Terveisiä laiturilta

Elämän pitäisi olla niin kuin perhosella kesäpäivä. Silloin ei joutuisi yhtäkkiä kesken kaiken iloisen elämän lähtemään pois Längelmäveden rannoilta viettämään syksyä ja ikävää jossakin Töölössä.

Tiedä sitten, miten niillä Längelmäveden perhosilla syksy sujuu. En ole katsomassa. Läksiäisiksi luin Pentti Haanpään novellin "Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla", ikään kuin valmistautuakseni tulevaisuuteen, jossa ei ole perhosia. Napasalo tai Töölö, yksi ja sama, marraskuiset mietteet molemmissa samankaltaiset.

Kesän vietin enimmäkseen joutilaana, mitä nyt puita pilkoin, ruohoa leikkasin ja vieraita passasin. Keskellä kesää poikkesin Tukholmassa. Yöt ovat kesän parasta aikaa. Kuljeskelin rantatiellä, soutelin järvellä, saunoin ja uin, istuin laiturilla varpaat vedessä.

Lämpimät kesäyöt olivat harvinaista herkkua, kun saattoi istua pitkään laiturilla ihan saunaiholla eikä tullut kylmä, Kuunnella yölaulajia, katsella vesisiippojen lentelyä, miettiä suuria asioita, kokea harvinaisia elämyksiä.

Väittävät, että ilmastonmuutos tuntuu jo. Ensin on pirullisen kylmä kesäkuu, sitten uskomaton helleputki. Keskilämpötila nousee, eteläiset kasvi- ja eläinlajit valtaavat alaa yhä pohjoisempana. Kohta on varmaan Längelmäveden rannoillakin krokotiilejä ja virtaheposia ja minun laituriyöni muuttuvat levottomiksi. Nyt levottominta oli joutsenten huuto.