Nimikirjoitukset

Luokkatoverini Veijo oli varsinainen peto juoksemaan. Hänelle ei pärjännyt kukaan.

Jumppamaikka ryhtyi valmentamaan hänestä mestaria. Hän suuttui, kun Veijo kesällä 1962 lopetti juoksutreenit ja siirtyi seiväshyppyyn. 

Innostuksen seiväshyppyyn aiheutti Pentti Nikula, joka hyppäsi maailmanennätyksen 4,94 m. Se oli Suomen pikkupojille järisyttävä tapaus.

Ennätyshyppy tapahtui juhannusaattona. Juhannuspäiväksi Nikula ja muu kisakiertue siirtyi Saarijärvelle, melko lähelle kotikaupunkiamme Jyväskylää. Toiveita oli, että maailmanennätys vieläkin paranisi.

Kinusin isäni kuskiksi. Hän suostui. Niinpä minä ja Veijo pääsimme elämämme suurimpaan tapahtumaan.

Saarijärven urheilukenttä oli täynnä kuuluisia urheilijoita, ja me Veijon kanssa olimme varustautuneet nimikirjoitusvihoin. Pääsimme helposti livahtamaan järjestysmiesten ohi kentälle. Ensimmäinen saaliimme oli Nikula, hänen jälkeensä Risto Ankio, Pauli Nevala, Pekka Juutilainen, Seppo Simola, Henrik Hellen, Olavi Salonen, Pentti Repo, Börje Strand, Pauli Ny, Reijo Höykinpuro ja monta muuta.

Oli ulkomaalaisiakin, mutta heitä emme tunteneet nimeltä. Yksi pitkä mies hyppäsi korkeutta. Kun menimme vihkojemme kanssa hänen luokseen, hän puhui ruotsia. Veijo siitä häkeltyi mutta minä selitin, mitä tahdoimme. Hän kirjoitti nimensä vihkoihimme, mutta siitä ei saanut selvää.

Miehen nimi selvisi vasta myöhemmin kesällä, kun tunnistimme hänet televisiosta. ”Stickan” Pettersson oli mitaleilla EM-kisoissa ja kärkipäässä myös 1964 olympialaisissa.

* * * 

Nimikirjoitusvihkomme olivat suuria aarteita, joista kaverit olivat kateellisia. Käsialanäytteet tutkittiin poikaporukassa tarkoin. Veijon mielestä maailmanennätys-Nikulan nimikirjoitus oli pettymys - kuin kansakoulun kaunokirjoitusta. Maailmanennätysmieheltä olisi voinut odottaa tyylikkäämpää. Veijo ihasteli erityisesti Stickanin nimikirjoitusta. Siinä oli tyyliä, vauhtia, rentoa lennokkuutta. Sillä ei ollut väliä, saako nimestä selvää, pääasia oli maailmanmiehen vaikutelma. Sitä paransi vielä miehen ulkonäkö. Ruotsalainen oli jotenkin toisenlainen kuin suomalaiset - hänellä oli tyylikäs leukapartakin.

Stickanin nimikirjoitus vaikutti Veijoon niin, että hän otti seiväshypyn rinnalle korkeushypyn. Siinäkin hän oli parempi kuin kukaan meistä muista. Samalla Veijo alkoi myös harjoitella itselleen lennokasta nimikirjoitusta. Sellaista, joka tekisi vaikutuksen, kun hän itse aikanaan tulevaisuuden suurena mestarina pääsisi antamaan nimikirjoituksia ihailijoille. 

Veijon harjoitelmissa oli ranteen rentoutta, laajoja kaaria, mestarin meininkiä.

Harmikseni minulle ei jäänyt niistä talteen yhtään näytekappaletta - joudun tyytymään tässä esikuvan käsialanäytteeseen, joka kieltämättä on tyylikäs. Voin kuitenkin vakuuttaa, että nimikirjoituksen lennokkuuden puolesta myös Veijossa olisi ollut ainesta vaikka maailmanmestariksi.

* * * 

Harjoittelimme seiväs- ja korkeushyppyä Veijon kodin takapihalla, johon rakensimme telineet ja kiskoimme säkeillä sahanpurua pehmikkeeksi. Sana ”koti” oli kyllä liioitteleva, sillä oikeasti se oli Yhtiön edustussauna. Sinne kuljettiin Yhtiön tehtaan portista pihan läpi rantaan. Veijon äiti Eeva oli saunan lämmittäjä ja emäntä. Hän huolehti, että saunavieraille riitti tarjottavaa. Eevalla ja Veijolla oli asuntonaan saunan takkahuone. Isää siinä perheessä ei ollut.

Hyppypaikkamme olisi muuten ollut hyvä, mutta siinä oli yksi vika. Eeva-äiti ajoi meidät keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin ja usein muinakin iltoina pois hyppimästä. Oli tulossa Yhtiön isoja herroja kylpemään, eikä silloin sovi, että kakaroita on nurkissa. Yleensä mentiin meille ja Veijo jäi yöksi. Minun huoneeni lattialle puhallettiin hänelle ilmapatja. 

Eeva oli äidiksi nuori. Hän ei näyttänyt samanlaiselta aikuiselta täti-ihmiseltä kuin meidän muiden äidit. Hän olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla vaikka lukion yläluokkalainen. Minun 13-vuotiaasta näkövinkkelistäni hän oli kaunotar. Huulet olivat punaiset ja ruskeiden silmien kulmissa viirut yläviistoon kuin kissalla. Pitkät ripset ja tukka pitkä ja pörröinen ja vaatteet jotenkin kuin yläluokkien tytöillä. Hän makasi usein saunan laiturilla ilman vaatteita ottamassa aurinkoa ja matkaradion musiikki soi lujaa. Hän osasi hymyillä niin että hampaat näkyivät, hän osasi nauraa. Kun hän tuli polkupyörällä kadulla vastaan, hän vilkutti ja hihkaisi jotain. Se tuntui mukavalta. 

En oikein ymmärtänyt, miksi Eevasta puhuttiin aikuisten kesken jotenkin epämiellyttävään sävyyn. Kuulin näitä puheita meillä kotonakin. Ymmärsin, että niitä ei ollut tarkoitettu minun korviini, mutta kuulin silti. Jotain vikaa muka oli Eevan elämäntyylissä. Aina niin laitettu, hienoja vaatteita, kallis minkkiturkkikin ja ties mitä. Eikä käy oikeasti työssä.

Puheet tuntuivat epäreilulta. Harvinaisen mukava äitihän Veijolla oli.

Sen olin kyllä tullut huomaamaan, että Eevalta ruoanlaitto ei sujunut niin kuin minun äidiltäni. Eevan ruoka oli sitä, että lämmitettiin hernesoppapurkki. Joskus tarjolla oli lenkkimakkaraa kylmiltään. Joskus pelkkää leipää ja päälle lenkkimakkaran siivuja. Sapuskat olivat sitä, mitä oli jäänyt yli edellisen illan saunavierailta. Saunaherroille tarkoitettuja juomia oli sen sijaan aina iso kaapillinen odottamassa. 

* * * 

Ongelmat alkoivat oppikoulun viidennen luokan paikkeilla. Urheiluinnostus oli jo loppunut, mutta Veijo tuli edelleen usein meille yöksi, myös arki-iltoina, kun hänet oli komennettu pois saunalta. Koulukirjoja oli joskus mukana, ei aina. Ilmapatjaa ei enää tyhjennetty, sillä sitä tarvittiin vähän väliä. Äitini oppi varaamaan ruokaa myös huomattavan nälkäiselle yövieraalle.

Jossain vaiheessa vanhempani alkoivat ihmetellä, että onko siellä aina herroja kylpemässä pitkälle yöhön. Sitten kävi ilmi, että Veijolla on toinenkin ”sijaiskoti”. Veijo ei aina kehdannut tulla meille. Johonkin hänen piti yöksi mennä, kun saunalta ajettiin pois.

Sitten kerran Eeva-äiti oli lähtenyt parin viikon reissulla jonkun saunaherran seuralaisena Kanarian saarille. Veijo ei niinä viikkoina tullut lähteneeksi kouluun vaan eli vapaaherrana. Kävi ilmi, että hän oli maistellut kaapista löytyneitä jaloja juomia ja myynytkin muutaman pullon rahapulassaan.

Siinä kohdassa kontaktini Veijoon katkesi. Kouluun hän ei enää koskaan tullut ja johonkin hän katosi paikkakunnalta. En ole hänestä sen koommin kuullut. Viimeiseksi jäi elämään tieto, että Veijo erotettiin koulusta, kun hän jäi kiinni äitinsä nimikirjoituksen väärentämisestä koulun poissaolotodistukseen. Se oli kuulemma heti herättänyt luokanvalvojan epäluulon, niin epäuskottavan kummallinen nimikirjoitus oli ollut.

Tekniikka sekaisin

Dessun kotitietokone meni tänään sekaisin kuin suomalaisten keihäsmiesten heittotekniikka.

Onneksi on Bitti-Pekka, Vuoronvarausviraston käyttömestari, joka osaa hoitaa tuollaiset taudit. Hänet uskaltaa jopa pyytää kotikäynnille, jos on hyvää pataa hänen kanssaan. Minä olen. Salaisen tupakkahuoneen veljeskunnan arvo tuli taas todistetuksi. Verkostoituminen kannattaa.

Pekka räpläsi konetta tunnin ja sai sen sisuskalut järjestykseen. Uhkasi kyllä ensin viedä koneen mukanaan kotiinsa saamaan vierihoitoa, mutta luopui sitten, kun löysin laatikostani läjän alkuperäisiä asennuslevyjä.

Muutakin korjattavaa olisi huushollissani ollut, mutta en niistä kehdannut mestarille mainita. Kahvinkeittimeni on ruvennut pitämään pahaa ääntä. Plörötys kuuluu varmaan naapuriin asti.

Vessan huuhtelusysteemi on epäkunnossa. Vettä ei tule, vaikka kuinka painikkeista painaa. Se on sellainen uudenaikainen systeemi, vesi on seinälaatoituksen takana piilossa. Näkyvissä on vain kaksi vierekkäistä painiketta, isompi ja pienempi. Huoltomies on kyllä käynyt ja tilannut varaosia. Siihen asti huuhtelu pitää hoitaa ämpärillä.

Hissi on vähän väliä seisahtunut kerrosten väliin. Onneksi en ole ollut kyydissä, en tiedä onko kukaan muukaan. Pitää käyttää portaita. Viidennessä kerroksessa asuvalle Dessulle alamäki on helppo mutta ylämäki kiukuttaa.

Lehdestä olen lukenut, että Helsingin metrosta katoavat kuljettajat, kunhan Espoon rata valmistuu. On kuulemma Siemens suunnittelemassa mullistavan hienoa tekniikkaa. Väittävät, että tulee säästöä, kun ei tarvitse kuskeille maksaa palkkaa.

Nyt ovat päälliköt liikennevirastossa riitaantuneet asiasta. Ei taida tullakaan säästöä, kun tarvitaan paljon uusia huoltomiehiä ja turvallisuusvalvojia. Uusiin junanvaunuihin ei tehdä edes kuskille ohjaamoa, sillä juna liikkuu automaattisesti. Nyt päätöstä kritisoidaan  julkisuudessa. Pitäisikin tehdä ohjaamo siltä varalta, että tekniikka tai turvallisuus pettää ja pitäisi saada juna liikkeelle manuaalisesti. Mutta sellainen varasysteemi kävisi kovin kalliiksi.

Onneksi on sentään yksi kohde, jossa voimme luottaa, että tekniikka ei koskaan petä. Ei käy niin kuin Dessun tietokoneelle, vessalle, hissille, kahvinkeittimelle tai tulevaisuuden metrolle.

Siis mikä? No, kaikkihan sen toki tietävät.

Lukematon määrä lobbareita on vuosikaudet kiertänyt vakuuttamassa meille kaikille ja varsinkin päättäjille, että mikään ainutkaan yksikään vähäisinkään ensimmäinenkään kohta ei voi mennä vituralleen uudessa ydinvoimalassa ja jäteluolassa. Ne toimivat mallikelpoisesti sen 200000 vuotta minkä pitääkin. 

Siitä me kaikki olemme suuresti kiitollisia.

* * * 

Kuvassa on jatkoa eiliselle urheilupatsas-aiheelle. Samalla se on myös havainnollinen esimerkki alkulauseessa mainitusta keihäänheiton onnettomasta nykytilanteesta. Kuvasta paljastuva tekniikkavirhe on hälyttävä. Oikeakätinen heittäjätär käyttää siinä väärää tukijalkaa. Oikeakätisen heittäjän tukijalka pitäisi olla vasen. Ristiaskeleetkin näyttävät matalilta. Virhe lyhentää heittoa metrikaupalla.

Patsas: Yrjö Liipola Tellervo (eli Diana 1928). Sijainti: Kolmikulma eli Diana-puisto Helsingissä Erottajankadun, Korkeavuorenkadun, Uudenmaankadun, Yrjönkadun ja Iso-Robertinkadun väliin jäävä puistikko.

Muistomerkit

Kotikaupunginosassani Helsingin Töölössä sijaitsee paljon merkkihenkilöiden patsaita ja muistomerkkejä, kuten viime vaalien alla blogissani "Postmodernia"  kirjoitin.

Patsaita on muitakin kuin entisiä presidenttejä. Yksi omituisimmista esittää Lasse Vireniä, 70-luvun suurta juoksijatähteä (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi). Kun katson patsasta, en löydä siitä mitään ”suuruutta”, se on kuin mikä tahansa rimppakinttuinen heppu, joka on pinkaissut lenkille. Toisaalta: pelättävää postmodernismia se ei vähimmässäkään määrin edusta!

Patsas sijaitsee Töölön poliisiaseman & juoppoputkan edustalla puiden varjostamalla ja sateen liejuttamalla paikalla. Sijainti on omituinen, moni ei sinne löydä, sillä patsasta ei helposti huomaa. Sijaintipaikkaa on varmaankin perusteltu sillä, että näköetäisyydellä sijaitsee Olympiastadion. Lähellä autojen parkkikentän laidalla sijaitsee myös toisen suurjuoksijan - Paavo Nurmen - patsas.

* * * 
Äskettäisellä Münchenin matkallani tein muutakin kuin maistelin mestareiden makkaroita . Matkan yksi kohokohta - ikään kuin pakanan suorittama pyhiinvaellus - oli käynti suomalaisen juoksu-urheilun pyhääkin pyhemmällä paikalla, Münchenin olympiastadionilla, sillä paikalla, jossa Lasse Viren kaatui mutta nousi.

Kummallista, ettei Suomen urheiluliitto tai Olympiakomitea tai mikään muukaan asianosainen ole ollut aktiivinen, jotta tapahtumapaikalle takasuoran alkupuolelle juoksuradan reunaan olisi saatu edes muistolaatta. Patsas siihen olisi ehkä vähän vaikea sijoittaa, sillä se häiritsisi kentän käyttöä eikä rähmällään oleva urheilijapatsas olisi ehkä kovin sankarillisen näköinen. Mutta muistolaatta, mielellään kultainen. ”Tällä paikalla suomalainen kestävyysjuoksija L.V. kaatui mutta nousi ja voitti 10 km:n juoksun kultamitalin maailmanennätysajalla…”

Sellainen tarvittaisiin muistuttamaan jälkipolvia, että siinä kohdassa on saanut alkunsa yksi suomalaisen sankaruuden suurista kertomuksista. Ilman kaatumista se ei olisi läheskään yhtä suuri kertomus. Siitä tuli suurin kertomus sitten Hannes Kolehmaisen ”Juoksi Suomen maailmankartalle…” Ja toistaiseksi viimeisin suuri kertomus, ainakin myönteisessä merkityksessä esitetyistä.

Toisessa kuvassa Münchenin olympiastadionin edustalla sijaitseva voittajien kunnialista. Se ei kuitenkaan kerro mitään SIITÄ tapauksesta.

Pelasin lottoa

Kävin R-kioskilla ostamassa liikennelaitoksen matkalippuun lisää käyttöaikaa. Siinä jonossa seisoessani sain impulssin.

Perskuta, nytpä pistän hösseliksi ja täytän lottokupongin. Ainakin puoli vuotta on kulunut edellisestä, ellei täysi vuosikin.

Lisäkiihokkeena oli ennätyssuuri potti. Sitä ei ole voinut olla huomaamatta, sitä on hehkutettu joka puolella, jopa Vuoronvarausviraston salaisessa tupakkahuoneessa, jossa käyn edelleen, vaikka olen jo yli 10 vuotta ollut polttamatta. Mukava seura vie sinne silti.

Täytin kupongin. Systeemeistä ja todennäköisyyslaskelmista en ymmärrä mitään. Minun systeemini on pistää rasteja säännöllisiksi geometrisiksi kuvioiksi. Tulee kolmioita, neliöitä, suoria, käyriä, siksakkia, sumppuja… Kaikki 12 ruutua täytin. Hinta 9,60.

Perjantain Hesarissa kulttuuriraatilaiset oli pistetty pistetty pohtimaan lottoamista. Yllättävän moni oli myötämielinen, olisin arvannut toisin. 

Arvatkaa kuinka kävi.

Voitin taas, kuten viimeksikin. Neljä oikein. Piti heti mennä Veikkauksen nettisivulta katsomaan, paljonko tuli. Voittosumma on 12,70 e. Siis enemmän kuin maksoin.

Tilastoihmiset väittävät, että rahapeleissä jää aina pitkän päälle tappiolle. Omalta kohdaltani en usko näin käyneen. Pelaamistahtini on suunnilleen kerran vuodessa, korkeintaan kaksi. Väitän, että kymmenen viime vuoden aikana olen voittanut enemmän kuin maksanut. Neljä oikein -voittoja on useita, kerran jopa viisi oikein. 

Todennäköisyystilastot eivät tässäkään asiassa näytä tepsivän Dessuun. Ensi viikolla en taida kuitenkaan pelata, ettei mene ahneuden puolelle. Sitä kun aina vastustan ja siitä kiukuttelen, kuten blogini vakituiset lukijat ovat varmasti merkille panneet.

Kuvassa voiton aiheuttamaa hurmiota sillä hetkellä kun olin saanut kuponkini tarkastetuksi. Sitten lähdin Eliteen juhlimaan voittoa.

Eikä maksa mitään

Matkustin junalla Turkuun, kuten viime kirjeessäni uhkasin.

Helsingin asemalla lipunmyynti oli toisenlaista kuin ennen. Luukuille oli kaamea jono, uuden automaatit oli suljettu. Isoissa tiedotteissa kerrottiin, että matkalippuja myydään junassa. Tervetuloa!

Nousin junaan. Lipunmyyjää vaan ei näkynyt. En oikein tullut käsitykseen, olisiko itse pitänyt lähteä myyjää etsimään vai oliko sellainen ihan oma-aloitteisesti tulossa kaupustelemaan. Tein niin kuin muutkin eli en tehnyt mitään.

Matka sujui rattoisasti, kuten junassa aina. Kohta saavuimmekin Turkuun, ja matka oli edelleen maksamatta. No, en siitä suurta murhetta kantanut.

Asemalaiturillakaan ei seisonut lipuntarkastajia, kuten usein Helsingin metrossa. Sen sijaan siinä seisoi hattupäinen herra, joka huusi suoraa huutoa ja huitoi ja pyöri kädet levällään kuin kiekonheittäjä. Kiekkoa hänellä ei onneksi ollut kädessään, vain kaljapullo. Toinen kenkä oli pudonnut jalasta.

Sen verran tulin hänen itkunsekaisesta rähjäämisestään ymmärtämään, että hän oli Kuopiosta tulossa ja matkalla Ouluun. Hän ei voinut käsittää, miksi VR oli kuljettanut hänet Turkuun. Hän uhkasi haastaa oikeuteen kaikki syylliset pääjohtajasta veturinkuljettajaan. Tulee VR:lle isot korvausvaatimukset menetetyistä bisneksistä.

Minulla sen sijaan ei ollut vaatimuksia VR:lle, pikemminkin toisin päin. Istuin Turussa seminaarin ja käytin valmistellun puheenvuoron. Yöksi menin kaverin kämpille. Seuraavana päivänä seminaari jatkui, mutta enää en puhunut mitään. Mielelläni olisin mennyt kiertämään paikkakunnan näyttelyitä, mutta ei sitä oikein kehtaa lintsata työhön kuuluvasta tilaisuudesta, vaikka se olisi kuinka turhanpäiväinen.

Paluumatkalla Helsinkiin en päässyt kokeilemaan, vieläkö junayhtiö tarjoaa ilmaisen palvelun, sillä kaveri oli lähdössä asioille Helsinkiin ja sain häneltä autokyydin.

Jostakin pitkäaikaismuistin hämäristä sopukoista pulpahti kesken ajomatkan esiin vanha synti 70-luvun alusta. Siinäkin menin Turkuun ja jätin maksamatta. Olin silloisen tyttöystävän kanssa matkalla Helsingistä Ruisrockiin bussilla. Matkan puolivälissä Lahnajärvellä oli bussien taukopaikka. Vasta siellä bussiimme nousi rahastajaneiti. 

Neiti kulki rahalaukkunsa kanssa bussin käytävää ja keräsi maksuja. Kohdalle tullessaan hän kysyi, mistä mihin. Minä valehtelin, että Lahnajärveltä Turkuun.

Neidin katseesta näki, että hän ei tainnut uskoa. Mutta hän ei ruvennut tiukkaamaan. Ehkä hän ymmärsi, että siinä oli köyhiä opiskelijoita. Anti mennä.

Näin ne vanhat synnit painavat. 40 vuoden jälkeen pulpahtelevat esiin, kun tulee asiaan liittyvää virikettä.

* * * 

Seuraavana aamuna Vuoronvarausvirastoon saapuessani täytin päivärahailmoituksen. Tuli yllättävä ongelma, jota en ollut huomannut. Minulla ei ollut suoritetusta virkamatkasta matkalippuja, ei hotellilaskua, ei mitään. Miten olen toteuttanut matkamääräyksen? Kävelinkö Turkuun? Polkupyörällä? Peukalokyydillä? Teltassako asuin? Miten saadaan aikanaan tilintarkastajat uskomaan, että olen matkalla edes ollut?

Kuvassa Helsingin rautatieaseman kivimiehet, ne joita VR on onnistuneesti käyttänyt mainoksissaan. Yksikin mainoskilpailun palkintoraati perustelee päätöstään:

”VR:n mainonta on jo pitkään ollut tuoretta ja tunnistettavaa. Mielikuva VR:stä on mainosten myötä muuttunut dynaamisemmaksi ja iloisemmaksi. Menestyksekäs mainostus on vaikuttanut yrityksessä myös sisäisesti. VR:n henkilökunnan ammattiylpeys on lisääntynyt.”

Niin oikke! Pistäkääpä vielä mainokseen, että ei maksa mitään.

Se on taas ohi

Dessu järjesti viekkaudella ja vääryydellä itselleen pitkän vapaan viikonlopun. Oikeasti tarkoituksena oli käydä Längelmäveden kesäkodissa heittämässä hyvästit laidunkaudelle, joka meni jo. Viralliseen työpäiväkirjaan merkitsin kuitenkin nimikkeen ”etätyöjakso xx-muistion kirjoittamiseksi”.

Sitä en tullut työpäiväkirjaan merkinneeksi, että olin sen muistion kirjoittanut valmiiksi jo ennen reissua. Olin koko viime ja toissa viikon niin ahkera, että jätin iltapäivätorkut torkkumatta ja kirjoitin muistiota.

Näin se käy, kun eliittiin kuuluu ja osaa hyvin hämätä. Muistion luovutin tänään aamulla, merkitsin sen diariin ja panin mappiin. Siinä on 16 sivua + sisällysluettelo + kaksisivuinen lähdeluettelo. Tekstin sekaan puslasin kaksi taulukkoa (sellaisen tekeminen on minulle vastenmielistä, sillä en ole koskaan tullut opetelleeksi kunnolla exeliä).

Olin siis neljä yötä kesäasunnollani. Yksin, ei vieraita! Sellainen on toisaalta luksusta, toisaalta pelottavaa. Pistelin paikkaa talvikuntoon. Nostelin kesäkalusteet suojaan, haravoin pudonneita lehtiä kompostiin ja kasvimaan katteeksi, tyhjensin huussin, pilkoin saunapuita, kaadoin yhden koivun, joka on kasvanut sähköjohtoon asti, keräsin kasvimaalta yrttejä ja kesäkurpitsoita, leikkasin vähän omenapuita ja marjapensaita, irrotin ja tyhjensin järvestä saunaan vettä imevän pumpun, siivosin linnunpöntöt ja ripustin kaksi uutta, käänsin veneen ja imuroin kaikki asuintilat.

Ruokaa minulla ei enää ole kesäkodissani, kaikki varastot tyhjensin jo elokuussa. Jotta syöminen ei menisi aivan käristemakkaraksi, piti ajaa ulos syömään. Oriveden hotellin noutopöytä on tullut tutuksi.

Tämä siis päivisin. Pimeään aikaan ei oikein voi tehdä mitään. Saunominen kuuluu pimeyteen. Yhtenä iltana tuli naapurin Tarmo mukaan. Jäähdyttelytauoilla työnsimme niityn laidassa kilpaa kuulaa, kuten aina. Alkuerät, välierät, finaali. Kuula kuitenkin ennen finaalin viimeistä kierrosta pyöri pöheikköön eikä myrskylyhdyn vähäisessä valossa löytynyt. - Dopingtestejä ei onneksi järjestetty.

Yksinäiset saunaillat jäähdyttelin istumalla laiturin penkillä. Pimeys oli niin täydellistä, että varpaitaan ei nähnyt. Siinä kun istuu, kuuntelee hiljaisuutta ja antaa ajatusten vapaasti virrata, ollaan lähellä eksistenssin peruskysymyksiä. 

Sinne jäi kesä ja kesäkoti. Seuraavaan käyntiin on arviolta seitsemän kuukautta. Jos hengissä pysytään.

* * * 

Huomenna tiistaina Dessu nousee taas junaan ja matkustaa Turkuun. Nyt varmaankin pitkäaikainen blogin lukija arvelee, että olen menossa vilkuttamaan Ruotsin kruununprinsessalle ja Länsi-Göötanmaan herttualle, kuten äskettäin tein täällä Helsingborgissa.

Ei, näin ei ole. Työasiat vievät Turkuun. Aikataulu ei kuitenkaan taida asettaa estettä prinsessalle vilkuttamisellekaan. Yritän myös lähipäivinä päästä kärryille siitä, mitä tarkoittaa ”kulttuuripääkaupunki”-nimitys, joka on Turkuun liitetty.

(Kuvassa kesäkotini suuntaan osoittelevia tienviittoja).

Moraalidilemma

Dessu on pankinomistaja.

Jotta lukijalle ei syntyisi epätarkkaa käsitystä, täytyy tähdentää, että en omista yksin koko pankkia. Siinä on muitakin. En ole edes suurin omistaja, mutta aika ison osuuden kuitenkin. Niin iso on omistamani lohkare, että viime vuonna huhtikuussa tililleni rojahti 405,49 euroa osinkoa.

Se ei ole kovin valtava summa, mummonmarkoiksi muutettunakin vain kaksi ja puoli tonnia. Virkatyössäni Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista vastaavana osastopäällikkönä raadan saman summan palkkaa parissa päivässä.

Pankista raha tulee kuitenkin tekemättä mitään, kunhan olla möllötän ja odotan.

Omistamani pankin nimi on Nordea. Sain osakkeet isänperintönä joskus vuosikymmeniä sitten, silloin kun pankilla oli vielä suomenkielinen nimi, tosin hankalasti kolmisanainen ja yhdysviivat välissä.

Nyt olen lehdestä lukenut, että pankkini uusi johtokunnan puheenjohtaja Björn Wahlroos, vanha tuttu muista yhteyksistä, on ryhtynyt tehokkaisiin toimenpiteisiin osinkoni kasvattamiseksi. Siihen tepsii saneeraus. Viimeksi  kun aiheesta kirjoitin, se oli vasta suunnitteilla.

Kun parituhatta pankkivirkailijaa saneerataan ulos, niin jopas Dessunkin tilille rojahtaa seuraavalla osinkokierroksella ainakin viisi euroa suurempi saalis. Ehkä peräti kymppi. Näin pankki meistä omistajista huolehtii!

Kyllä Dessua nyt naurattaa, kun hän huomenna maanantaina marssii asioille Kaivokadun ja Mannerheimintien kulmassa sijaitsevaan konttoriin. Voinpa vaikka vilkuttaa kaikille tiskin takana istuville virkailijoille - ikään kuin läksiäisiksi, jos vaikka sattuisi se saneeraus käynnistymään pikapuoliin.

= = = 

No niin, mielenhäiriötä, josta sievistellen käytetään myös nimitystä ”musta huumori” , on viime päivinä ollut liikkeellä, ja Dessu näyttää saaneen taudista tartunnan. Pitää yrittää parantua ennen kuin maine menee.

Oikeasti Dessu on pankkiasiasta vimmastunut eikä haluaisi olla missään tekemisissä tällaisen pankin kanssa. Wahlroos on yksiselitteisesti julistanut, että yrityksillä ei voi olla moraalia eikä käsityksiä oikeasta ja väärästä. Yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen mahdollisimman suurta varallisuutta.

Wahlroos on antanut runsaskätisesti vaalirahaa nykyiselle pääministeripuolueelle, joka onkin perinteisesti arvostanut Wahlroosin ja hänen kaltaistensa arvoja ja näkemyksiä hyvin korkealle. Kun pankki nyt saneeraa virkailijoita, siitä syntyvä sotku siirtyy pääministerin johtaman yhteiskunnan, siis veronmaksajien, maksettavaksi. Monenlaista avustusta ja tukitoimenpidettä tarvitaan, jotta tuhotyöstä selvitään. 

Veronmaksajat hoitavat siis sen moraalipuolen, kuten aina.

*   *   * 

Mitä minä voisin tehdä? En halua olla osallinen tällaisessa kyynisessä pelissä. Voisin tietysti hankkiutua eroon osakkeistani, mutta entä sitten? Ne ostaisi joku, joka olisi ehkä hyvinkin tyytyväinen tilanteeseen ja antaisi tukensa Wahlroosille. Minä sentään vastustan ja rähisen.     

Nyt ymmärrän entistäkin syvällisemmin, mitä Bertolt Brecht tarkoitti Kerjäläisoopperan repliikissä, että pankin ryöstäminen on pieni rikos verrattuna pankin perustamiseen.

(Kuvassa minun ja meidän muiden rosvojen luola.)

Lapsuuden runoja

Yksi Dessun ikiaikaisia päähänpinttymiä on juosta kirjallisuuteen liittyvien tapahtumien ja paikkojen perässä. Niin tänäkin kesänä.

Runebergiin liittyvästä harmillisesta takaiskusta  kirjoitin jo. Muita tänä kesänä etsittyjä ja löydettyjä ovat mm. Volter Kilpi, F. E. Sillanpää ja Olavi Paavolainen. Yksi sen sijaan osui eteen etsimättä, aivan sattumalta.

Eräänä loppukesän kauniina päivänä Dessu ajeli autollaan kesäkotiaan kohti Keski-Suomen ja pohjoisen Pirkanmaan syrjäisiä teitä. Dessu etsiytyy mielellään pienille sivuteille jos näin voi välttää ajamasta valtateitä, jotka ovat tuhanteen kertaan tuttuja. Matka kulki Jyväskylästä kohti Längelmäkeä Kuoreveden kautta. Poikkesin katsomaan kaunista kyläkirkkoa. Se sijaitsee syrjäisessä niemennokassa järvimaiseman keskellä.

Pihassa oli väkeä enemmän kuin voisi olettaa niin syrjäisessä paikassa. Eikä mitään teininuorisoa luuhaamassa vaan varttuneessa iässä olevia, enimmäkseen naisia, pyhäpuvuissa. Olivat selvästi ryhmä, ei mikään hajanainen porukka.

Mikähän siellä oli menossa? Piti käydä ottamassa selvää. Selvisi, että oli alkamassa Immi Hellén -seuran järjestämä kesäjuhla runoilijan syntymän juhlavuonna.

Nyt moni taitaa kysyä, kuka kumma on Immi Hellén.

Nuoremmalle sukupolvelle varmaankin vieraampi mutta Dessun ikäisille hyvinkin tuttu runoilija kansakoulun lukukirjoista ja laulukirjoista. Sen koommin en ole kuitenkaan tainnut Immin runojen pariin hakeutua. Ne ovat jotenkin niin mennyttä maailmaa.

Immi Hellén (1861 - 1937) oli Kuoreveden kirkon kanttorin tytär. Siksi juhla järjestettiin täällä. Immin runot muistuvat mieleen herttaisina lastenvärssyinä, sellaisina, joissa vielä oli voimissaan suomalainen maalaisidylli. Kansakoulun kirjoissa niitä kuvittivat usein Rudolf Koivu ja Raul Roine. Runoissa oli ihanteellisuutta, opettavaisuutta, tervettä elämää, luonnon ihanuutta, uskonnollisuutta, isänmaanrakkautta, vanhanaikaisuutta. Samalla niissä on kuitenkin usein vastaaansanomatonta lystikkyyttä, varsinkin eläimiin liittyen.

Tässä muutamia runonalkuja tutuimmasta päästä.

Kas, kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla
Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri, tuopa on oikein lystikäs hiiri
Kello löi jo viisi, lapset herätkää
Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän
Hyvää huomenta punahilkka, miltäs se maistuu kahvitilkka
Peltohiiri silkkiturkit yllä oli uutterasti kävelyllä

Muistan alakansakoulussa joutuneeni lukemaan näitä ulkoa. ”Katsopas kummaa" -runon olen myös esittänyt lausuntanumerona koulun ”Henkisissä kilpailuissa” ja voittaneeni sillä kunniakirjan, jossa kehuttiin "ilmeikkäästä" lausuntaesityksestä. Kunniakirja on vieläkin tallella, joskaan ei enää seinälle ripustettuna. Jyväskylässä lapsuudenkodissani se oli pitkään kehystettynä seinällä..


Tässä nettiosoite  , josta kiinnostunut lukija löytää suuren määrän Immin runotekstejä. Jos kaipaatte nostalgiamatkaa menneisyyteen, lukekaa!

(Valokuvissa Kuoreveden kirkko ja kirkon lähellä oleva Imminpolku)

Muu maa mustikka

Dessu luki HS elokuun kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin pitkän jutun thaimaalaisista marjankerääjistä Suomen pohjoisissa metsissä. Tunsin kauhunväristyksiä monessakin kohdassa, mutta yksi kohta oli erityisen omakohtainen.

Jutussa kerrottiin, kuinka valtavan määrän marjoja thaimaalainen joutuu keräämään kustantaakseen matkansa ja oleskelunsa. Nyt olen unohtanut täsmällisen määrän eikä lehteä enää löydy, mutta valtava oli se marjamäärä, satoja litroja. Sellaisen määrän keräämiseen menee puoli kesää, vasta sen jälkeen kerääjä alkaa saada ansiota itselleen kotimaahan vietäväksi. Nämä raukat keräävät marjoja varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ilman vapaapäiviä. Joku marjaparoni sitten ostaa marjat halpaan hintaan.

Omakohtaisuus tulee siitä, että tänä kesänä Dessu itsekin kävi marjametsässä, joten tuoretta kokemusta on. Tiedän mistä puhun.

Menin siis astia kädessä ja maalikaupasta ilmaiseksi saatu lippalakki päässä ja saappaat jalassa kesäkotini lähellä olevaan mäenrinteeseen. Siellä kasvoi mustikoita. Keräsin kuppini täyteen. Olisikohan ollut litran verran, ainakin melkein.

Täytyy suoraan myöntää, että ehdin katua ryhtymystäni moiseen urakkaan. Kerääminen ei minulta luonnistu, ei ole koskaan luonnistunut. Asento on sietämätön, selkä kipeytyy, marjat karkaavat hyppysistä, hyttyset ja paarmat kiusaavat. Työ on silkkaa kidutusta. Minusta ei olisi siihen, mitä thaimaalaiset ovat tulleet tekemään.

Marjametsään lähtemiseni perustui siihen, että minulle oli tulossa muutama eteläeurooppalainen vieras. Olin päättänyt leipoa tarjoiluksi mustikkapiirakkaa. Marjat riittivät kahteen piirakkaan. Hyvää tuli, kovasti kehuivat.

Keittiöhommissa kyllä pärjään ja viihdyn. Kesäkodissani on kuitenkin vakiintunut käytäntö, että vieraitteni ruokahuollosta huolehtimaan pyydän mainiot naapurini Airin & Tarmon, jotka ovat kylän vakituisia asukkaita, eivät kesäasukkaita kuten minä. Tarmo pyydystää kalat Längelmävedestä ja Airi tekee niistä kalakeiton, kunnon soppatykillisen. Sen maku on taivaallinen, ei ole vielä käynyt vierasta, joka ei olisi innostunut. Resepti on kuitenkin salainen.
* * * 
Vaikka Dessu ei viitsi / jaksa kerätä marjoja, hän syö niitä mielellään, erityisesti mustikoita. Siksi hän vaipui outoihin mietteisiin mennessään ostoksille helsinkiläiseen S-ketjun kauppaan ja havaitessaan, että pakastealtaan mustikat oli tuotu Puolasta.

Näinkö se menee? Ovatko kaikki suomalaiset Dessun kaltaisia eivätkä kerää. Thaimaalaisten keräämät marjat myydään Japaniin ja niinpä suomalaiset saavat vitamiininsa Puolasta. Tämä on sitä globalisaatiota hehkeimmillään.

* * *
Puutarhatuolissa suuren terijoensalavan alla hellepäiviä loikoillessaan Dessu tuli miettineeksi, että hän on luonnon tarkkailussaan vähän kuin Goethe. Suuri salaneuvos käytti metodistaan nimitystä ´Apercu`. Se tarkoittaa luonnon ilmiöiden havaitsemistapahtumaa kaikilla aisteilla ja siten niiden eläytyvää ymmärtämistä.

Juuri niinhän minä tein tarkkaillessani lepotuoliltani heinänkorren kasvamista.

Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.

Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.

Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.

Epäsosiaalinen media

Dessu on tälläkin foorumilla moneen kertaan kehunut sihteeriään. Neiti B. kykenisi hyvin pyörittämään koko Vuoronvarausvirastoa ilman minua, ns. esimiestään.

Yksi harmillinen piirre hänessä kuitenkin on. Hän nimittäin haluaa, että minä ”pysyn ajan tasalla”. Nyt hän on saanut päähänsä, että minun pitää oppia pelaamaan tietokoneella jotain sellaista, jonka nimi on Angry Birds.

En ollenkaan välittäisi, mutta neiti B:lle ei sovi pistää vastaan. Jos hän ei pysy tyytyväisenä esimieheensä, voi seurata kosto. Sitäkään en haluaisi. On vain sopeuduttava.

Opetukselle on jo sovittu päivämäärä. Olenhan minä toki näistä vihaisista linnuista lehdistä lukenut. Niistä on kuulemma tullut / tulossa Suomelle uusi vientimenestys, uusi Nokia.

Olen vähän epäilevä. Siitä ei ole kovin monta vuotta, kun vientimenestyksen uusi uljas kärki oli kännyköiden soittoäänibisnes. Siitä piti tulla miljardimeininki, ja ihmiset jonottivat kaduilla päästäkseen ostamaan firman osakkeita. Kuinkas kävikään?

Luin HS elokuun kuukausiliitteestä pitkän jutun Aalto-yliopiston nuorista yliahkerista leijonista, jotka perustelevat IT-alan menestyviä yrityksiä. Uutta piilaaksoa puuhataan, uusia pelejäkin keksitään. Toivotan menestystä.

Dessu itse on toki tietokonehurahtanut itsekin. Istunhan pitkät illat blogia kirjoittamassa. Se on aika yksinäistä puuhaa. Silti sitä sanotaan sosiaaliseksi mediaksi. Onhan se sitäkin, jos sattuu saamaan lukijoita. Muuten ei.

Yksinäiset tietokonehurahtaneet ovat kuitenkin saaneet myös paljon pahaa aikaan - jopa terroritekoja. Näille Suomen ja Norjan tapauksille on yhteistä ainakin se, että tekijä istuu yökaudet koneellaan ja pitää yhteyttä ties minne. Ovat selvästi myös saaneet lukijoita.

Minä en ole koskaan ollut innostunut tietokonepeleistä. Se on varmaankin sukupolvi- ja ikäkysymys. Se vähä, mitä olen pelaamista nähnyt, on ollut omituista räiskintää, ammuskelua sinne tänne tai kilpa-autoilla tapahtuvaa hurjastelua ja ihmisten yli ajamista. Nuoret miehet - osittain kai vähän vanhemmatkin - kuuluvat olevan sellaisesta innoissaan.

Sihteerini vakuutti, ettei Angry Birds ole aivan sellaista. Uskon häneen.

Minun nuoruuteni pelejä olivat mm. polttopallo ja räsypokka. Nepä vasta olivat sosiaalisia pelejä, siis ihan oikeasti. Voisinpa pelata vieläkin.

Mainio makkaramies

Dessu pistäytyi alkukesästä työasioissa Saksassa. Berliinissä meni pari päivää, sitten jatkoin matkaa Müncheniin tapaamaan vanhaa tuttavaani. Se oli pitkään tilauksessa ollut vastavierailu. Tuttavani on pariinkin kertaan vieraillut Längelmäveden kesäkodissani, mutta minä en ikinä ennen ollut käynyt Münchenissä.

Matkan yksi muistiin jäänyt kohokohta liittyi makkaraan, niin kuin vain Baijerissa asiaan kuuluu. Ystäväni iäkäs isä oli toiminut ikänsä makkarakauppiaana. Minut vietiin hänen johdollaan maistiaisiin.

Koolla oli kymmenkunta varttuneessa iässä olevaa herraa tummissa puvuissa. Tohtoreita ilmeisesti kaikki, kuten ymmärtääkseni saksalaiset yleensäkin, ainakin miehet. Tuli vaikutelma, että tämä herraseurue on kokoontunut makkaramaistiaisiin jo kymmenet vuodet, sillä touhussa oli rituaalin piirteitä, vähän kuin vapaamuurarimeininkiä.

Minua kohdeltiin jonkinlaisena kunniavieraana. Sain aplodit, kun vastasin tervehdyspuheeseen saksaksi. Isäntä selosti laajasti eri makkaralaatujen ominaisuuksia ja kokki grillasi ja tarjoili. Mausteena oli sinappi, kasviksena hapankaali ja juomana olut.

Vähitellen tunnelma kohosi. Siihen varmaankin vaikutti olut enemmän kuin makkara. Isäntämme esittelypuheet muuttuivat enemmän anekdootin suuntaan. Pahaa puhetta ja panettelua on väite, ettei saksalaisilla ole huumorintajua. Naurunremakat säestivät rehvakkaita juttuja, useimmat sellaisia joita ei oikein naisseurassa taitaisi olla sopivaa kertoa. Loppuillasta tohtorit jo lauloivat - minulle tuntemattomia lauluja, mutta vaikenemistani ei kukaan paheksunut, läpsytin sentään käsillä tahtia innostuneen näköisenä.

En tullut laskeneeksi, kuinka monta makkaralaatua illan aikana maistettiin. Paljon niitä oli. Maistelu oli minulle pientä tuskaa, sillä minä en ole erityisempi makkaran ystävä. Yksi laji oli kuitenkin aika hyvä - siinä oli vahvasti valkosipulia. Sellaista ei tietääkseni Suomessa ole. 

Kiitospuheenvuorossani kehuin kuitenkin reteästi makuelämyksiä ja vieraanvaraisuutta. Eihän ollut mitään syytä pahoittaa tohtoreiden mieltä. Olut oli kyllä oikein hyvää ja sitä oli riittävästi.

Jotain pysyvää

Nuorena Dessu vietti usein kesälomaa serkkunsa luona maaseudulla lähellä Jyväskylää. Lomapuuhista mukavin oli tietysti uinti. Siihen oli erinomainen mahdollisuus, sillä serkun kodin lähellä oli uimalaitos, sellainen jossa oli hiekkarannan lisäksi hyppytorni ja ponnahduslauta. 

Siellä Dessu suoritti uimamaisterin tutkinnon. Ikää oli suunnilleen 15 vuotta. Se on Dessun merkittävin saavutus urheilun alalla (ainakin toistaiseksi!).

Vuodet vierivät ja Dessulta loppuivat vierailut serkkulassa, sillä serkun kotitalo purettiin. Paikalle rakennettiin moderneja rivitaloja.

Tänä kesänä Dessulle välähti ajatus poiketa katsomaan, miltä siellä nykyisin näyttää.

Hiekkaranta oli tallella mutta hyppytornia ei enää ollut. Oli koleahko päivä, joten rannalla oli vain muutamia lapsia leikkimässä. Siinä rannalla seisoessa muistot maisterintutkinnosta ja juhlallisesta promootiosta nousivat elävästi mieleen. Tässä kohdassa minä kerran, kauan sitten… Kuinka hirveän monta vuotta siitä onkaan?

Tutun näköiseltä tuntui vain ränsistynyt pukeutumiskoppi. Voisiko se olla se sama vanha? Astuin sisälle katsomaan. Siellä oli muutama nulikkaikäinen poika. He jostakin syystä selvästi hämmentyivät, kun astuin sisään. Olivat ilmeisesti jossain pahanteossa. Livahtivat ulos saman tien.

Kyllä, tämä on sama pukukoppi kuin minun aikanani. Puupenkit kiertävät huonetta, ikkuna-aukot ovat ylhäällä katonrajassa. Naulakot on kyllä uusittu, minun aikanani ne olivat jonkinlaiset puutapit seinässä, nyt ne ovat järeät rautaiset.

Sitten minulla välähti. Yksi kirkas muistikuva lisää. Ei kai sentään SE voi olla tallella… 

Menen lähemmäksi. Kyllä, juuri siinä nurkassa, jossa nulikat olivat kun astuin sisään, juuri siinä nurkassa on edelleen reikä seinässä. Pieni reikä, alkujaan luultavasti oksanreikä, puukolla ehkä pikkuisen suuremmaksi kaiverrettu.

Siitä reiästä kun tirkisti, näki tyttöjen pukuhuoneen puolelle. 

Kaikki muuttuu, vuosikymmenet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, mutta reiät pukuhuoneiden seinissä ovat ikuisia.

Junamatkoja

Dessun mielestä juna on matkustusvälineenä ylivoimainen. Se voittaa nautinnollisuudessa auton ja lentokoneen. Junassa on tunnelmaa.

Kesän mittaan Dessulla oli useampaankin kertaan tilaisuus matkustaa junalla sekä Suomessa että Saksassa. Ensimmäinen matka alkoi kesäkotini lähimmältä asemalta Orivedeltä kohti Helsinkiä. Matkateko sujui rattoisasti aina Tikkurilaan saakka, mutta sitten alkoi takkuaminen.

Onhan tästä kirjoitettu ja valitettu vuosikausia, mutta ensimmäistä kertaa se osui Dessun omalle kohdalle. Milloin on veturissa vikaa, milloin ohjauskeskuksessa, milloin rataverkossa, milloin on lunta ja jäätä, nyt on kuulemma konduktööreistä pulaa. Näin on kerrottu.

Sääli ja vahinko. Pidän katastrofina, jos juna matkustusvälineenä menettää maineensa. Niin ei saisi käydä, mutta huonolta näyttää.

Pasilan jälkeen juna pysähtyi. Ei tapahtunut mitään. Siinä seisottiin Eläintarhan urheilukentän kohdalla. Kuulutus kertoi, että jotain joudutaan hetki odottamaan. Odottaminen kesti ja kesti. Sitten juna liikahti eteenpäin mutta pysähtyi kohta uudestaan.

Niin lähellä pääteasemaa mutta niin kaukana perille pääsystä.

Dessu oli äskettäin sattunut lukemaan kirjan, jossa myös tultiin junalla Helsinkiin. Siinä matkanteko ei takkuillut, päinvastoin. Paikalleen juuttuneessa junassa istuvan Dessun mieleen häivähti kateus siitä, kuinka hyvin asiat ennen muinoin sujuivat, junaliikennekin. Kirja on Juhani Ahon ”Helsinkiin” (1889).

” - - Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki, johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vaan ahnaammin itseänsä kohti nielee! - -

Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, kiiti kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohi ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen. - -

Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tohotti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä." 

Tiedoksi vaan VR:lle ja ratahallintokeskukselle, että Juhani Ahon kuvaamaan palvelutasoon pitäisi nykyisinkin pyrkiä. Älkää päästäkö Helsinkiin matkustamisen tilannetta niin pahaksi kuin oheisissa Amerikan-kuvissa, jotka ovat elokuvasta Kenraali (The General, ohj. Buster Keaton 1926). (Klikkaamalla kuvat saa suuremmaksi).