Työhön lepäämään

Perin voipuneena kaikesta Kristikunnan Suureen Juhlaan liittyvästä menosta ja melskeestä Dessu huomaa lopultakin kotiutuneensa Töölöntorin kulmalle ja ryhtyvänsä huomenna hoitamaan virkatehtäviään omassa työhuoneessaan Kruununhaassa. Uskon, että paluu normaalirytmiin elvyttää minut jo muutamassa päivässä pitkän poikkeustilan aiheuttamasta stressistä.

Joulun alla lupaamani piparkakut onnistuivat hienosti ja ne on syöty. Sen sijaan lupaamani himmelin askarteleminen ei sujunut niin kuin Strömsössä. Tuli hieman niukka, suunnittelin suurempaa.

Vieraita tuli ja meni ja lahjojen määrästä päätellen olen onnistunut hämäämään kaikki luulemaan, että olen kiltti. No, ihmisiä on helppo hämätä. Sitten alkoi reissaaminen. Olen käynyt Brysselissä, Jyväskylässä ja Tampereella. Vähän pelotti lähteä Brysseliin, ettei joudu päiväkausiksi paikalliselle lentokentälle lumen saartamaksi, kuten tuhannet muut juuri niinä päivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt, olivat kai löytäneet lumilapioita.

* * * 
Uutenavuotena Dessu ei ampunut ainuttakaan rakettia, kuten ei koskaan ennenkään, sillä uskon, että pahat henget kaikkoavat ilmankin. Tinan valanta sen sijaan lupaili alkavalle vuodelleni suurta menestystä ja paljon matkoja. En itse osaa häävistikään lukea tinaviestejä, ja niinpä tehtävän suoritti seurueen mystikkotohtori. Epäilen kuitenkin hänen vilpittömyyttään, sillä hän tiesi ilman tinaakin, että työtehtäväni muuttuvat vuodenvaihteesta alkaen. 

Muutoksen syynä on nainen, kuinkas muutenkaan. En ole iloinen muutoksesta mutta minkäs naisille voi. Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista viime vuodet vastannut toimistopäällikkö jäi nimittäin äitiyslomalle Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan painokkaasti, että minulla, Dessulla, ei ole mitään osuutta äitiyslomaan johtaneiden tapahtumien kanssa!  Mutta sen seurauksista joudun kuitenkin vastaamaan. Minusta nimittäin tuli ulkomaan suhteista vastaava sijainen - tosin vain Euroopan osalta, ei koko maailman.

Se tietää matkustamista, aivan niin kuin tinatohtori klöntistä väitti näkevänsä.

Uusi tehtävä on kyllä minulle vanhastaan tuttu, hoidin sitä vuosikaudet ennen kuin rimpuilin siitä irti nelisen vuotta sitten. Kontaktiverkosto on siis valmiina, joten palaan tuttuun ympäristöön. Olisin silti mieluummin pysynyt siitä irti, sillä tunnen matkustaneeni elämässäni jo aivan tarpeeksi, liikaakin. Pysyisin mielelläni kotimaan kamaralla. Onneksi tehtävä jää lyhytkestoiseksi.

* * * 
Vuoden ensimmäinen työtehtäväni ei kuitenkaan vienyt ulkomaille. Se johti Turkuun. 

Turku on paha paikka. Sitä olisi syytä välttää, ja niin olen tehnytkin. Toisaalta on sen kaupungin pitkässä historiassa jotakin hyvääkin, kuten Holmbergin & Långbackan luotsaama teatteri 70-luvulla. Ja erityisesti ensimmäinen Ruisrock 1970.

Miksi moitin? Ei, arvaatte väärin, syynä ei ole Matti ja Teppo eikä edes Kanervan Ike vaan se, että silloin 1970 rock-juhlan jälkeen sain ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni ns. turpiini.

Se tapahtui Pinellan nurkalla. Olimme istuneet iltaa Foijassa ja kävelimme kohti majapaikkaa, ylioppilaskylää. Siinä Pinellan nurkalla oli kaksi kaunista tyttöä. Yritimme tehdä tuttavuutta. Ulkoasumme oli sellaista hippivoittoista, kuten ajankohtaan sopi.

Nurkan takaa ilmestyi kaksi isoa rumaa korstoa. Ne eivät selvästikään olleet mitään love and peace -miehiä vaan luultavasti jotain Tepsiläisiä. Nenä veressä siitä jouduimme vetäytymään kohti Ikituuria ja neidit jäivät.

* * * 
Siitä on jo yli 40 vuotta. Pysähdyin viettämään hiljaisen hetken muistojen täyttämällä paikalla Pinellan nurkalla.  Vilkuilin kyllä ensin ympärilleni. Nyky-turkulaiset vaikuttavat leppoisalta väeltä, toisaalta minullakaan ei ole enää hippikuteita.

Onneksi Turusta pääsee myös helposti pois. Niin nytkin. Työtehtävien tultua hoidetuksi nousin laivaan ja ajoin Tukholmaan loppiaisviikonlopuksi. En ulkomaankontakteja hoitamaan vaan vanhoja kavereita tapaamaan.