Herkkusuu

 

Kesät maalla, talvet kaupungissa. Sellainen on vakiintunut elämänmuotoni. Näin on jatkunut jo vuosikymmenet.   

Muutamat kaverini ihmettelevät. Urbaaniin elämänmuotoon sitoutuneet eivät ymmärrä maalle muuton ideaa. - Miksi sinne hyttysten syötäväksi? Muutamat maalaisnaapurini taas ihmettelevät, miten ihminen voi elää kaupungin melussa ja ahtaudessa.  

Minulle itselleni häiritsevintä maalla elämisessä on ruokakulttuuri. Vaikka itse olen kohtalaisen kokkikelpoinen, käytännössä lounastan usein ravintoloissa. Ulkomailta tulleita vieraita sen sijaan ruokin yleensä kotikonstein, sillä paikallinen ravintolatarjonta ei oikein innosta eurooppalaisille tavoille tottuneita.  

Kesäkotini läheisessä pikkukaupungissa pohjoisella Pirkanmaalla on vain yksi ravintola, jolle ei ole kelvollisia vaihtoehtoja. Kelvollisiksi vaihtoehdoiksi en osaa laskea pizza-, kebab- ja hampurilaispaikkoja. Mutta se ainoakin hotelliravintola tarjoilee lounaalla jokseenkin vaihtoehdottomasti  suomalaisen keittiötaidon vakioruokia: uunimakkaraa, lihapullaa, wienerleikettä, kirjolohta. Tampereelle vievän valtatien varrella on lisäksi aakkosien alkupäästä nimensä ottanut bensa-aseman ravintola, mutta sen ruokatarjonta on samanlaista kuin hotellin ravintolassakin, ja lisäetuna on loputon ruuhka. Tampereelta kyllä löytyisi moni-ilmeisempää ruokakulttuuria, mutta sinne on matkaa 40 km.  

Ei suomalaisen keittiöperinteen perustuotteissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun kaupungissa olen tullut pilanneeksi itseni totuttautumalla monenlaisiin eksoottisempien keittiöiden makuihin. Niinpä syksyllä kaupunkiin palatessa on iso ilo päästä kiertämään etnisiä paikkoja.  

Kolmisen viikkoa olen nyt ollut Helsingissä, ja olen käynyt jo kymmenkunnassa paikassa - vanhoja tuttuja kyllä kaikki. Korostan, että kyse ei ole ollenkaan mistään hintavista paikoista vaan aivan tavallisista lounaista, hintataso alle kympin, usein noutopöytä.  

Meneeköhän mainostamisen puolelle, jos mainitsen muutamia mieluisia. Fredrikinkadulla Tennispalatsin vieressä oleva nepalilainen, Töölössä Mannerheimintiellä stadionin kohdalla vierekkäin olevat thaimaalainen ja intialainen, Aikatalossa ja Narinkatorin laidalla sijaitsevat kiinalaiset, rautatieasemalla Elielinaukion puoleisessa siivessä oleva intialainen, Lapinlahdenkadun nepalilainen ja Kaisaniemenkadulla Caisa-kulttuurikeskuksen kurdiravintola, josta viereinen kuva. Kun on kuva, pitänee ilmoittaa nimikin. Se on Mesopotamia. Lisäetuna hyvän ruoan lisäksi siellä on aivan hurmaava nuori tarjoilijaneiti.

 

Kun Helsingissä haluan kunnon suomalaista kotiruokaa ilman eksoottisia makuja, silloin menen hotelli Helkan ravintolaan Runeberginkadulla. Sieltä löytää sitä samaa perinnettä kuin kesäpaikkakuntani hotellistakin. Kyllä tämäkin halu välillä iskee, ei kuitenkaan kovin usein.

 

 

Voi kun tällaiset ravintolat menestyisivät maaseudun pikkupaikkakunnillakin. Viihtyisin entistäkin paremmin.

 

Luopumisen tuska

 

Sain äskettäin noin sata uutta kirjaa. Tai eivät ne uusia ole, pelastin talteen kiinnostavimmat äskettäin edesmenneen iäkkään sukulaisen hyllystä. Enimmäkseen sieltä tarttui mukaan kotimaisia naiskirjailijoita, sellaisia kuin Marja-Liisa Vartio, Eeva Joenpelto, Eeva Kilpi ja Lempi Jääskeläinen. Ja runoilijoita: Mirkka Rekola, Eila Kivikk´aho, Aila Meriluoto, Sirkka Selja.  Ja monta muuta.  

Kirjat ovat nyt olleet muutaman viikon pinoissa työhuoneeni nurkassa lattialla. Nolo sijoittuminen lattialle johtuu siitä, että hyllyni ovat täynnä, kerta kaikkiaan niin täynnä, että yhdellekään uudelle kirjalle ei löydy sijaa hyllyistäni.  

Mikä neuvoksi? Sata kirjaa on aika paljon, enkä halua niitä lattialle lopullisesti jättää. Uusia hyllyjä en myöskään halua pystyttää. Nyt työhuoneeni lisäksi kirjahyllyjen peitossa ovat eteisaula ja käytävät sekä ns. piianhuone keittiön takana. Keittiöön ja muihin huoneisiin en halua kirjahyllyjä.  

Olen aloittanut toivottomalta tuntuvan harvennustyön. Jos tulee sata uutta kirjaa, pitää sata vanhaa kirjaa harventaa pois. Otin tikkaat, kiipesin ylös katsomaan, löytyisikö A:lla alkavista jotain joutavaa.  Aapeli, Onnen pipanoita; Aho, Kootut teokset 1 -  9; Aisopoksen tarinoita: Andahazi, Anatomi; Andersson, Ballader och spelmansvisor jne.  

Ei hyvältä näytä. Siinä seison tikkailla ja kurkottelen ylähyllyltä kirjan kerrallaan tarkasteltavaksi. Välillä laskeudun alas ja istun nojatuoliin selailemaan ja lukemaan.  

Yhtään ainutta pois heitettävää kirjaa ei ole tähän mennessä löytynyt. Kohta A loppuu ja siirryn B:hen. Tätä puuhaa aion nyt jatkaa koko viikonlopun. Luopumisen tuska raastaa sieluani.   (Kuva: Carl Spitzweg Der Bucherwurm)

 

Tylsää

 

Ei ole aivan harvinaista, että joku kysyy minulta, mitä kirjaa suosittelisin hänelle luettavaksi. Mielelläni annankin vinkkejä, jos vain tunnen kysyjän tarpeeksi hyvin. Kovin uusia kirjoja en suosittele, sillä en yleensä itsekään tunne niitä. 

Viimeksi minulle esitettiin hieman epätavallinen kysymys.  Hyvä ystäväni kärsii nukahtamisongelmasta eikä halua käyttää apteekkikemikaaleja ongelman hoitamiseen. Niinpä hän kysyi minulta, olisiko minulla ehdottaa sellaisia kirjoja, joita lukiessa silmiä alkaa lupsuttaa.  

Meninpä hiljaiseksi. Siis kirjoja, joita ei jaksa lukea?  

Mietin omia uuvuttavia lukukokemuksiani. Onhan niitä: Alastalon salissa, Kadonnutta aikaa etsimässä, Mies vailla ominaisuuksia...  Kyselin vähän, millainen hänen mielestään on kirja, jota lukiessa nukahtaa. Onko kokemusta?

Vastaus oli yksiselitteinen: kirjassa ei tapahdu mitään.  

Päädyin ehdottamaan Antti Hyryn kirjaa Uuni. Siinä kyllä pikkuisen tapahtuu, nimittäin mies muuraa uunia, tiili tiileltä, sementtiä sekoittaen. Ei juuri muuta.   

Toin kirjan hänelle hyllystäni. Saa nähdä, toimiiiko. Ehkä blogin lukijat osaavat antaa minulle seuraavaa kertaa varten lisää vinkkejä omista uuvuttavista kokemuksistaan?  

Että ei tapahdu mitään...  Mielenkiintoinen näkökohta. Muistuu mieleen kauan sitten tapaamani amerikkalainen mies, joka käytti samaa ilmaisua moittiessaan eurooppalaisia elokuvia. Hän oli nähnyt Bergmania ja Truffaut´ta. Ei jaksanut katsoa.  

Eipä varmaan niin. Ei takaa-ajoja, räjähdyksiä, murhia. Mahtaako Yhdysvalloista löytyä Woody Allenin lisäksi toista, joka olisi innostunut Ingmar Bergmanista?  

Että ei tapahdu mitään...  Seko tekee taideteoksesta tylsän? Muistuu mieleen itse kokemani taideteos, jossa ei todellakaan tapahtunut mitään. Minulla oli aikanaan ilo olla kutsuvieraana paikalla näyttelijä Tarmo Mannin jäähyväisnäytännössä Kansallisteatterissa. Esityksen oli ohjannut Jukka Kajava. Sisältö oli suuri salaisuus. Täysi katsomo jännitti, mitä suuri diiva oli keksinyt tarjota.   

Yllätys onnistui täydellisesti. Äänekkäänä taiteilijana tunnettu Manni istui tunnin verran hiljaa paikallaan keskellä näyttämöä ja katseli yleisöä ja kuunteli taustalla soivaa Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Eikä tapahtunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään.   

Eikä ollut tylsää.  

(Kuvassa pääsylippu varustettuna taiteilijan nimikirjoituksella)

 

Kyllä nyt nolottaa

 

Ensin kehun itseäni:  

Olen varsin lainkuuliainen. Noudatan säntillisesti ohjeita ja määräyksiä. En ole kiertänyt veroja ja maksan veroni Suomeen. En ole koskaan saanut ylinopeussakkoja. En ole näpistänyt, tapellut, aiheuttanut häiriötä, käpälöinyt naisia, puhunut siivottomuuksia enkä varsinkaan kiihottanut kansanryhmää vastaan.  Monet ovat. Viimeistä kohtaa jotkut jopa haluavat luvalliseksi.

Sitten niitä rikkomuksia, jotka täten tunnustan:   

1) Väärensin 17-vuotiaana teinikorttiin syntymävuoden viimeisen numeron ja pääsin sillä alaikäisenä jyväskyläläiseen saluunaan. 2) Ajelin usein ilman matkalippua Tukholman tunnelbanassa opiskeluvuosina. Ja sitten on tietysti 3) muuan "sukupuolikuria ja säädyllisyyttä" rikkonut episodi, joka tapahtui kerran kauan sitten Kaivopuiston laiturilla ja josta loistava kumppani minut pelasti, siinä kuin itsensäkin. Tarina löytyy TÄÄLTÄ . En oikein osaa ratkaista, pitäisikö siitä tapahtumasarjasta olla enemmän ylpeä vai nolo. Ehkä ylpeä.

Olen 1970-luvulla kieltäytynyt asepalveluksesta, mutta sitä en laske lainkaan kielteiseksi asiaksi. Jotkut muut laskevat. Kerran olen saanut parkkisakot. Se oli edellistä vuosituhatta ja tapahtui Tampereella Tammelan stadionin nurkalla. Se oli vakiintunut parkkeerauspaikkani, kun siinä vieressä usein kyläilin. En  huomannut, että kieltomerkit olivat muuttuneet.   

Mutta tänä kesänä tapahtui paha juttu. Iteljooni toi kirjeen, jossa poliisi nuhteli minua - ei sentään sakottanut. Olin ajanut ylinopeutta. Rajoitus oli 80 ja minä olin ajanut 88 km/t. Peltipoliisi oli huomannut.  

Kirje kertoi, että tapahtumapaikka oli Pälkäne, tarkemmin sanoen se kohta, jossa on Aapiskukko-niminen kamala amerikkalaistyylinen autoresta. Toisella puolella tietä sen sijaan on hieno vanha rauniokirkko. Sitä olin hiljattain käynyt ihailemassa ja valokuvaamassa.   

En voi ymmärtää, miten minulla on sellaisen kirkon kohdalla lipsahtanut liikaa nopeutta. Ehkä se tien toisella puolella oleva autoresta aiheutti epäkunnioittavan häiriön tilannetajussa. Tai sitten olin vain huolimaton. Kyllä nolottaa.

 

 

 

Hyödyllinen taito?

 

Oli pitkä jono, joka eteni hitaasti. Välillä se tuntui kokonaan seisahtuneen paikalleen. Sellaisen sietäminen on vaikeaa. 

Aloin seurata katseellani erästä edessäni seisovaa jonottajaa. Täytyy sanoa, että hän oli taitava. Hienovaraisesti hän siirtyi jonossa yhden sijan eteenpäin ilman että kukaan ohitettava huomasi. Ja sama uudestaan. Ja uudestaan. Pian hän oli edennyt niin kauas, etten enää nähnyt häntä. Laskujeni mukaan ainakin 20 sijaa eteenpäin.  

Huomasin ajattelevani, että tuollainen taito olisi minullekin hyödyllinen. Monessa jonossa taito olisi tarpeen ja sillä saavuttaisi etua. Oppisinko minä? Yritin tarkkailla oppiakseni.

 

Muu maa mustikka

 

Olen jokseenkin järkyttyneenä seurannut thaimaalaisten marjankerääjien vaikeuksista mediassa esitettyjä tietoja. Tiedän lapsuuden kokemuksesta, että se työ on lähes epäinhimillistä sellaisissa mittasuhteissa, joista nyt on kerrottu. Työtä tehdään 12 - 15 tuntia vuorokaudessa ilman viikonloppuvapaita. Keräysmäärät ovat satoja litroja.   

Minusta ei siihen työhön olisi. Jossakin käytettiin äskettäin sanaa uusavuton suomalaisista, jotka eivät halua mennä metsään keräämään marjoja. Minä olen uusavuton.  

Lapsena olin marjametsässä vanhempieni mukana. Silloin vielä selkä taipui, mutta määrät olivat pieniä verrattuna näihin thaimaalaisiin. Silti tuli ikuinen vastenmielisyys siihen puuhaan. Tänä kesänä kävin kerran kahden seuralaisen kanssa keräämässä mustikoita kesäkotini lähimaastossa. Jokaisella meistä oli vähän kahvikuppia isompi astia mukana.  Koville otti. Pelkoa hälventämään piti kumppanille ripustaa kilikello kaulaan karhujen ja susien varalta. Kaksi mustikkapiirakkaa sain niistä aineksista vieraille leivotuksi.  

Mediassa on esitetty, että thaimaalaisten kerääjien tuntipalkaksi tulee alle kaksi euroa. Jos noin on, se on siivotonta, likimain orjatyötä. Lisäksi riski on kokonaan kerääjällä, ei marjafirmalla. Jos marjoja ei metsästä löydy, se on kerääjän ongelma, ei firman. Maksu on ehkä kelvollinen Thaimaan palkkatasoon verrattuna, ei Suomen. Miksi sitten kulut asumisesta ja ruoasta peritään Suomen hintatason mukaan, ei Thaimaan? Äskeisessä Ylen A-talk-ohjelmassa marjafirman edustaja ei suostunut kertomaan, millainen voitto firmalle tällä systeemillä jää.  

Toista oli Kekkosen aikaan tässäkin asiassa. Alakoululaisina meidät pistettiin puolukkametsään ämpärin kanssa. Saalis luovutettiin kansakoulun keittolaan, ja sieltä saatiin koko talven ajan marjapuuroa kerran viikossa. Se tuntui herkkuhetkeltä kaikkien velliruokien ja kaalikeittojen seassa.  

Kekkosen aikaan ehdittiin vielä järjestää tuollaiset marjankeräystalkoot, joista viereinen juliste kertoo. Homma toimi suomalaisin voimin, ei tarvittu thaimaalaisia. Minä en kuitenkaan muista olleeni mukana - ehkä satuin olemaan matkoilla.  

Kahvikupillisen verran voin kuvitella kerääväni tulevinakin kesinä, mutta ämpärillinen on mahdottomuus. Kunnioittava ajatus niille, jotka pystyvät keräämään jopa sata litraa päivässä monen kuukauden ajan. Kyllä sellaisesta pitäisi  maksaa kunnolla. On siivotonta, jos tänne tuotetaan kaukaa väkeä tekemään alipalkatusti työtä, johon me suomalaiset - tällaiset kuin minä - emme suostu.

Pyykkilauta ja kauniit varpaat

 

En vielä hetkeen luovu muistelemasta kesäisiä päiviä maalla Längelmäveden rannalla. Kaupungin syksy saa kyllä aikanaan vuoronsa.  

Tämä kesä oli tarpeeksi hyvä tehdä työ, joka pitäisi tehdä joka kesä. Vaan ei joka kesä tule tehdyksi. Tarkoitan mattopyykkiä. Tänä kesänä puhdistuvat kaupungista mukaan otetut isotkin matot. Ja kuivuivat myös, kun aurinko helotti. Töölöntorilla on nyt raikas tuoksu.  

Mattopyykissä jotenkin ainutlaatuisella tavalla kulminoituu pohjoisen kesän autuus. Kaupungissa se ilmenee Kaivopuiston mattolaiturilla, joka toimii turistikierrosten nähtävyytenäkin. Maalla omassa rannassa sain puuhata ilman valokuvaavia turisteja.

Kummallinen otsikko tällä kirjoituksella?  

Otsikko viittaa vanhaan hilpeään lauluun, joka liittyy aiheeseen. Jos laulu ei ole tuttu, sen voi kuunnella TÄSTÄ  klikkaamalla. Tätä laulua minä hoilasin mattoja laiturilla pestessäni niin että varmaan koko Ponsanselkä raikui, ehkä ääni eteni veden kantamana vielä Ristiselänkin yli ja kuultiin Eräpyhän rannoilla aina Einon pirtillä asti. Näin voi käydä, kun sää on hyvä ja laulajan tunnetila voimakas.  

Täytyy tietysti myöntää, että laulun sanat viittaavat palkkapoliittisesti epämääräiseen työsuhteeseen, mutta se ei minua haitannut, sillä minä tein työtä itselleni, en toisen palveluksessa. Myöskään laulajan sukupuoli-identiteetti ei taida olla sama kuin minulla, mutta mitä pienistä. Lisäksi laulussa viitataan outoon juomaan, jota tuskin saa Oriveden Alkosta , ei ainakaan laulussa mainitulla hinnalla.

  

 

Samana päivänä

 

Vietettiin hienossa ravintolassa rouva johtajan syntymäpäivää. Illan edetessä ja viinipullon tyhjentyessä rouva tuli maininneeksi sellaisen harmillisen yksityiskohdan, että hän on syntynyt huonona päivänä.  

Miten niin, ihmettelimme. No siten niin, että samana päivänä ei ole historian saatossa osunut syntymään muita suurmiehiä kuin Irwin Goodman. Vuosi on eri mutta päivämäärä sama.  

Juhlien jatkoilla palasimme asiaan. Onkohan meillä muilla sattunut kohdalle parempi suurmies-onni? Tai suurnais-onni, olkaamme tarkkoja kielenkäyttömme tasa-arvonäkökohdista.  

Ensin katsottiin toimistomme vahtimestarin syntymäpäivä. Sieltä löytyi Juice Leskinen. Suurmies kyllä, mutta yhdessä suhteessa saman alan miehiä kuin Irwinkin.  

Sitten minä. Minun syntymäpäiväni suurmieheksi osoittautui Brian Jones. Tiedättehän tuon Rolling Stonesin alkuperäisjäsenen. Sama ongelma taas kuin edellisilläkin, pahempikin.  

Viimeinen haku jäljellä. Se on sihteerini neiti B:n syntymäpäivä. Löytyykö sieltäkin joku juoppo muusikko?  

Ei löydy. Miten voikin aina ja joka asiassa mennä niin, että neiti B. erottuu edukseen muista? Hänen syntymäpäivältään löytyy kyllä eräs musiikkimies, joka sattumalta esiintyy taajaan tämän minun blogini kommentaattorina ja joka on lukemansa perusteella julistautunut neiti B:n hartaaksi ihailijaksi. Mutta tämä musiikkimies ei minun vankan käsitykseni mukaan ole lainkaan samaa sarjaa Irwinin, Juicen ja Brianin kanssa tässä yhdessä ominaisuudessa, jos nyt muutenkaan. 

Kuka tämä neiti B:n kanssa samana päivänä syntynyt musiikkimies on? Jos et vielä ole tunnistanut, katso eilisen blogini kommenttia, siellä hän kehuu neiti B:tä. Ja jos en vallan erehdy, kyllä hän tätäkin kirjoitustani jotenkin kommentoi.

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

Viime talvena työpaikallani Vuoronvarausvirastossa syntyi idea lähteä kesällä pienellä porukalla kiertämään  Eurooppaa. Kulkuvälineeksi olisi pitänyt hankkia moottoripyörä.  

Idean alkuunpanija oli sihteerini neiti B., jolle on tyypillistä saada ideoita. Minuakin pyydettiin liittymään joukkoon. Kevätpuolella kävinkin kerran moottoripyöräliikkeessä katselemassa ajopelejä. Ostamatta jäi, rohkeus petti. En lähtenyt Eurooppaa kiertämään, pysyin kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Neiti B. lähti yksin ja kävi kaukana. Myöhemmin hän tuli pyörällään pistäytymään myös Längelmävedellä, kun minulla oli siellä vieraana ammattituttavia Ruotsista ja Tanskasta. Sain kokeilla sihteerini Harrikkaa. Pelottavalta tuntui. En ole

sellaiseen tottunut.  

Neidin pyörällä pääsee yli kahtasataa - vai ehkä kolmeasataa. Neiti B. pyysi minua kyytiin, hän halusi viedä minut ajelulle. Se oli kamalaa, pelkäsin putoavani kyydistä. Piti pitää lujasti kuskista kiinni, sillä elämä ja terveys oli hänen varassaan. Tanskalainen vieras sen sijaan nousi sumeilematta neiti B:n kyytiin, kun oli aika lähteä kotimatkalle. Matkaa Helsinki - Vantaan lentokentälle oli yli 150 km. Ihailtava suoritus.  

Kauhukokemuksen jälkeen aloin katsoa uusin silmin aittani perällä vuosikymmenet seissyttä Tunturi-mopoa. Vieläköhän siitä saisi kalun? Tarvetta olisi.

Postilaatikolle on matkaa yli kaksi kilometriä suuntaansa, ja se on vähän liian paljon käveltäväksi. Tulee lähdetyksi autolla. Mopo olisi hyvä siihen tarkoitukseen. Polkupyöräkin minulla on ja se olisi sinänsä aivan kelvollinen, mutta harmikseni en ole pariinkymmeneen vuoteen voinut ajaa polkupyörällä. Persuksiin iski jokin omituinen vika, joka estää ajon. Satulalla ei voi istua, tekee heti kipeää.  

Rautakaupassa katselin myös skoottereita. Sellainen vasta hyvä olisi. Istuin on iso ja pehmeä. Sopisi

tyyliinkin. Olisihan tyylikästä ajaa vaikkapa Vespalla pitkin pohjoishämäläistä kylätietä. Aivan kuin olisi Roomassa William Wylerin elokuvassa Loma Roomassa tai Felliinin Via Venetolla elokuvassa La dolce vita. Olen joskus kauan sitten ajellutkin vuokra-Vespalla ("ampiaisella") Roomassa. Siinä kokemuksessa oli historiallista hehkua.  

Skootterin ostoa pitää nyt harkita ensi kesään. Sydänalan tunnekeskuksessa oireileva houkutus on ilmeinen. Tähän viereen pistän kuvia mainituista jutuista. Kuvat saa klikkaamalla suurempaan kokoon.

 

 

Menestyksen nälkä

 

Blogin vakituiset lukijat ovat varmaankin havainneet, että Dessu ei ole erityisempi urheilumies. Varsinkin hurmahenkinen penkkiurheilu on houkuttanut minulta sarkastisia ellei peräti hillityn ivallisia kommentteja. Lajit, jotka menevät bisnes edellä, ovat saaneet erityishuomion - sellaiset kuin formula-ajot ja jääkiekko. 

Pienenä poikkeuksena on ollut yleisurheilu, mutta siitä on ollut viime vuosina vaikea laajemmin innostua. Toisin oli kauan sitten. 

Vakituiset lukijat muistanevat myös, että kesäkodissani Längelmäveden rannalla on joka kesä järjestetty yhden lajin urheilukisoja. Laji on kuulantyöntö. Kisat järjestetään illan hämärässä saunan jäähdyttelytauolla. Osallistujina ovat olleet naapuritalojen äijät, jotka silloin tällöin kokoontuvat saunailtaan luokseni. Näissä kisoissa doping on sallittu - sellainen kylmä ja vaahtoava.

Mutta tänä kesänä kaikki oli toisin. Äijät kyllä kävivät saunomassa ja dopingia nautittiin mutta kuulaa ei enää työnnetty. Lajivalikoima nimittäin laajeni.  

Äijät olivat viime talven mittaan näin tuumineet ja valmistautuneet kesäkauteen sponsoroimalla tarpeelliset välineet, jotka minulle sitten alkukesästä tultiin juhlapuheen kera lahjoittamaan. Nyt urheiluvälinevarastossani on kuulan lisäksi kiekko, moukari ja keihäs. 

Heittolajeja kaikki - onneksi.  Olisi vaikea kuvitella, että sillä porukalla innostuisimme saunatauolla mistään hypyistä tai juoksuista. Joku seiväshyppy, kolmiloikka, 110 metrin aidat tai kymppitonnin juoksu eivät ehkä innostaisi ja voisivat aiheuttaa revähtymiä. 

Kiekon- ja moukarinheitto eivät oikein luonnistuneet. Välineen lentosuunta pyörähdysten jälkeen oli arvaamaton. Mutta keihäs! (piti oikein pistää huutomerkki tuohon vaikka yleensä sitä vältän ja jätän sen suosiolla teinityttöjen fanituskäyttöön). Keihäs lensi juuri sinne mihin pitikin, tosin huonossa asennossa.  

Onneksi on keihäänheitto. Se on viimeinen jäljelle jäänyt suomalaiskansallinen menestystekijä, nyt kun markkinamiehet ovat puliveivanneet Nokiankin pois. Minäkin oikein innostuin keihäänheitosta. Treenasin sitä monta kertaa pitkin kesää. 

Ensimmäisen kisan tulokseni oli 19 metriä (mittaus suoritettiin askelmitalla). Myöhemmin sain valmennusapua tuttavalta, joka on nuorena toiminut liikunnanohjaajana. Hän neuvoi ristiaskeleet ja tukijalan käytön ja muut niksit. Vähitellen tulokset lähtivät huimaan nousuun. Kesän parhaaksi tulokseksi tuli tasan 30 metriä. 

Jos tätä vauhtia kehityn tulevinakin kesinä, olen neljän - viiden vuoden kuluttua huipulla. Tosin siihen mennessä minun pitää keksiä uusi heittopaikka. Kahden vuoden kuluttua keihään lentorata ulottuu omenapuitteni sekaan ja neljän vuoden kuluttua liiterin seinä tulee eteen. 

Mutta hyvältä näyttää, sillä into on syttynyt. Pitää vaan varoa ettei tule revähdyksiä. 

Kuvassa se uusi heittoväline.