Miesten tarve saada olla rauhassa

Äskettäin luin Hesarista kolumnin jonka nimi oli "Antakaa miesten olla rauhassa". Kirjoittaja oli Anna-Stiina Nykänen. Otin sen talteen, sillä en heti kertalukemisella osannut päättää, pitäisikö siitä provosoitua vai olisiko syytä antaa applodit.

Teksti tuntui koskettavan minua, sillä olen mies ja vieläpä suunnilleen sopivassa iässä. Muilta osin se ei oikein tuntunut koskettavan minua, paitsi ihan pikkuisen - sieltä täältä - ehkä. Tai sitten ehkä ei.

Kolumnissa kirjoittaja ihmettelee, miten on mahdollista, että valtava määrä miehiä menee istumaan onki kädessä  avannon ääreen keskelle jäätä, koska siellä he tuntevat saavansa olla rauhassa. Eikö mies saa olla muualla rauhassa kuin keskellä jäätä? Mikä heitä häiritsee?

Naiset kuulemma onnistuvat tuntemaan olevansa rauhassa vaikkapa hulluillapäivillä. Teinit tuntevat olevansa rauhassa, kun on luurit korvilla.

Kirjoittaja esittää kyseleviä arvauksia: kerrostalo, pieni asunto, ei pihaa, ei puuhaa, ei edes autotallia, johon paeta. Ja lisäkysymys: Miten pärjäävät nuo rauhaa kaipaavat miehet, kun jää ei kanna?

Mikä tässä minua ärsytti? Mikä melkein provosoi?

Se, että minä en ole ikinä ollut pilkkimässä, en yhtä ainutta kertaa. Ei ole edes juolahtanut mieleen. Kuitenkin asun kerrostalossa, jossa ei ole pihaa, ei puuhaa, ei autotallia. Sekö auttaa, että asuntoni ei ole pieni?

Silti en voi kiistää, etteikö välillä iske tarve olla rauhassa. Miten korvaan silloin pilkkimisen?

Olenkohan jäänyt teini-ikään, sillä minäkin pistän luurit korville ja suljen maailman häiriöt ulkopuolelle. Musiikki soimaan, kohtuullisen lujaa. Vanha tuttu musiikki, enimmäkseen sieltä 1960 - 70-luvuilta. Tänään se oli Yardbirds.

Kyllä minä tunsin olevani rauhassa keskellä suurta yleisöäkin perjantaina Yardbirdsin konsertissa. Ei joukkue tietenkään ollut sama kuin 60-luvulla. Vain yksi alkuperäinen jäsen on tallella, mutta taso oli kyllä hyvä. Uskalsin tilata liput, sillä minulla oli kohtalaisen tuore kokemus bändin tasosta. Kolme vuotta sitten olin paikalla Keitele-jazzissa Äänekoskella, ja pidin kuulemastani.

Aiheeseen perehtymättömille: Yardbirds oli yksi brittipopin suuria nimiä 60-luvulla, aivan Beatlesien ja Rolling Stonesien kannoilla. Erityisen tunnetuksi bändi tuli huippukitaristeistaan: Eric Clapton, Jeff Beck, Jimmy Page, joista kaikista tuli alansa suurmestareita. Liitteenä linkki yhteen alkuperäiseen merkkiteokseen, joka kuultiin perjantainakin. (Heartfull of Soul esitettiin suomeksi nimellä "Sydän lämpöä täys")

Tällä tavoin minä yleensä onnistun hoitamaan sisäisen tarpeeni olla rauhassa. Menen konserttiin (tai muuhun taidetilaisuuteen), en pilkkimään. Pidän keinoa toimivana. Suosittelen.

Uskottavaa ja uskomatonta

Kova kiistely on käynnissä koulun juhlien lauluista. Oikeusasiamiehen virasto on lausunut vanhat loitsut Suvivirrestä ja muista. Jopa työpaikkani tupakkahuoneessa asia otettiin esille, vaikka ei siellä yleensä näin maallisiin aiheisiin huomiota kiinnitetä.

Me vähän varttuneemman sukupolven edustajat muistelimme oman kouluaikamme käytäntöjä. Silloin 1960-luvulla kouluissa pidettiin aamuhartaus joka jumalan aamu. Koko koulu marssitettiin jonossa juhlasaliin, jossa asetuttiin suoriin riveihin kuin sotaväen osastot ja kuunneltiin saarna, jonka opettajat pitivät vuorojärjestyksessä. Lopuksi laulaa möläytettiin virsi, jonka säesti musiikinopettaja urkuharmonilla (onko nimi oikea tuolle kuvassa näkyvälle soittimelle?). Virsikirja piti kaikilla olla kädessä, luokanvalvoja piti aina ovella tarkastuksen.

Jotkut opettajat puhuivat saarnoissaan hieman maallisempia kuin toiset. Puheen lopussa piti kuitenkin aina olla rukous. Siinä kohdassa kuului panna kädet ristiin ja pää eteenpäin kenoon. Latinanopettaja kiihottui aina hurmioon puheessaan, eikä siitä meinannut tulla loppua. Melkein joka aamu joku pyörtyi, mutta latinanopettajan pitämissä rukouksissa pyörtyjiä oli aina monta. Heidät raahattiin salista ulos, muut jatkoivat. Jotkut kyllä fuulasivat pyörtymisen kanssa. Ilmeisesti kaikki kuitenkin toipuivat ja pääsivät aloittamaan oppitunnin normaalisti.

Hartaushetki koski kaikkia, uskovaisista pakanoihin, ilman poikkeusta. Uskonnottomia tai vierasuskoisia ei ollut, tai ainakaan heitä ei noteerattu. Olen kuitenkin ollut ymmärtävänäni, että valtakunnassa oli silloinkin voimassa laki uskonnonvapaudesta.

Olisin valmis väittämään, että 60-luvun koululaisten kokemukset aamurukouksista olivat omiaan vieroittamaan heidät uskonnollisesta intoilusta. Minulle ainakin jäi siitä touhusta yksiselitteisen vastenmielinen muistikuva. Rippikoulun kävin mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Samoin teki aika suuri osa sukupolvestani. Asennetta ovat vahvistaneet kaikki myöhemmät Salama-sodat ja homo-sorrot.

Nykykoulussa ei enää ole tuollaisia. Edistystä siis tapahtuu, vaikka aina emme sitä huomaa.

Kulttuuriperinteet on kokonaan toinen asia. Kulttuurimme on niin kristinuskon läpäisemää, että yleissivistykseen kuuluu tuntea uskonnon suuret kertomukset, tavat ja merkitykset. Tästä näkökulmasta pidän liioitteluna yritystä poistaa Suvivirsi ja muut perinteiset menot koulun juhlista. Kauniita perinteitä ne ovat.

Monelta taholta väitetään, että kielto olisi nöyristelyä maahanmuuttajien suuntaan, ennen kaikkea islamin suuntaan. Olen eri mieltä. Tunnen jonkin verran maahanmuuttajia, olen keskustellut monen kanssa, enkä ole koskaan havainnut oirettakaan siitä, että he "loukkaantuisivat" kantaväestön tavoista ja perinteistä. Sellainen väite on populististen maahanmuuttokriitikoiden propagandaa ja tarkoituksellista syyllistämistä. Kireäasenteisia olisi etsittävä jostakin vapaa-ajattelijoiden suunnalta.

En taida mennä

Kaihtimien raosta näki vähän sisälle saliin. Pysähdyin kurkistamaan.

On ollut vähän puhetta, että minun pitäisi ruveta käymään kuntosalilla. En ole koskaan sellaisessa käynyt. En kiistä, etteikö kuntoilu tekisi hyvää, mutta jokin siinä pistää vastaan. Ei minulla ole sopivia varusteitakaan - olen päässyt käsitykseen, että salilla on syytä olla muodikkaan sporttisesti pukeutunut.

Pysähdyin siis kurkistamaan kaihtimien raosta kuntosaliin. Ei siitä paljon nähnyt mutta jotain sentään. Lähimpänä hyppi naisia tiukoissa asusteissa. Meno oli kuin moukarihäkissä.

En minä semmoiseen. Mieluummin kuntoilen kävelemällä pitkin Töölön rantoja. Lähdin pois kurkistelemasta, ettei kukaan luule, että siinä on dirty old man. Kameraakaan minulla ei ollut eikä olisi ollut soveliasta siitä kaihtimen raosta yrittää kuvata, joten liitän tähän vanhemman kuvan. Aihe on kyllä samantapainen, joskin elegantimpi.

-  -  - 

Pankkineuvoja kutsui keskustelemaan uusista sijoitusvaihtoehdoista. Eivätkö ne olekaan merkinneet muistiin, että olen ylen hankala asiakas, jota ei kannata kutsua. Viimeksi kun olin neuvonnassa, kuuntelin kyllä kaikki niksit ja konstit, miten voisin vähentää veroja tekemällä niin tai noin. Kun sitten tuli aika tehdä päätös, en valinnutkaan mitään tarjotuista vaihtoehdoista vaan ilmoitin siirtäväni rahani toiseen pankkiin. Minulle kun on kunnia-asia maksaa veroni yhteiskunnan hyväksi, ei pankin.

Siirtämättä kuitenkin jäi. Ja nyt ilmeisesti yrittävät uudestaan. En taida mennä. Tulisi vaan tölvittyä, ja työtäänhän se neuvoja vaan tekee.

Mihin menisin?

Kesä puskee silmille niin että hirvittää. Talven vegetatiivinen uneliaisuus kaikkoaa ja stressi iskee. Häivyn kesäksi taas perinteiseen tapaan pois Töölöntorilta kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket käyttää hyväksi Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Pitää olla tarkka, että ehtii käydä katsomassa ne esitykset, näyttelyt ja tapahtumat, joita ei enää kesän jälkeen ole tarjolla.

Tätä tarkoitusta varten selasin tarkasti tänään ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen. Kädessäni oli punakynä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut merkitä virheitä niin kuin opettaja, vaan merkitä huomiovärillä kiinnostavat kohteet.

Nyt-liite on aika kattava. Sen toimitus näyttää aikuistuneen, artikkelit eivät enää ole yhtä puberteettisia kuin ennen. Ainoastaan televisioelokuville tähtiä antavaa toimittajaa vastaan esitän kritiikkiä. Toivoisin vähän aikuisempaa makua, niin että elokuvan historian suuret klassikotkin pääsisivät kunnon tähtimäärille, eivät ainoastaan vampyyri- ja ufojutut.

Nyt pitäisi ruveta tilaamaan lippuja teattereihin. Tarjolla olisi ainakin Kaspar Hauser (Q-teatteri), Europaeus (Kansallisteatteri, Luolasto (Kansallisteatteri), Vadelmavenepakolainen (Kom-teatteri) ja ennen kaikkea Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri - sillä tämä on hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle, joka on kolme vuosikymmentä ollut kaupungin ehkä tärkein teatterifoorumi).

Musiikin tarjonnasta en voi ohittaa juuri alkavaa Kirkko soikoon -sarjaa. Nyt-liite esittelee kaupungin kirkkoja akustiikan näkökulmasta. En vielä osaa päättää, mihin kirkkoon menisin, sillä tarjontaa on paljon.

Pienimuotoisempaa ja kertaluonteista musiikkitarjontaa on myös. Birgitta Ulfsson kunnioittaa Tove Jansson 100 vuotta -vuotta lauluillallaan nimeltä Den avslöjande tröstaren. Bisse on jo 85-vuotias. Hienon taiteilijan konserttiin on pakko päästä. Nuorempaa sukupolvea edustaa Arja Saijonmaa. Hänen konserttinsa nimi on Den hemliga stranden. Molemmat Espoossa.

Taidemuseoiden tarjonnasta merkitsin etusijalle Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn ja Tennispalatsin Chaplin-näyttelyn. Molemmat kyllä jatkuvat vielä syksylläkin, joten paniikkikiirettä ei ole.

Minulla on harmillinen taipumus sivuuttaa esitelmät ja tieteelliset seminaarit. Niin ei pitäisi tehdä, sillä paljon kiinnostavaa tapahtuu. Viimeksi osallistuin pari viikkoa sitten kielitieteilijä E. N. Setälän syntymän 150-vuotisseminaariin. Minulla on erityisintressi aiheeseen. Hyvin mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Kuva (Saša Tkalčan) on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta. Huomaan itsekin päässeeni mukaan kuvaan, mutta kiusallakaan en kerro, missä.

Epätarkkaa

Yli-Työsteistölän Tarmo, mainio naapurini alakerrasta, joutui vuosi sitten hankalan tilanteeseen. Hänestä tuli neljännesvuosisadan tauon jälkeen taas sinkku.

Paluu poikamieheksi otti koville. Erityisen hankala asia oli henkilökohtainen ruokahuolto, sillä Tarmolla oli päässyt syntymään ns. osaamisvaje keittiötaidoissa. Elämä meinasi mennä makkaranpaistolinjalle. Matkoihinsa lähtenyt vaimo oli aavistanut ongelman ja ostanut Tarmolle erolahjaksi Yksineläjän keittokirjan.

Keittokirjasta ei kuitenkaan ollut merkittävää hyötyä. Ohjeet olivat Tarmon mielestä vaikeita ja epätarkkoja. Erityisesti hän valitti kirjan mittayksiköistä. Siellä oli asiallisten mittojen seassa sellaisia sanoja kuin nokare, tilkka, hyppysellinen, kourallinen, kukkurallinen, loraus, muutama, vajaa, ripaus... Mitä nyt tuollaiset ohjeet ovat insinöörimiehelle? Erityisen ärsyttävä oli "kahvikupillinen". Tarmolle jäi erossa kaappiin monenlaisia kahvikuppeja, kaikki eri kokoisia.

Minä yritin ohjeistaa vanhaa kaveria ottamaan ohjeet humanistin tai taiteilijan suurpiirteisyydellä, mutta minkäpä insinööri luonteelleen ja tarkkuusvaa´alleen voi.

Niinpä kun divarikierroksellani satuin löytämään vanhan leipomisohjekirjan, jossa ohjeet näyttivät olevan poikkeuksellisen tarkat, ostin sen heti ja vein Tarmolle lahjaksi. Liitän tähän näytteen kirjasta. Katsokaapa kuinka gramman tarkkuudella reseptit annetaan. Vähän kuin kemian laboratoriotöiden ohjeistuksia. Jos grammankin menee vikaan, heti on kaakku pilalla. Sellaista insinööri varmaankin arvostaa. Nyt on Tarmon vaa`alle käyttöä, ainakin jos hän leipomaan ryhtyy.

 Kirjan nimi on "100 ohjetta leipomiseen Kahvikekkereitä varten / Otto Andersinin kirjapaino 1929 Pori / Suomennos, Kirjoittanut E. L.) Kirjan ainoa epätarkka kohta on tuo kirjoittajan nimi, kaikki muu on jämptiä.

Minä itse olen vahvoilla ruoanlaittoasioissa. Olen saanut koulutustakin, pärjään vaikka missä. Eikä minulla ole tarkkuusvaakaa. Rajansa kuitenkin kaikella. Oli tulossa vieraita ja piti suunnitella tarjottavaa. Ajattelin karjalanpiirakoita, mutta luovuin leipomisesta, sillä en luultavasti osaa rypyttää. Joskus olen kyllä kokeillut, mutta ei sujunut kovin hyvin. Menin kauppaan ja ostin pakastettuja sulhasenpiirakoita. Munavoin päätin valmistaa itse. Ohjeet munien ja voin sekoitussuhteesta etsin netistä. Ensimmäiseksi löytynyt ohje määräsi 45 munaa. Se epäilytti, sillä vieraita oli tulossa kolme. Hetken hakemisella löytyi onnistuneempi ohje. Hyvää tuli, ja riittävästi. Jälkiruoaksi leivoin ja kuorrutin porkkanakakun, se on bravuurini. Minulla on resepti kynällä kirjoitettuna mapissa. Siinä on epätarkkoja mittayksiköitä, mutta ei haittaa.

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 5

Kävelen melkein joka päivä Mannerheimintietä Töölöstä kohti keskustaa. Yleensä ylitän kadun Kansallismuseon ja Hakasalmen huvilan kohdalla liikennevaloissa. Olen siinä kohdassa jo usean kuukauden ajan tehnyt saman päätöksen: huomenna tai viimeistään ylihuomenna menen Hakasalmen huvilaan (tunnetaan myös nimellä Aurora Karamzinin huvila) katsomaan uuden näyttelyn, jonka nimi on "Rasvaletti".

Vasta nyt käynti toteutui. Kannatti mennä, ja luulen että menen vielä toisenkin kerran. Siellä oli katsottavaa yllättävän paljon. Kaikkea ei oikein kerralla ehtinyt.

Talo itsessään on hieno. Sen sijainti on aika vaikea, sillä se on jäänyt puristuksiin Finlandia-talon ja Musiikkitalon väliin, ja sen pientä puutarhaa on louhittu entistäkin pienemmäksi. Talo on rakennettu 1840-luvulla.

Rasvaletti-näyttely sen sijaan kertoo valokuvin Helsingin 1950-luvusta. Nimi viittaa nuorison tukkamuotiin, joka saatiin aikaan Brylcreem-rasvalla. Kuvissa kerrotaan sen ajan muoti-ilmiöistä - nahkatakeista, rock-musiikista, viihteestä, Armi Kuuselasta, olympialaisista, autoista. Ja ennen kaikkea kerrotaan Helsingin kaduista, rakennuksista, kaupoista, huvipaikoista, näköaloista. Todella hienoja kuvia.

Minä en ollut 1950-luvulla helsinkiläinen vaan jyväskyläläinen. Muutin Helsinkiin vasta 1970-luvun alussa. En myöskään ollut rasvaletti, sillä olin siihen aikaan vielä aivan lapsi enkä ymmärtänyt mitään muoti-ilmiöistä. Minun puberteettikapinani alkoi vasta Beatlesien myötä 1964, eikä siinä kapinassa todellakaan pantu rasvaa tukkaan.

On hämmentävää katsoa vanhoista valokuvista, kuinka paljon Helsinki on muuttunut. Liitän tähän yhden kuvan näyttelyn nettisivuilta  (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Constantin Grünberg 1957)

Vanhat helsinkiläiset varmasti tunnistavat maiseman, mutta minun kaltaiseni 70-luvulla Helsinkiin muuttanut joutuu hetken hakemaan kiintopisteitä, ennen kuin tunnistaa paikan, vaikka se sijaitsee aivan ydinkeskustassa. Nuoremmille vieraspaikkakuntalaisille yritys ei ehkä onnistu ollenkaan. Tällä paikalla ei oikein mikään ole ennallaan. Siksi annan vähän vinkkiä:

Oikeassa laidassa matala vaalea rakennus on vanha linja-auto-asema. Sen takana on Hankkijan talo. Keskellä kaukana savupiippujen välissä näkyy viipale Eduskuntatalon ylintä kerrosta. Vasemmassa laidassa on Eläinmuseo ja sen viereinen kortteli oikealle on Sibelius-Akatemia.

Mikään muu ei enää ole ennallaan. Kuva on otettu Simonkadulta, suunnilleen Koiton talon kohdalta. Edessä olevalla parkkipaikalla sijaitsee nykyisin hotelli. Linja-autojen parkkipaikalla sijaitsee nykyisin Narinkka-aukio ja sen vasemmassa reunassa valtava matka- ja ostoshelvetti nimeltä Kampin keskus.

Matkan vanhaan Helsinkiin voi tehdä valokuvistakin. Suosittelen näyttelyä. Se jatkuu marraskuun loppuun. Museon sivurakennuksessa on viehättävä kahvila, jossa kahvin ja pulla maksaa 6 markkaa. Jos markkoja ei satu olemaan matkassa, eurotkin kelpaavat.

(Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi)

Pienestä kiinni

Siivosin kirjoituspöydän laatikoita. Ne olivat täynnä. Kaikenlaista on kertynyt, kun olen tällainen hamsteri, joka ei heitä mitään pois. Nyt heitin.

Jostakin laatikon perältä löytyi pelikorttipaketti, tällaista kuvassa näkyvää kirjallis-elokuvallista mallia. Olin unohtanut, että tällaisenkin olen joskus ostanut. Avaamaton pakkaus.

Pitihän niitä kortteja kokeilla. Pelasin erän pasianssia. Ei mennyt läpi. Pelasin toisen, kolmannen ja enemmänkin. Varmaankin kymmenen erää. Ei mennyt läpi. Sellaisesta ei tule kuin pahalle päälle.

Vielä kerran, viimeinen yritys.

Se alkoi lupaavasti, mutta lopussa alkoi kangerrella. Fuskasin vähän, aivan pikkiriikkisen verran, aivan loppuvaiheessa. Heti onnistui. Heti tuli parempi mieli. Lopetin siihen.

Meitä on monenlaista kortinpelaajaa, kaupustelijaa, rahanvaihtajaa ja muuta tuomiopäivän keinottelijaa, joilla taitaa olla häntä sydämen paikalla. Pääasia, että tulee hyvä mieli.

Hitaasti hyvä

Olin lähdössä ulos ja pukemassa kenkiä, kun mieleen muistui tarina runoilijasta talonsa rappusilla Tjörnin saarella. Siinä hän kaikessa rauhassa istuskeli miettimässä, vetäisikö vielä toisenkin saappaan jalkaan.

Noinhan elämänasenteen pitäisi olla. Oikeastaan minäkin olen aika lailla samanlaiseen taipuvainen. Pysähtyneisyyden tila. Hitaus. Mihin tässä muka kiire on?

Paitsi että ulkopuolelta tulee vaatimuksia päinvastaiseen. Kävin äskettäin jo neljännen kerran noin vuoden sisällä syömässä pikaruokaa. Tällä kerralla siinä hampurilaispaikassa, joka sijaitsee Stockmannia vastapäätä Mannerheimintiellä ja jonka minä olen oppinut tuntemaan nimillä Primulankulma / Baker´s.

En minä tietenkään itse sinne olisi mennyt, mutta kun sihteerini vaatii aina hampurilaista silloin kun pidämme työlounaan kaupungilla. Minusta se on sotkuista syömistä. Majoneesia tarttuu viiksiin ja partaan ja roskia kertyy iso kasa. Jos itse saan päättää, valitsen mieluummin slow foodia. Mutta siinä menee puoli päivää, niin kuin runoilijalla saappaansa kanssa. Ei sihteeri sellaiseen ehdi. Hänellä on aina kiire - töitä muka!

Hitaus on elämänasenne, johon kannattaa pyrkiä vaikka ei onnistuisikaan. Minä noudatan nopeusrajoituksia. Koskaan en ole saanut ylinopeussakkoa. Minä pidän hitaista elokuvista, sellaisista kuin Aki Kaurismäen, joissa ei tapahdu mitään mutta rivien välissä tapahtuu sitäkin enemmän. Niissä on hiljaisia ja vaatimattomia henkilöitä, jotka köyhyydessäänkin elävät arvokkaasti. Siitä huolimatta ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että Bruce Willis ja Sylvester Stallone yhtäkkiä ilmestyisivät paikalle pistämään omituisen porukan järjestykseen ja varmistamaan turvallisuuden.

Haaveet on haaveita. Tosielämässä syön hampurilaisia ja pistän nopeasti kengät jalkaan - molemmat. 

Paljasta pintaa

Kävin autokorjaamolla keväthuollossa. Öljyt ja joitakin suodattimia on kuulemma hyvä vaihtaa kun auto on seisonut kuukausikaupalla.

Se on minulle tuttu paja, kaksi ukkoa työssä. Siniset haalarit, öljylammikoita, työkalut levällään, pihassa kasa renkaita, tynnyreitä, autonraatoja. Kaikki niin tyypillistä kuin olla voi.

Ja tietysti tissityttökalenteri konttorikopin seinällä.

Ei sellaista asiakkaan sovi jäädä tarkastelemaan, etteivät luule mitään. Sivusilmällä sen noteeraa, sitten äkkiä kääntää katseensa kirjoituspöydällä olevaan paperipinoon, jossa on tekeillä lasku. Sen verran sivusilmällä huomasi, että silikonilla saattoi olla osuutta asiaan, mikäli minun puutteelliseen asiantuntemukseeni on luottamista.

Tuollaisia kalentereita on aina ollut autokorjaamoissa ja muissa verstaissa. Virastoissa ja laitoksissa sellaisia ei ole, sillä niissä kytee tasa-arvo-ongelma. Sen sijaan virastoissa ja laitoksissa on usein kahvihuoneen seinällä ilmoitustaulu, johon kiinnitetään nastalla henkilökunnan etelän rantalomiltaan lähettämiä postikortteja. Sellainen on meillä Vuoronvarausvirastossakin.

Korttien kuvissa on aika usein näkymiä hiekkarannoilta tai hotellien uima-altailta. Kuvissa on vähäpukeisia naisia tai miehiä, riippuen lähettäjän sukupuolesta. Niinpä tasa-arvo-ongelmaa ei ole. VVV on naisvaltainen työpaikka, joten monissa korteissa on poseeraamassa nuoria hoikkia karvarintaisia miehiä. Takasivulle on kirjoitettu rempseitä terveisiä.

Viime syksynä lomalta palattuani ilmoitustaululla oli yllätys. Päällimmäisessä kuvassa oli kolme vähäpukeista (tarkemmin sanottuna kokonaan pukeutumatonta) miestä. Minä ja kaksi ruotsalaista kollegaani kesäasuntoni saunalaiturilla.

Tiesin kuvan. Olin saanut sen sähköpostiini, mutta en tiennyt, että se oli myös ilmoitustaululla. Liikkeissään vikkelä sihteerini neiti B. poikkesi moottoripyörällään Längelmäveden kesäkotiini tapaamaan tuttavia. Iltahämärissä saunoimme miesporukalla ja kävimme jäähdyttelyuinnilla. Neiti B. oli hoksannut tilaisuutensa ja jostakin puskan takaa napannuti kuvan, kun nousimme uimasta laiturille.

Kortin etusivulla luki: "Hot life in Lake Langelma", ja takana oli jotain rempseitä juttuja.  Nappasin kortin pois.

Tähän blogikirjoitukseen ei poikkeuksellisesti tule kuvaa. Ei ollut komea.

Puhalluksia

Kävin hakemassa autoni talvivarastosta. Siellä se oli seissyt käyttämättömänä monta kuukautta. Jätin sen talveksi pois käytöstä, kuten aina. Luulin talven jatkuvan ja auton pysyvän varastossa lähelle vappua, mutta nyt oli toisenlainen talvi.

Kuinka ollakaan, heti kotiin ajaessani jouduin ratsiaan. Hiukan ehdin säikähtää, kun näin mutkan takana odottavan partion. Ei siksi, että olisin ryypännyt, vaan siksi, että olen ottanut yskänlääkettä. Siinä taitaa olla alkoholia. Olen ollut viime päivät kunnon flunssassa ja elänyt sen mukaisesti rokulielämää. En ole tehnyt mitään paitsi katsellut elokuvia ja kuunnellut vanhoja levyjä.

Poliisin puhallustesti näytti kuitenkin nollaa. Ainoa ongelma oli siinä, että itse puhallus aiheutti huomattavan kovan yskänpuuskan. Kysyin konstaapelilta, että kai he desinfioivat tai vaihtavat puhalluspillin, etteivät bakteerini tartu seuraavaan puhaltajaan. En päässyt käsitykseen, miten he asian hoitavat.

Ilman flunssaakin olen huomannut, että puhallus ei ole entisensä. Kävelen usein huonon hissin vuoksi portaita pitkin kotiini viidenteen kerrokseen. Suureksi harmikseni täytyy tunnustaa, että siinä hengästyy. Äskettäistä lääkärintarkastuksen yhteydessä tehtiin testejä, mm. kuntopyöräajo. Läähätykseksi meinasi mennä sekin. Ilmapallon puhalluskaan ei tunnu hyvältä. Tämän totesin syksyllä kun piti juhlan koristukseksi puhaltaa muutama iso pallo. Tuli huimausta. 

Nuorena muistan puhaltaneeni telttaretkellä tuosta vaan ilmapatjan kovaksi - tai saman tien kaksikin ilmapatjaa, eikä tuntunut missään. Huimausta taisi kyllä tulla, mutta se tuntui vähän kuin hyvältä humalalta. Ja siihen aikaan olin sentään vielä tupakka- / piippumiehiä.

Mietin, että onkohan tämä muutos jonkinlainen ikäjuttu. Vai kuntojuttu? Vai luulotautijuttu? Että tässäkin asiassa muistan vain parhain päin vanhat hyvät ajat, jolloin jopa ilmapatjojen puhaltelulle oli riittävän hyvä motiivi.

Menneen talven lumet

Jo ennen joulua kävin siirtämässä kellarikomerossa sukset peräseinältä lähelle ovea. Samoin sauvat. Monot löytyivät vaatekomeron takaosan lattialta muiden jalkineiden takaa. Pipo löytyi muiden villavaatteiden seasta, samoin kaulaliina. Kaikki oli valmista, ei muuta kuin ryntään ladulle  Latu löytyisi Keskuspuistosta, kunhan kävelisin sukset kainalossa Töölöntorilta alas Stadionin reunalle ja siitä vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan laidalle. Siitä ratsastuskentän kohdalta alkaa latu, jota pitkin voisin hiihtää kuinka kauas tahansa (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla", ei vapaalla tyylillä!).

Romanttinen haave. Ei toteutunut.

Kuvassa näkyvät menneen talven lumet (siinä kuvan keskipaikkeilla). Kuvan päivämäärä on 27. helmikuuta 2014. Minulla on siis kohtalaisen pätevä perustelu sille, miksi en tänä talvena lähtenyt hiihtämään. Viime talvena oli jokin muu perustelu, en enää muista, mikä.

Kun reaalimaailma pettää, jäljelle jää fantasiamaailma. Sellainen löytyi - kuten monessa muussakin asiassa - runoilija Aaro Hellaakoskelta. Siteeraan tähän toteutumatta jääneen haavekuvan.

SUKSILAULU (kokoelmasta Jääpeili - 1928)

Suksien sihinä hangen

rytmissä riemukkaassa

puoliksi ilmassa

puoliksi maassa

käärmeenä lentäin

lintuna matain

tuolle puolen

tuttujen ratain

hankien veistos

marmorimattona mailla

valon ja varjon

herkkyys vertoja vailla.

suksi sen tuntee:

hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee

suksimiehen tulon:

liukuva käsi

iholla valkealla

ystäväsi

hengityksen alla.

-   -   -

Millaisen elämyksen olenkaan menettänyt. Ilmastonmuutos vaikuttaa jo tähänkin? Kävin siirtämässä sukset pois kellarikomeron ovenpielestä ja monot pois vaatekomeron etuosasta. Pipo saa pysyä siinä missä tähänkin asti.