tähän mennessä kahdeksan pistettä.

Mutta sitten numero viisi. Ei harmainta (eikä muunkaan väristä) hajua. Taas nuori kaunis nainen, niin kuin kakkonenkin. Olenko hukannut kiinnostukseni kohteista nuoret naiset?  En kokonaan, sillä tunnistinhan kahdeksikon. Mutta kyllä tässä on heikko kohtani.

Kahdeksan pistettä, ei heru enempää. Aika hyvä yleissivistys.

Vai onko? Tällainenko on Hesarin käsitys yleissivistyksestä? Seitsemän viihdeihmistä, kaksi urheilijaa, yksi poliitikko.

Missä ovat kirjailijat? Elokuvaohjaajat? Kapellimestarit ja säveltäjät? Muut taiteilijat? Filosofit? Tiedeihmiset?

Erityistä huomiota kiinnittää se, että nuorista vastaajista sata prosenttia tunnisti naaman numero 10, nolla prosenttia naaman numero 7. Jotenkin omituinen asetelma, minun mielestäni. Mutta minä en olekaan aivan nuori.

(Helsingin Sanomat 11.01.2015) 

Elämänpelkuri?

Ruotsalainen Nobel-kirjailija Harry Martinson kirjoitti joskus, että elokuvateatteri on "elämänpelkureitten temppeli".

Jos Martinsonin ajatus pitää reaalimaailmassa paikkansa, minä olen ollut mitä suurimmassa määrin elämänpelkuri. Tosin vuosikymmenien varrella elokuvankatseluni pääpaino on siirtynyt teattereista kotikatsomoon, omaan työhuoneeseeni, jossa minulla on suuri kokoelma DVD-elokuvia ja niiden katseluun tarvittavat välineet. Sellaisia ei Martinsonin aikaan ollut, joten on mahdotonta tietää, koskisiko hänen näkemyksensä myös niitä.

Pidän Martinsonia viisaana kirjailijana. Hän on tunnettu erityisesti Aniara-runoista ja romaaneista Nokkoset kukkivat, Hyvästi meri, Tie maailmalle ja Kulkijan pilvilinnat. Olen aika epäilevä, että niin viisas kirjailija olisi tarkoittanut elämänpelkuri-ajatustaan aivan konkreettisesti.

Olen taas vuoden vaihtumisen kunniaksi päättänyt lisätä elokuvateatterikäyntejäni. Jotain päätöksiä uuden vuoden kunniaksi on tehtävä, ja minä tulin pitäneeksi tipattoman tammikuun jo marraskuussa. Tosin se jäi viisi minuuttia vajaaksi kuukaudeksi, sillä lopetin sen marraskuun viimeisenä päivänä klo 23.55. Minun on aina ollut vaikea olla pedantti.

Päätökseni keskeisin foorumi on Elokuva-arkisto. Siellä esitetään laatufilmejä eikä siellä myydä popcornia. Eerikinkadulle minulla on myös erinomainen kulkuyhteys. Tuttu paikka jo vuosikymmeniä.

Ohimennen täytyy noteerata, että Elokuva-arkiston virallinen nimi ei enää ole Elokuva-arkisto. Jossain hallintobyrokratian uumenissa sen viralliseksi nimeksi on määrätty "Kansallinen audiovisuaalinen instituutti" eli KAVI. Tällaiset uudistukset on kuitenkin syytä jättää omaan arvoonsa. Niin teki myös Peter von Bagh, Elokuva-arkiston pitkäaikainen sielu ja voima. Pilkatkaamme byrokratiaa. Peter von Baghille se oli "valon ja varjon pyhättö, jossa nykyisyys ja menneisyys luovat mystisen ja totaalisen symbioosin".

Olen ehtinyt käydä arkistossa kolme kertaa. Erityisen hyvää teki sielulle katsoa valkokankaalta Ernest Hemingwayn ja Howard Hawksin Kirjava satama (To Have and Have Not 1944), pääosissa yksi elokuvahistorian suurimmista pareista: Humphrey Bogart & Lauren Bacall.

Nyt alkaa Marcel Carné -sarja. Huomenna menen katsomaan Täydellisen rikoksen. Torstaina olisi Sumujen laituri, mutta siihen en ehdi, sillä silloin olen menossa tärkeään tapaamiseen, joka ei ole elämänpelkureille. Viikonloppuna sitten taas jatkan.

Tässä vielä klikattavaksi nettiosoite, josta kiinnostuneet voivat tutkia, mitä aarteita Orionissa on kevään mittaan tarjolla:    Elokuva-arkisto

Pessimistin pettymys

Onkohan se jokin meteorologian alaan kuuluva luonnonlaki, että isot lumisateet saapuvat Helsinkiin aina viikonloppuisin?

Niin kävi taas viime yönä. Lunta tuli taivaan täydeltä. Oli eksoottinen elämys kävellä kotiin sellaisessa säässä. Olin jo aikeissa ottaa taksin, mutta keskustan tolpalla oli niin pitkä jono, että samassa ajassa kahlaan umpihangessa perille. Hiki siinä tuli, paita kastui. Kengät olivat täynnä lunta ja housunlahkeet märät puolisääreen. Piti mennä yöllä suihkuun.

Kadun auraajille viikonloppuisin iskevä lumimyrsky on tietysti hyvä. Aura-autot liikkeellä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ovat hyvä bisnes. Hyvin auraus toimikin. Kun aamulla lähdin käymään kaupassa, kadut ja jalkakäytävät oli ehditty jo alustavasti aurata. Taloyhtiön piha-alue oli myös siivottu niin, että pääsin kapeaa väylää pitkin viemään roskapussit keräyskatokseen. Penkat olivat kyllä korkeat, joten lumen kuljetus pois kaduilta ja pihoilta on iso urakka.

Olin puoliltapäivin lähdössä visiteeraamaan Kauniaisiin. Autoni on talvilevossa, joten matka piti suorittaa paikallisjunalla. Vanha kokemukseni on, että lumimyräkät aiheuttavat ongelmia raideliikenteelle. Olen joskus joutunut istumaan paikalleen pysähtyneessä junassa pitkään jossain asemien välissä ennen kuin se saatiin liikkeelle.

Kokemuksesta viisastuneena lähdin hyvissä ajoin matkaan. Olin melkein tunnin etuajassa asemalla ja olin varautunut hitaaseen matkantekoon. Näin pessimisti toimii. Ei juna voi tällaisen myräkän jälkeen kulkea aikataulussa luvatulla vauhdilla. Pitää siis matkustaa aikaisemmalla junalla, tai ehkä kahta vuoroa aikaisemmalla, jotta olisi sovittuun aikaan perillä.

Pessimisti pettyi. Juna oli minuutilleen aikataulussa Kauniaisten asemalla. Siinä joutui miettimään yhteiskunnan toimivuutta. Millainen lumenraivausorganisaatio (kuva) oli yön ja aamun mittaan ollut työssä tämän toteuttamiseksi.

Ei ollut mukavaa odotella kadulla Kauniaisissa. En tietenkään voinut mennä soittamaan ovikelloa melkein tunnin etuajassa vaan kuljeskelin lähikatuja edestakaisin. Siinä touhussa minuutit kulkevat aivan erityisen hitaasti. Olin aika kylmissäni, kun sitten lopultakin kello oli niin paljon, että soitin ovikelloa.

                (Kuva: Valentin Lisenkov)

Pieniä ongelmia

Pienestä on hyvä elämä kiinni. Sattui pieni tapaturma, jossa oikean käden etusormen kynsi lohkesi. Nyt sormi on kääreessä, eikä elämä suju entiseen malliin. Kaikki on hankalaa, kirjoittaminenkin.

Muistuu mieleen toinen tapaus, jossa kynsi myös vahingoittui. Ei minun vaan sihteerini neiti B:n kynsi. Siitä vasta harmia koitui.

Olimme matkalla seminaariin Tampereen yliopistolle. Minä ajoin, vieressä istui osastopäällikkö Hokkanen ja takapenkillä sihteeri neiti B. Auto oli firman vanha Citroën Visa. Oli kaunis loppukesän päivä joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Kolmostie ei tainnut vielä olla valmis moottoritie Hämeenlinnasta eteenpäin, joten minä valitsin toisen reitin. Käännyin Hämeenlinnasta Hattulan suuntaan ja siitä eteenpäin Pälkäneelle. Vakituinen kahvitaukopaikkani oli Kaivannon kanavalla. Siinä on kahvila tien molemmilla puolilla. Tampereen suuntaan menijöiden kahvila sijaitsee pienessä notkelmassa aivan järven rannassa. Sen parkkipaikalle pysähdyimme.

Kun sitten kahvittelun jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa, Visa ei inahtanutkaan. Ei aikeitakaan käynnistyä, vaikka kuinka väänsin virta-avainta. Hätä siinä iski. Jääkö seminaari väliin, kun me emme pääse liikkeelle?

Konepelti saatiin auki ja kävimme Hokkasen kanssa tutkimaan ongelman alkusyytä. Mutta mitä me nyt siitä ymmärsimme. Kaksi sivaria, ja sivarithan eivät tunnetusti ymmärrä miesten meiningeistä, kuten moottoreista tai maamiinoista.

Onneksi paikalla oli osaava henkilö, neiti B. Hän osaa jopa taistella, tosin vain itämaisesti itsepuolustusta. Moottorit hän on oppinut moottoripyöräharrastuksessa.

Siinä me seisoimme tumput suorina, Hokkanen ja minä. Neiti B. kumartui moottorin ääreen ja me katselimme vierestä. Jotkut muutkin kahvilan parkkipaikan kulkijat katselivat. Tiedä sitten, mitä katselivat, Hokkasta ja minua vai korkeita korkoja, pitkiä sääriä ja lyhyttä hametta, joka oli kumartunut moottoritilaan.

Sitten neiti B. sähähti kiroussarjan niin kuin vain nuori nainen osaa. Taisimme suorastaan punastua me kaksi herkkäsieluista miestä.

Neiti B:ltä oli katkennut kynsi. Oma vai tekokynsi, siitä en oikein päässyt selvyyteen.

Mutta Visa lähti käyntiin. Ensistarttauksella. Siinä ilossa unohtui äkkiä neidin miesseurassa sopimaton puheenparsi. Selvittämättä jäi, mitä kynnelle tapahtui, mutta oletukseni on, että hän käytti pitkää kynttään ruuvimeisselinä.

Ehdimme seminaariin, Hokkanen ja minä. Neiti B:tä ei seminaarissa näkynyt. Ei myöskään illalla hotelli Tammerissa. Hän oli ensin mennyt johonkin manikyyriin ja sen jälkeen kiitämään omille retkilleen Tampereen yöhön. Seuraavana päivänä hän kyllä tuli hoitamaan seminaaritehtäviään.

Jälkiongelma tuli neiti B:n matkalaskusta. Siihen sisältyi yksityiskohta, jota ei yleensä matkalaskuihin sisälly. Hyväksyin laskun. Jälkeenpäin jouduin selittämään yksityiskohtaa sekä esimiehelleni että tilintarkastajalle. Hyväksytyksi se loppujen lopuksi tuli kaikissa instansseissa.

Pieni on sittenkin minun uusi kynsiongelmani. Siitä ei tule laskua kenenkään hyväksyttäväksi. Kirjoittaminenkin sujuu jotenkuten, kun tottuu pitämään etusormen ojossa pois näppäimiltä.

Veitikka nuori

Kirjoitin kirjeen. Pistin siihen hymiön, sellaisen vilkkusilmäisen hymysuun.

Ei ole kuulunut tapoihin pistää hymiöitä kirjoituksiini, ei irviöitä myöskään. Taidan olla sillä tavalla vanhan liiton kirjoittaja, että vierastan sellaisia tehokeinoja. Tunnen, että minun pitää osata ilmaista sävyt ja tunnetilat ilmankin. Ellen onnistu, olen kirjoittanut huonosti.

Olen vierastanut muitakin tehokeinoja. En suostu ihan helposti käyttämään huutomerkkiä. Sen välimerkin varaan teinitytöille. He tarvitsevat sitä esim. koulun ainekirjoituksessa, välillä pitkän rivin huutomerkkejä, jotta opettaja varmasti kuulee.

Mutta nyt - varmaankin uuden vuoden aiheuttamassa elämäntapojen uudistamispaineessa - muutin asennettani ja pistin kirjeeseen sen vilkkusilmäisen hymysuun.

Heti  tuli moderni ja nuorekas olo. Olenpa minä aika veitikka.

Tällaisen terapeuttisen kokemuksen jälkeen saattaa monenlaisia hymiöitä ilmestyä näihin blogikirjoituksiinkin. Huutomerkeistä en vielä menisi takuuseen.

Kuva: Hbl 04.01.2015