Kahdella
edellisellä Helmi Helsingin -kävelykierroksellani olen vaeltanut kauas kotinurkiltani - aina Katajanokalle ja
Ullanlinnaan saakka. Nyt pysyn kotinurkillani Töölössä. Puistot eivät tällä
kerralla ole samalla tavalla keskeisiä kuin edellisissä. Kirjallisuuden historia sen sijaan
pysyy nytkin aiheeni ytimessä.
Kierroksellani
on kuusi töölöläistä kirjallisuuskohdetta. Kierroksen voi aloittaa
Kansallismuseon nurkalta - sen löytävät kaikki. Väitetään, että kaikki
suomalaiset ovat käyneet Kansallismuseossa, jos eivät muulloin niin ainakin
kouluaikojensa luokkaretkellä.
Kirjallisuutemme
rankimman avioliittohelvetin tapahtumasija sijaitsee Kansallismuseon takana
osoitteessa Cygnauksenkatu 8 (kuva 1).
Kirjan nimi on Huojuva talo. Maria Jotunin romaaniteksti valmistui jo 1935
mutta se julkaistiin postuumina vasta 1963, 20 vuotta kirjailijan kuoleman
jälkeen. Varsin selvää on, että teos on Jotunin ja kirjallisuusprofessori Viljo
Tarkiaisen avioliiton kuvaus. Monet muistavat teoksen televisiosarjasta, jonka
ohjasi Eija-Elina Bergholm.
Seuraavaan
kohteeseen on matkaa parisataa metriä. Osoitteessa Museokatu 34 asui runoilija
Aaro Hellaakoski. Biologian lehtori kulki asunnostaan katua pitkin jalkaisin
työpaikalleen Tyttönormaalilyseoon. Saattoi olla, että hän vakioreitillään
ahtaalla Museokadulla mietti vapauden olemusta ja keksi kuuluisan runonsa
"Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki". Biologilla
oli kaipaus luontoon, "Hauen laulun" anarkistiseen vapauteen. Hauen
laulu onkin saanut hienon muistomerkin lähellä sijaitsevan uuden Musiikkitalon
pihaan. Kirjoitin siitä tarkemmin täällä .
Samalla
Museokadulla vähän edempänä sijaitsee Suomen kirjallisuuden suuren boheemin ja
dandyn Olavi Paavolaisen pitkäaikainen koti. Osoite on Museokatu 40 B 40,
Runeberginkadun kulmassa. Paavolainen oli Tulenkantajien itseoikeutettu
johtohahmo. Täällä järjestettiin loistavia juhlia, joissa pukeuduttiin
eksoottisiin itämaisiin asuihin, suitsukkeet toivat tunnelmaa ja ihanat naiset,
monenlaiset juovuttavat juomat ja oopium antoivat vauhtia. Tästä ovesta sinne
mentiin (kuva 2).
Museokadulta
ei ole matka eikä mikään koukata ravintoa Eliteen, joka on yksi vanhoista
taiteilijakapakoista. Sen pihassa on Mika Waltarin muistomerkki. Siitäkin olen
aikaisemmin kirjoittanut, teksti löytyy täältä .
Waltari kuului Paavolaisen Tulenkantajat-ryhmään, joten vierailut puolin ja
toisin ovat olleet vilkkaita. Waltarin pitkäaikainen koti sijaitsee sekin aivan
lähellä, osoitteessa Tunturikatu 13.
Seuraavaan
kohteeseen on kilometsin verran matkaa. Jos kävely väsyttää, melkein ovelta
ovelle pääsee myös raitiovaunulla. Osoite on Fredrikinkatu 75. Juovuttavia
juomia sielläkin käytettiin - jopa huomattavan runsaasti - mutta eksoottista itämaista tunnelmaa ei
ollut vaan jäyhää pohjoishämäläistä jurotusta. Frans Emil Sillanpää asui tässä sillä hetkellä, kun sai puhelimitse tiedon, joka muutti
hänen elämänsä suunnan. Puhelinsoitto tuli Tukholmasta syksyllä 1939. Hänet oli
valittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Aiheeseen liittyvä vanha
kirjoitukseni löytyy täältä .
Seuraava
käyntikohde on aivan vieressä, Freesenkatu 4 (kuva . Se on menneiden
vuosikymmenten merkillisin seurapiiripaikka. Minna Craucher -niminen
naishenkilö onnistui valloittamaan aikansa taiteilijapiirit pitämällä tässä
osoitteessa "kirjallista salonkia", jossa oli aina runsaat
kestitykset taiteilijoille. Siellä kävivät kaikki merkkihenkilöt, Paavolaisesta
ja Waltarista alkaen. Meno oli vähintään yhtä eksoottista kuin Paavolaisella.
Emännällä oli rikollisia taipumuksia ja prostituutio oli osa hänen vaikutusvaltaansa.
Waltari kirjoitti "Suuri illuusioni" -kirjassaan myrkyllisen
kuvauksen tämän salongin ihmisistä. Päähenkilö oli siinä nimeltään madame
Spindel. Craucher onnistui myöhemmin saamaan vaikutusvaltaansa
äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajat. Siinä kävi huonosti. Madame
murhattiin. Tästä ovesta siihen salonkiin kuljettiin (kuva 3).
Kierroksen
lopuksi palataan lähtöpisteeseen ja siirrytään nykyaikaan. Kansallismuseon takana, osoitteessa
Nervanderinkatu 11, sijaitsee Helsingin ylivoimaisesti kiinnostavin antikvaarinen kirjakauppa,
Arkadia international bookshop. Olen siitäkin kirjoittanut aikaisemmin, mutta
se on muuttanut osoitetta. Sitä pitävät englantilaissyntyinen Ian Bourgeot ja
hänen koiransa Lola. Paikka on kirjakaupan lisäksi paljon muutakin:
tapaamispaikka jossa on tarjolla teetä ja istuskelua, taidepaikka, jossa on
kaiken aikaa konsertteja ja muita esityksiä, keskustelufoorumi, jossa on
tarjolla vaikka mitä. Katsokaa täältä , mitä
kaikkea siellä on tapahtunut ja ketkä kaikki ovat siellä käyneet esiintymässä.
8 kommenttia:
Pidän paljon sinun kaupunki esittely tarinoista. Olet nähnyt vaivaa, etsinyt tietoa ja kuvien kanssa esittelet paikat. Kiitos 😊
Hei, kiitos...Olen iloinen opastuksestasi, koska en tunne vielä Helsinkiä. Kovin mielelläni kävelen ja katselen kaikkea täällä ja nyt sinun opastuksellasi. Tulen nauttimaan kesästä kun kuljen katsomassa näitä mainitsemiasi paikkoja. Ruokapaikkakin on nyt tiedossa, ompa tämä mukavaa. Kiitos oikein paljon, kirjoituksesi ovat aitoja syvän meren helmiä.
-unna-
Taas hieno juttu! "Huojuvassa talossa" näytteli muuten rakas oppilaani Sara Paavolainen. Hellaakosken kotona olen käynytkin, Lempin kutsumana. Hellaakoski oli nuoruuteni kirjallinen guru, josta -54 kirjoitin ylioppilasaineenikin. - Mutta Elitessä olen käynyt vain kaksi kertaa, molemmat Helsingistä lähdön jälkeen...
Jos kuljette näitä kuvaamiani reittejä, suosittelen aivan erityisesti tuota antikvariaattia / kirjakauppaa Nervanderinkadulla. Siinä on jotakin aivan erilaista kuin mihin olemme tottuneet.
Kari: Että olet käynyt Hellaakoskella kotona! Aivan kateeksi käy. Eikö olisi aika kirjoittaa muistikuvia ja tunnelmia tällaisesta tapauksesta? Suomalaiseen kulttuurihistoriaan tulisi taas yksi uusi kohta.
Dessu
En taida nyt aivan tavoittaa Unnan kommentin ydinajatusta, tai jos tavoitan, luultavasti väärin. Minusta kulttuurihistoria koostuu pienistä nokareista. Joku on tavannut kiinnostavan henkilön, joku on lukenut, nähnyt, kuunnellut, saanut vaikutelmia, joku on päässyt keskustelemaan, joku tietää anekdootin - ja monenlaista muuta mielenkiintoista muistitietoa. Kun kaikki tällainen kerätään joskus yhteen, siitä koostuu historiankirjoitus. Hellaakoskesta on kyllä kirjoitettu se "suuri" kertomus (Unto Kupiainen), mutta hän on "enemmän arvoinen".
Dessu
Poutapäivä
Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihlajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.
Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.
Oi aurinko kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.
Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.
Hellaakoski
Roope, olen Ihmisen ääni -kirjassani kertonut tulostani tänne Sääksmäkeen, jossa Hellaakoski vietti kesän -27 ja teki Jääpeilin. Kupiainen kertoo tarkasti miten esim. Hauen laulu syntyi. Näitä asioita olin juuri pohtinut, kun puhelin soi, ja siellä oli Lempi H., Väinö Aaltosen sisko ja mm. Aukusti Veuron käly. Veuroa ja Aaltosta yhdistää täkäläinen Visavuoren mestari Wikström, jonka oppilaita he olivat.
Käynnistä Museokadulla en ole kirjoittanut, siellä muisteltiin Aaron aikoja, ylioppilasainettani, ja Hellaakoski-laulujani. Aaron työhuone oli alkuperäisessä kunnossa yhä.
Meillä oli Aira Hellaakoski muutaman tunnin viransijaisena kuvaamataidossa käydessäni Tampereen Normaalilyseota 60-luvun puolivälissä. Muistan hänen lukeneen veljensä runoja kun työstimme kaikenlaista mm. mobiileja kiikkumaan vauvan yläpuolelle.
//Eija
Lähetä kommentti